En tiedä pitäsikö erota vai jäädä..
Mieheni on hyvä isä ja hyvä puoliso.. toki hänessä on vikansa, mutta kenessäpä ei.
Tosin hänen vikansa on ahdistus minulle.
Tuntuu että hän vaatii minulta koko ajan jotain mitä en voi hänelle tarjota.
Olen sanonut etten tällä hetkellä pysty tarjoamaan kuin ystävyyttä, mutta jos on joki iloinen hetki (esim. kun teimme kaupat talostamme) niin hän olettaa että olen niin iloinen että haluan antaa hänelle suudelmia, mutta vaikka olenkin iloinen, niin en silti niin iloinen että kokisin isompia tunteita häntä kohtaan.
Ja hänellä on (erittäin) pahatapa pilkata mua ystäviemme seurassa.. tosin vitsin varjolla, mutta mieheni tietää etten pidä siitä, koska minua on niin kohdeltu jo lapsena, mutta eipä ole sanomiset auttanut, joten en ole enää jaksanut asiasta mainita.
Hän on jopa ystävämme läsnäollessa (kahvipöydässä) huutanut minulle pää punasena, kun olin laitanut raidat hiuksiini, mitä hän ei edes huomannut ennenkuin ystävämme asiasta minulle mainitsi.
Olin siis juuri tullut kotiin ja värjäys oli hetken mielijohde siskoni luona.
Meillä on yhteisiä vuosia n. 6 takana päin ja meille on siunaantunnut kaksi pientä lasta.. kummatki on alle 4 vuotiaita.
Emme juttele mistään asioista ja jos joskus erehdymme mistä tahansa asiasta puhumaan, ni ilmiriita on pystyssä.Niin on ollut aina.
Toisaalta haluasin pistää lopun kaiken tälle, mutta kuitenkin minua pelottaa.. pelottaa miten selviän kaikessa uudessa.
En koskaan ole elänyt muun laista elämää, koska kotioloni vanhempien luona oli nöyryyttävää ja tapasin mieheni pian sen jälkeen kun olin muuttanut pois kotoonta.
Toisaalta kuitenkin tuntuu, että on kristillisesti parasta jäädä. Onhan minut siihen kasvatettu että avioliitto loppuu kuolemaan.
Kuitenkin minusta tuntuu että tästä puuttuu jotain todella tärkeää ja merkittävää.
Itken paljon, koska sisälläni on iso tyhjiö mitä en osaa täyttää.
Olimme kyllä vuosi sitten asumuserossa, koska minusta tuntui että tukehdun..
Mutta en kuitenkaa uskaltanut ottaa isoa askelta ja lähteä. vaan palasin tuttuun ja turvalliseen liittoo..
Enkä ole juuri saanut rauhaa ajatukselta että lähtisin.
Kuitenkin yksinäisyys pelottaa ja se jos olenkin vain tyhmä enkä ymmärrä parastani ja teen suuremman virheen itseni ja lasteni puolesta jos lähden.
Tosin olen itse nähnyt vanhempieni erittäin riitaisin liiton ja itkenyt ja pelännyt ja samalla kuitenkin toivonut heidän eroavan he ovat silti viellä yhdessä.. jotenkin onnellisina..
Ja niiden kaikkien huutojen kuuleminen ei ollut kivaa.. sai koko ajan olla varuillaan ja ilmapiiri kotana oli erittäin kireä koko lapsuuden.
Enkä haluaisi lapsilleni sitä.
Enkä siis tahtoisi muutenkaa heidän kärsiä turhaa.
Mieheni on hyvä isä ja hyvä puoliso.. toki hänessä on vikansa, mutta kenessäpä ei.
Tosin hänen vikansa on ahdistus minulle.
Tuntuu että hän vaatii minulta koko ajan jotain mitä en voi hänelle tarjota.
Olen sanonut etten tällä hetkellä pysty tarjoamaan kuin ystävyyttä, mutta jos on joki iloinen hetki (esim. kun teimme kaupat talostamme) niin hän olettaa että olen niin iloinen että haluan antaa hänelle suudelmia, mutta vaikka olenkin iloinen, niin en silti niin iloinen että kokisin isompia tunteita häntä kohtaan.
Ja hänellä on (erittäin) pahatapa pilkata mua ystäviemme seurassa.. tosin vitsin varjolla, mutta mieheni tietää etten pidä siitä, koska minua on niin kohdeltu jo lapsena, mutta eipä ole sanomiset auttanut, joten en ole enää jaksanut asiasta mainita.
Hän on jopa ystävämme läsnäollessa (kahvipöydässä) huutanut minulle pää punasena, kun olin laitanut raidat hiuksiini, mitä hän ei edes huomannut ennenkuin ystävämme asiasta minulle mainitsi.
Olin siis juuri tullut kotiin ja värjäys oli hetken mielijohde siskoni luona.
Meillä on yhteisiä vuosia n. 6 takana päin ja meille on siunaantunnut kaksi pientä lasta.. kummatki on alle 4 vuotiaita.
Emme juttele mistään asioista ja jos joskus erehdymme mistä tahansa asiasta puhumaan, ni ilmiriita on pystyssä.Niin on ollut aina.
Toisaalta haluasin pistää lopun kaiken tälle, mutta kuitenkin minua pelottaa.. pelottaa miten selviän kaikessa uudessa.
En koskaan ole elänyt muun laista elämää, koska kotioloni vanhempien luona oli nöyryyttävää ja tapasin mieheni pian sen jälkeen kun olin muuttanut pois kotoonta.
