Olen aivan hiljattain jättänyt poikaystäväni ja lähe s neljävuotta kestäneen suhteemme. Olen 19, ja jotenki vain lopunelämän kestävä sitoutuminen poikaystävääni alkoi ahdistaa, tai alkoi jo aikoja sitten ilmeisesti, koska petin häntä jonkun kerran ja ihastuksiakin on ollut suhteemme taustalla hänen seläntakanaan. hän on ollut täydellinen poikaystävä, rakastava ja erityisen luotettava.
Olen hautonut eroa ja aikalisiä aikaisemminkin ja niitä on huonolla menestyksellä yritetty ainoastaan minun tahdostani. Nyt kun suhde olevinaan on todellakin loppu, olo on toisaalta onnellinen ja avoin uusille seikkailuille, mutta toisaalta en tajua miten selviän tästä.. olen ypöyksin ilman häntä, jonka kanssa oli niin suuria suunnitelmia tulevaisuudelle ja muistoja.
Olen neuvoton, pitäisikö vielä tosissaan yrittää, mutta pelkään sitten loppujen lopuksi olevani kohta 5 vuoden kuluttua jossain onnettomassa avioliitossa, kivassa yhteisessä kodissa lapsien kanssa, josta en enää pääse irti. tietty tämä voi olla se "elämäni" virhe, mutta jotenkin vaan yritän uskotella itselleni että kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu ja eron kivut hellittävät. Olemme kuitenkin vielä tulevaisuudessa hyviä ystäviä tai niin ainakin sovimme ja minkäänlaisia katkeria tunteita ei jäänyt..
miten tästä pitäis jatkaa vai pitäiskö vaan kiltisti palata entiseen?
Olen hautonut eroa ja aikalisiä aikaisemminkin ja niitä on huonolla menestyksellä yritetty ainoastaan minun tahdostani. Nyt kun suhde olevinaan on todellakin loppu, olo on toisaalta onnellinen ja avoin uusille seikkailuille, mutta toisaalta en tajua miten selviän tästä.. olen ypöyksin ilman häntä, jonka kanssa oli niin suuria suunnitelmia tulevaisuudelle ja muistoja.
Olen neuvoton, pitäisikö vielä tosissaan yrittää, mutta pelkään sitten loppujen lopuksi olevani kohta 5 vuoden kuluttua jossain onnettomassa avioliitossa, kivassa yhteisessä kodissa lapsien kanssa, josta en enää pääse irti. tietty tämä voi olla se "elämäni" virhe, mutta jotenkin vaan yritän uskotella itselleni että kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu ja eron kivut hellittävät. Olemme kuitenkin vielä tulevaisuudessa hyviä ystäviä tai niin ainakin sovimme ja minkäänlaisia katkeria tunteita ei jäänyt..
miten tästä pitäis jatkaa vai pitäiskö vaan kiltisti palata entiseen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Toivonpa ettei poikaystäväsi ota sinua takaisin. En tarkoita tätä pahalla, mutta toivon hänen takiaan, että ei ota.
nuori, ja jos olet seurustellut noin kauan, etkä nähnyt/kokenut muita suhteita, on selvää, että haluat nähdä maailmaa. Jos lisäksi tunnet noin vahvasti, että et pysty tai halua sitoutua tähän nykyiseesi, niin lähde. Kuten sanoin, olet vielä nuori ja sinulla on elämä edessäsi.
homma ei tule toimimaan, näin sanoisin elämänkokemukseni perusteella
niin moni asia klikkasi teillä ja epäilet homman järkevyyttä itsekin
Sanon sinulle saman minkä olen sanonut omille lapsilleni. Nuorena pitää elää ja katsella ympärilleen. Tavata monenlaisia ihmisiä ja seurustella useamman kanssa. Vain siten oppii huomaamaan miten erilasia me kaikki olemme ja mitkä asita meille itselle on suhteessa tärkeitä. Kokemuksien myötä ne omat kriteerit selventyvät ja tietää mitä tulevalta puolisoltaan ja suhteeltaan haluaa. Jokainen suhde ja ero kasvattaa meitä ihmisenä. Nauttikaa kumpikin nyt vapaudesta ja sen oikean kyllä tunnistaa sitten kun se vastaan tulee kun on vertailupohjaa edellisiin suhteisiin.
samantapaisessa tilateessa olin ja minusta kannattaa lähteä siitä suhteesta,koska olet nuori ja ihan selvästi haluat nähdä elämää ja maailmaa. Turha jäädä roikkumaan suhteeseen vain tutun ja turvallisen olon takia. pian tulet varmasti huomaamaan että kannatti lähteä. ihan varmasti lopulta olisi tullut eteen tämä onneton avioliitto. mutta tsemppiä sinulle oli valintasi mikä tahansa! :)
jos suhde ei ole vähään aikaan tuntunut siltä mitä haluat kannattaa erota, koska olet niin nuori.
Ollaan tänä keväänä seukattu 5v, niistä kolme asuttu yhdessä. Oon jo pari vuotta miettinyt aina tietyin väliajoin, että tätäkö mä oikeesti elämältä haluun. Ajattelin, vaan että en jätä koska en pystynyt kuvittelemaan elämääni ilman häntä. Tänä keväänä oon kuitenkin pikkuhiljaa ruvennut tajuamaan, että tää ei oo mun elämäni mies saati sit elämäni rakkaus... Seksi ei oo kiinnostanut moneen vuoteen, ollaan vaan yhdessä koska ollaan totuttu toisiimme ja rakastetaan toisiamme... Rakkaus on muuttunut kuitenkin enemmän ystävyydeksi kuin intohimoksi... Kauheen vaikee vaan alottaa se oma elämä ilman toista. En oo koskaan ollut yksin... Tuntus että olis paljon helpompi lähtee jos ei asuis avoliitossa, kaikki yhteiset tavarat yms... Että sellanen kevät sitten...
En vaan enää voi ottaa takapakkia, koska ei oo mitään järkeä jatkaa... Tuttu turvallinen vaan houkuttelee...