Julmaa peliä

kuka tätä(kin) asiaa pohtii-((

Naimisissa oltiin yli 20 vuotta, miehellä oli suhteita sekä seurustelun että avioliiton aikaan. Jotenkin niistä vaan päästiin yli ja eteenpäin. Lapsia syntyi kolme ja ihan rehellisesti voin sanoa että olin myös onnellinen, suurimman osan vuosista. Tietysti kun mies jäi "kiinni", olin totaalisen onneton mutta MINÄ USKOIN hänen vakuuttelujaan. Kunnes eräänä päivänä sanoin itselleni, että mieti vähän, tyttö hyvä, miten tässä käy pitkän päälle. Aloin ajatella järjellä ja tulin siihen tulokseen että ennemmin tai myöhemmin tämä mies tulee ja sanoo vaihtavansa minut "kahteen kakskymppiseen".. Ehkä puoli vuotta mietin asioita ja sitten tuli päivä jolloin tajusin, etten edes rakasta häntä enää, että minulle täytyy olla jotain parempaa olemassa. Sulassa sovussa sovimme miehen kanssa erosta.

Eroa en ole surrut päivääkään, en yhtään kyyneltä vuodattanut. Nuorinta lasta joka nyt matkustaa isän ja äidin väliä viikoittain - häntä joskus olen miettinyt että olisiko sittenkin pitänyt yrittää... tämän mainitsin eräälle ystävättärelleni, ja silloin hän kertoi kuinka ex oli heti tuon kolmannen lapsen syntymän jälkeen yrittänyt kaikin keinoin iskeä häntä, niin sinnikkäästi, että ystävätär oli lopulta kertonut miehelleen vaikeuksien välttämiseksi. Järkytyin, silloinhan kaiken piti olla niin hyvin. Järkeilin, että hän ei varmaankaan ollut ainoa ystäväni,jota ex oli lähestynyt suhdetta vongaten. Ajattelin, että kaikki ne epäilyt joita olin vuosien mittaan elätellyt olivat totta. Tunsin helpotusta, ei minun päässäni ollut mitään vikaa, en ollut kuvitellut asioita. Ymmärsin myös miksi välit perhetuttuihin ja naisystäviin yhtäkkiä viilenivät. Tapasin toisen vanhan ystäväni, lapsemme kummin, ja kerroin tästä myös hänelle. Tuttu juttu, sanoi hän. Ei vaan ollut saanut minulle silloin kerrotuksi, kun meillä oli silloin kaksi pientä lasta ja jotenkin kuitenkin näytettiin onnellisilta. Oli kuulemma mennyt ihan painostuksen puolelle niin että hän oli katsonut parhaaksi kadota meidän elämästä.

Nyt tunnen itseni todella JULMASTI KOHDELLUKSI. Oli julmaa exltä viedä minulta elämäni parhaat vuodet ja antaa minun elää todellisuutta joka ei ollut totta ollenkaan. Oli JULMAA että "ystäväni" eivät sanallakaan kertoneet minulle, silloinkaan, kun kerroin näistä muista narahtamisista.

En ole tyhmä, olen kaunis ja fiksu nainen. Ja siis oikeasti: meillä oli hyvä ja aktiivinen seksielämä. Tämä exäni vain oli kertonut että hän ei voi olla yrittämättä kaikkia naisia - ilmeisesti hän vielä erikoistui ystäviini.

Julmaa - eikö?

Ja tiedättekö mitä hän alkoi pohtia kun keskustelimme erosta ja minä kerroin kerran pari käyneeni kaljalla tutun miehen kanssa: hän alkoi pohtia, missä on pettämisen raja?

julmuudella tappaa kaikki mikä viittaa entiseen. Monelle kuitenkin tulee taju hieman viivellä, ja siinä vaiheessa on tunteitten varassa tehty suuria ja kauaskantoisia päätöksiä.
Ja koska ihmisistä on kyse, on toisinaan todella vaikea myöntää tehneensä päätöksensä pikastuksissa kuitenkin liian kevein perustein; oma moka paistaa silmiin, mutta sitä ei voi myöntää edes itselleen.

Jotta alkamaansa linjaa jaksaa vetää eteenpäin harkitsemattoman päätöksen varassa, on pakko olla julma. Yhdessä koettu ei ole mielikuvitusta, vaan sellaista totuutta, jonka on itsekin jo tajunnut heittäneensä, vaikka perimmältään ei välttämättä niin olisi halunnut käyvän. Vähän samaan tapaan, kuin jotkut väittävät itsemurha-yrityksiä hätähuudoiksi. Aina joskus niissäkin menee vähän överiksi, ja lähtee henki, vaikka oli vain tarkoitus säikytellä.

Tämä kirjoitus oli kuin suoraan omasta elämästäni. Hieman helpottaa, kun tietää, että on kohtalotovereita.