Olen pohtinut jo joitain kuukausia, että avoliittoni on tuhoon tuomittu. Olemme seurustelleet vuoden, josta puolisen vuotta, siitä asti kun muutimme yhteen, tämä on ollut yhtä vuoristorataa. Nyt minusta alkaa tuntua, että en jaksa ylläpitää tunteitani enää kauaa. Mieheni sanoo rakastavansa minua ja haluavansa elää elämäänsä kanssani, mutta teot osoittaa ihan muuta. En jaksa enää sitä, että hän loukkaa minua (mistään pettämisestä ei ole kyse). Hän ei osaa osoittaa tunteitaan, ei osaa ottaa minua huomioon eikä muutenkaan tee mitään ylimääräistä "effortia" vuokseni. Hän pitää minua itsestäänselvyytenä. Olen ihminen, joka kaipaa huomiota ja haluan tuntea itseni halutuksi ja rakastetuksi. Kukapa ei? Tällaista en tunne tällä hetkellä, syitä tähän sen enempää kirjoittamatta.
Meillä on ollut paljon ongelmia, eikä avomieheni pysty keskustelemaan asioista kanssani. Jos otan puheeksi minua vaivaavia asioista, hän raivostuu silmittömästi ja yksinkertaisesti sulkeutuu kuoreensa. Kaikki ongelmat ovat siis edelleen olemassa, minun on vain täytynyt laittaa ne taka-alalle mielessäni.
Yksi suurimpia ongelmia tällä hetkellä on, että hän kaipaa kovasti takaisin kotikaupunkiinsa, josta luokseni syksyllä muutti. Hän on masentunut tästä syystä. Minusta tuntuu, että hän kostaa minulle sitä, että "joutui" jättämään kaverinsa ja koko kaupungin taakseen minun vuokseni, vaikka itse hän luokseni halusi muuttaa. Olemme puhuneet sinne muuttamisesta, mutta sain juuri uuden upean työn, joka edistää paljon uraani. En ole valmis vielä muutamaan vuoteen heittämään tätä hukkaan ja muuttamaan pienemmälle paikkakunnalle. Ilman tätä työtä olisin voinut jopa yrittää mitä suhteestamme tulisi hänen kotikaupungissaan. Hän todennäköisesti myös miettii parhaillaan, että pitäisikö tiemme erota ja hänen muuttaa takaisin.
En usko että hänkään on onnellinen tässä suhteessa. Olemme ehkä yhdessä, koska olimme molemmat olleet pitkään yksin ja ensimmäisen puolivuotta kaukosuhteessa elettyämme, olimme korviamme myöten rakastuneita toisiimme. Tuosta onnesta on jäljellä vain muistot.
Arki toki tulee jokaiseen suhteeseen, eikä tätä arki ole pilannut. On paljon asioita, joita en voi antaa anteeksi, eikä hän ole tapojaan valmis vuokseni muuttamaan, ei vaikka ne loukkaavat minua. Minä koen, että minä olen ainut joka joutuu tässä joustamaan, hänhän ei naisen tahtoon alistu!
En ymmärrä miksi emme pysty eroamaan, vaikka olemme siitä jo muutaman kerran puhuneet. Aina kuitenkin päätämme, että haluamme olla yhdessä. Ja aiemmin minusta tuntui todella ahdistavalta ajatella, että menettäisin hänet, elämäni rakkauden! Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että en ehkä rakasta häntä enää. En kykene ylläpitää yksipuolista rakkautta. Rakkauden kokemiseen tarvitaan niin paljon muutakin kuin vastaus "joo" kysymykseen, rakastatko minua...Mitä teen? Puhumisesta ei tule mitään, yritän saada keskustelua aikaan, mutta hänestä esitän vain tyhmiä tai vaikeita kysymyksiä, joihin hän ei osaa tai halua vastata.
Meillä on ollut paljon ongelmia, eikä avomieheni pysty keskustelemaan asioista kanssani. Jos otan puheeksi minua vaivaavia asioista, hän raivostuu silmittömästi ja yksinkertaisesti sulkeutuu kuoreensa. Kaikki ongelmat ovat siis edelleen olemassa, minun on vain täytynyt laittaa ne taka-alalle mielessäni.
Yksi suurimpia ongelmia tällä hetkellä on, että hän kaipaa kovasti takaisin kotikaupunkiinsa, josta luokseni syksyllä muutti. Hän on masentunut tästä syystä. Minusta tuntuu, että hän kostaa minulle sitä, että "joutui" jättämään kaverinsa ja koko kaupungin taakseen minun vuokseni, vaikka itse hän luokseni halusi muuttaa. Olemme puhuneet sinne muuttamisesta, mutta sain juuri uuden upean työn, joka edistää paljon uraani. En ole valmis vielä muutamaan vuoteen heittämään tätä hukkaan ja muuttamaan pienemmälle paikkakunnalle. Ilman tätä työtä olisin voinut jopa yrittää mitä suhteestamme tulisi hänen kotikaupungissaan. Hän todennäköisesti myös miettii parhaillaan, että pitäisikö tiemme erota ja hänen muuttaa takaisin.
