Olen kohta 22- vuotias tyttö (nainen tai mikä lie :)). Seurustelin kolme vuotta ja nyt olen ollut parisen vuotta sinkkuna. Ihastun helposti, mutta siihen se jääkin. Tapaan miehen pari kertaa ja sen jälkeen tulee uskomaton ahdistus, vaikka miehessä ei olisi mitään moitittavaa. Mikä ihme siinä on? En uskalla avautua kenellekkään, en uskalla katsoa silmiin, en uskalla olla käydä vessassa, en uskalla syödä, en uskalla olla vaatteet päällä enkä uskalla olla alasti. En jotenkin uskalla olla oma itseni. Lopetan tapailun, koska en osaa olla. Ja se ei voi johtua miehestä, koska olen tapaillut monia oikeesti hyviä tyyppejä.. Tilanne on tosi perseestä, koska oikeasti tahtoisin seurustella!
En tiedä välittykö tästä tekstistä nyt yhtään mitään, mutta jos jollakulla sattuis olee samanlaisia fiiliksiä niin olis kiva jos kommentoisitte :) Kiitos!
En tiedä välittykö tästä tekstistä nyt yhtään mitään, mutta jos jollakulla sattuis olee samanlaisia fiiliksiä niin olis kiva jos kommentoisitte :) Kiitos!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sittenhän meitä on ainakin kaks. Pelkuruutta tää on, ei uskalla antaa itsestään mitään, ettei vaan tulis loukatuks. Pahinta tässä on se, että kun todella haluais seurustella.. eikä viettää näitä iltoja yksin :/
mielisairaalaan, siellä ne suurimmat pelot ja ahdistukset hoidetaan kemiallisesti.
On kuitenkin positiivista, että osaat pitää housut jalassa.....
Mulla on ihan samoja tuntemuksia. :( Aina kun tapaa vähänkin mukavan miehen niin alkaa ahdistamaan. Oon miettiny, et mistä se oikein johtuu ja oon tullu siihen tulokseen, et pelkään vaan menettämistä niin paljon. Entä jos rakastuiskin siihen mieheen ja sitten se jättäis sut? Tai pettäis? Se olis varmaan aivan hirveetä. :D En oo siis koskaan sellaista joutunut kokemaan, mutta ahdistaa ajatellakin. :/ Kuitenkin sitä haluais löytää "sen oikean" ja rakastua, mutta miten voi koskaan pystyä mihinkään kunnon suhteeseen kun ahdistus vie voiton? Kai sitä pitäis sit vaan riskejä ottaa, mut kun se ei houkuttele yhtään. :D Et umpikujassa ollaan.
Mä menen aina takki auki suhteeseen, ihastun tosi helposti ja luotan ihan liikaa kaikkiin. Myös tällä tyylillä satuttaa itseään pahasti. Aikaisemmat kerrat kaikki on päättynyt kyyneliin. Nytkin taas nuolen haavoja ja koitan koota itseäni. Mutta jatkan tyylilläni, joskus löydän sen omani.. On pelkkää tappiomielialan lietsontaa puhua satuttamisesta, kaikissa suhteissa on ylä- ja alamäkiä. Olen rohkea, ei se oikea voi satuttaa niin pahasti.
käyttäydyn itse aika lailla samalla tavalla. tälläkin hetkellä tapailen erästä miestä; toisinaan pohdin mihin oikein olen ryhtynyt (haluanko tapailla häntä? mitä näen hänessä? minkälainen hän oikeasti on?), mutta toisinaan taas ajanvietto yhdessä on niin mukavaa (hymyilen aamusta saakka illan tapaamista odotellessa, ajattelen häntä töissä, ilahdun jokaisesta viestistä ym.). yritän nyt vaikka väkisinkin olla epäilemättä tätä suhteen alkua :) helpointa on, kun ei suunnittele aikaa yhtään eteenpäin, elää vain nykyistä hetkeä.