Toisaalta kuitenkin tuntuu, että on kristillisesti parasta jäädä. Onhan minut siihen kasvatettu että avioliitto loppuu kuolemaan.
Kuitenkin minusta tuntuu että tästä puuttuu jotain todella tärkeää ja merkittävää.
Itken paljon, koska sisälläni on iso tyhjiö mitä en osaa täyttää.
Olimme kyllä vuosi sitten asumuserossa, koska minusta tuntui että tukehdun..
Mutta en kuitenkaa uskaltanut ottaa isoa askelta ja lähteä. vaan palasin tuttuun ja turvalliseen liittoo..
Enkä ole juuri saanut rauhaa ajatukselta että lähtisin.
Kuitenkin yksinäisyys pelottaa ja se jos olenkin vain tyhmä enkä ymmärrä parastani ja teen suuremman virheen itseni ja lasteni puolesta jos lähden.
Tosin olen itse nähnyt vanhempieni erittäin riitaisin liiton ja itkenyt ja pelännyt ja samalla kuitenkin toivonut heidän eroavan he ovat silti viellä yhdessä.. jotenkin onnellisina..
Ja niiden kaikkien huutojen kuuleminen ei ollut kivaa.. sai koko ajan olla varuillaan ja ilmapiiri kotana oli erittäin kireä koko lapsuuden.
Enkä haluaisi lapsilleni sitä.
Enkä siis tahtoisi muutenkaa heidän kärsiä turhaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
et ole onnellinen liitossasi ja et pysty keskustelemaan asioista miehesi kanssw ilman riitoja. Vaikuttaa siltä että tässä ei ole onnellisen avioliiton ainekset kasassa.
Itse olen eronnut samantapaisessa tilanteessa ja voin nyt paremmin yksin lasten kanssa kuin exvaimon kanssa yhdessä. Olen kolmen alle kouluikäisen lapsen yh-isä.
minä olen sitä mieltä, että kannattaa erota. Jo ihan lasten takia. Jos itse olet elänyt riitaisten vanhempien luona, niin tiedät mitä lapsesi voivat joutua kokemaan. Haluatko heille sitä?
Lapsesi ovat vielä pieniä, ja siten selviävät erosta hyvin. Tehkää oikein.
Kuinka pitkä liitto teillä on takana?
olemme olleet nelisen vuotta avioliitossa..
tiedän että lapset ovat pieniä ja että he voisivat selvitä erosta hyvin..
mutta niiku sanoin.. itseä pelottaa erittäin paljon tuntematon ja se tosi seikka että olisin ehkä loppuelämän yksin, ilman toisen hellyyttä ja homiota.Vaikka tosin en sitä miheltäni saa ja tuntuu että vaikka saisinki niin en osaisi sitä varauksetta ottaa vastaan..
saisin eron siis heti. koska meillä on harkinta aika jo alkanut tai se menee umpee kesäkuun alussa, joten jos haluaisin erota se pitäisi tehdä nyt tai sitte taas ootella puolvuotta ja en usko että sitte ainakaa enään lähtisin.
en tiedä.. kaikki asiat vain pyörii päässä että tuntuu etten saa mistää ajatuksesta kiinni.
Luin jutun ja näin itseni. Meillä vaan on kaksi vuotias lapsi, joka sairastaa leukemiaa. Kesällä pitäis lääkitysten loppua. Mies ehdotti eilen, että alkaa käydä vieraissa, kun ei kotona saa. Totesin, että saa sitten ihan poikamiehenä hakea ittelleen muuta seuraa. En pystyis kuvittelemaan olevani toinen nainen. Mut en haluis luopua vielä leikistäkään. Kävin itse terapiassa muutaman kerran, mutta siellä todettiin ongelmieni johtuvan meistä, ei vain minusta, niinkuin luulin. Mutta mies ei sitten suostukkaan mihinkään sellasiin hömpötyksiin.. Et silleen. Helpompaahan se olis yksinään, mutta... En vaan osaa kuvitella meidän palaavan enää yhteen, jos kerran erilleen lähdetään. En vaan haluis vielä luovuttaa!!!
Ajattele miltä maailma näyttää 10 vuoden päästä minkäkin ratkaisun jälkeen. Älä siis mieti tätä päivää, älä lähitulevaisuutta vaan pohdi mitä kaukaisemmassa tulevaisuudessa on luvassa. Sitä kaukaisempaa tulevaisuutta kun sinulla ja lapsilla on elettävänä vaikka kuinka paljon.
Et kuulosta onnelliselta ja puolisosi ei tunnu sinua arvostavan. Olet ollut erossa mutta yrität uudelleen. Eikö kumminkin rauhaisa elämä ole parempi kuin jatkuva riita. Kriisit erikseen mutta jos tämä ainaista ja keskusteluyhteyttä mahdoton saada, eroa. Älä anna historian jatkaa kulkuaan vielä lapsillesikin.
korjauksena se että harkinta-ajan jälkeen eroasia raukenee vuoden kuluttua, katso oik.min sivuilta. Jollei sinä aikana kumpikaan tee mitään, asia raukeaa.
ihmeessä yleensä päädyitte yhteen ja vielä avioliittoon ? Aviosuhteessa annetaan ja saadaan tasapuolisesti (ainakin niin pitäisi olla) Toisen kunnioittaminen myös tärkeää ja pilailu toisen kustannuksella ei tietenkään ole sopivaa. Todella tyhmyyttä puolisosi taholta. Kuten nimimerkistä selviää en ole paras neuvomaan mitä tehdä.