En usko että hänkään on onnellinen tässä suhteessa. Olemme ehkä yhdessä, koska olimme molemmat olleet pitkään yksin ja ensimmäisen puolivuotta kaukosuhteessa elettyämme, olimme korviamme myöten rakastuneita toisiimme. Tuosta onnesta on jäljellä vain muistot.
Arki toki tulee jokaiseen suhteeseen, eikä tätä arki ole pilannut. On paljon asioita, joita en voi antaa anteeksi, eikä hän ole tapojaan valmis vuokseni muuttamaan, ei vaikka ne loukkaavat minua. Minä koen, että minä olen ainut joka joutuu tässä joustamaan, hänhän ei naisen tahtoon alistu!
En ymmärrä miksi emme pysty eroamaan, vaikka olemme siitä jo muutaman kerran puhuneet. Aina kuitenkin päätämme, että haluamme olla yhdessä. Ja aiemmin minusta tuntui todella ahdistavalta ajatella, että menettäisin hänet, elämäni rakkauden! Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että en ehkä rakasta häntä enää. En kykene ylläpitää yksipuolista rakkautta. Rakkauden kokemiseen tarvitaan niin paljon muutakin kuin vastaus "joo" kysymykseen, rakastatko minua...Mitä teen? Puhumisesta ei tule mitään, yritän saada keskustelua aikaan, mutta hänestä esitän vain tyhmiä tai vaikeita kysymyksiä, joihin hän ei osaa tai halua vastata.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen juuri ollut TÄYSIN samassa tilanteessa kuin sinäkin paitsi ihan avioliittoon asti ei päästy.... kuukausien miettimisen jälkeen lopetin pitkän suhteen juuri siitä syystä että mielestäni miesystäväni teot eivät osoittaneet hänen rakkauttaan, bluesin matsi oli niin monta kertaa minua tärkeämpi. Hän ei osoittanut välittämistään teoillaan vaikka vannoikin rakastavansa minua koko sydämestään. Vakavasti puhuminen hänen kanssaan oli vaikeaa. Kuitenkaan koska ns. oikeita ongelmia(pettämistä, väkivaltaa, pahaa mustasukkaisuutta) ei ollut ja molemmat ajattelivat rakastavansa edelleen, ero oli todella vaikea päätös. Tulin kuitenkin siihen tulokseen että rakkautemme oli muuttunut enemmän "arkirakkaudeksi" joka tuli sitä kautta kun olimme päivittäin yhdessä ja jaoimme kaiken. Oppiihan sitä läheisiä ystäviäänkin rakastamaan ja tottakai ystävyyssuhteenkin kariutuminen satuttaa!! niin satutti tämä ero minuakin, mutta ilman intohimoista "olet mun elämäni ja enemmän!!!" -rakkautta ei mielestäni kannata alentua elämään. Tunteiden viileneminen ja erilleen kasvaminen, se ettei ymärrä toista tai toinen sinua, ovat mielestäni parhaita ja todellakin oikeita syitä eroon. Erostani on nyt 2 päivää aikaa mutta jo nyt olen sitä mieltä että tulen onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. Yritimme tottakai hoitaa suhdettamme mutta mielestäni hoitaminen ja pakottaminen ovat kaksi eri asiaa, tunteita ei voi eikä saakaan yrittää pakottaa takaisin! Eikä suhdetta yksin voi hoitaa. En kehota sinua eroon, se on täysin oma päätöksesi mutta sanon vain että minulle se oli paras päätös koskaan. Ihmisellä on vain yksi elämä ja se pitää mielestäni elää täysillä, onnellisena. Kysypä itseltäsi kuinka onnellinen olet asteikolla 0-10?? minusta hyvässä suhteessa elämän rakkauden kanssa pitäisi jopa riidan keskellä pystyä sanomaan täysi kymppi epäröimättä. Minusta tuntuu että ansaitset parempaa. Jos päädyt eroon niin muista vielä se että älä koskaan syytä siitä itseäsi, älä syytä myöskään miestäsi. Älä syytä ketään. Suhteen kariutumiseen/tunteiden viilenemiseen tarvitaan aina kaksi eikä se ole kenenkään syy :) Tsemppiä sinulle! Tiedän, ihan älyttömän vaikea tilanne:/ VOIMIA!
no ohhohoijaaaaaaaaaaa.... puhu sitten kun olet seurustellut ainakin 4 tai 10 v.. se on vaan sitä seurustelu leikkiä vielä kun ei osata käsitellä asioita suhteiden laajemmilta puolilta. No se tulee kun kasvaa elämässä. sitten ymmärtää nääkin asiat paremmin..
Minä olen seurustullut 11 vuotta saman miehen kanssa ja nyt tiedän ettei mies opi osoittamaan tunteita, saati intohimoa, keskustelemisesta nyt puhumattakaan. Eteenpäin ei olla menty, ei avioliittoa eikä lapsia. Nyt olen päättänyt, että tänä kesänä junnaaminen loppuu.
Minä olen ollut naimisissa 22 vuotta miehen kanssa, joka ei osoita tunteita, intohimoa ja keskustelemaankin on oppinut minun avulla.Lapsiakin on...Olen aina ollut promoottori tässä suhteessa, alkaa jo väsyttämään...