tutustuin tähän ystävään n. 3 vuotta sitten. Hän oli minua hieman nuorempi,silloin vielä alaikäinen, mutta ei se meitä haitannut.Meillä oli hauskaa,juteltiin kaikesta ja saatettiin istua kahvilla monta tuntia jutellen.
Autoimme toinen toista vaikeana aikana, olimme tukena jne...Mikä tärkeintä, nautimme toistemme seurasta ja meillä oli HAUSKAA!
Nyt. Kaikki on toisin. Näemme tyyliin kerran kuussa vaikka välimatkaa on n.20 km. Hän ei soita minulle koskaan. ei siis koskaan. se olen aina minä joka soittaa ja pyytää kahville tms..Ja sitten kun ehkä jos hänellä nyt on aikaa vaivautua kahville kanssani, niin aina hän puhuu itsestään tai omista asioistaan. ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu.
Tämä on raskasta, ja monesti olen ajatellut, että jos minä en soittaisi hänelle, niin tuskin koskaan enää kuulisin tästä ystävästäni.
Ehkä hänellä on parempia kavereita. Minä en enää kelpaa. Siis olkoon niin.
Löytyiskö kohtalotovereita? Olis mukava jutella tästä asiasta, kuten monesta muustakin,siitä mitä mieleen juolahtaa:)
Kavereitahan ei voi koskaan olla liikaa...
Autoimme toinen toista vaikeana aikana, olimme tukena jne...Mikä tärkeintä, nautimme toistemme seurasta ja meillä oli HAUSKAA!
Nyt. Kaikki on toisin. Näemme tyyliin kerran kuussa vaikka välimatkaa on n.20 km. Hän ei soita minulle koskaan. ei siis koskaan. se olen aina minä joka soittaa ja pyytää kahville tms..Ja sitten kun ehkä jos hänellä nyt on aikaa vaivautua kahville kanssani, niin aina hän puhuu itsestään tai omista asioistaan. ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu.
Tämä on raskasta, ja monesti olen ajatellut, että jos minä en soittaisi hänelle, niin tuskin koskaan enää kuulisin tästä ystävästäni.
Ehkä hänellä on parempia kavereita. Minä en enää kelpaa. Siis olkoon niin.
Löytyiskö kohtalotovereita? Olis mukava jutella tästä asiasta, kuten monesta muustakin,siitä mitä mieleen juolahtaa:)
Kavereitahan ei voi koskaan olla liikaa...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ollaan oltu ystäviä ja kavereita jo 7vuotta.
Noin 3vuotta sitten valmistuin ja kaveri jatkoi yliopistoon ja alkoi seurusteleen yhen naisen kanssa joka ei meikäläisestä tunnu kauheasti välittävän missäänmuotoa.
Siitälähtien minua ei ole enää huolittu edes ryyppyseuraksi (paitsi silloin kun hänen uudet kaverinsa tai se nainen ei ole lähistöllä)
Hankalaahan tää on kun itse olen päättänyt pysyä tässä samassa kaupungissa vielä ainakin parivuotta kun olen töissä ja malkein kaikki muut kaverit asuu nykyään jossain muualla.
Tätä kaveriakin näkee nykyään todella harvoin ja se ei enää juuri enää edes ota puhelimella yhteyttämuuten kuin silloin jos mulla on joku meidän yhteisistä vanhoista kavereista käymässä ja silloinkin se tulee puhumaan vaan lähinnä niitten kanssa.
Muutenkin tuntuu että olen nykyään aivan eri aaltopituudella ja tuntuu siltä että tää kaveri kattoo mua alaspäin kun se on niin paljon paremmin koulutettu, muutenkaan sen puheesta ei saa enää oikein mitään selvää kun se puhuu vain niistä sen kouluhommista ja niitten viikonlopppubileistä joihin en todellakaan ole kutsuttu.
Parempi varmaan kun vain jätetään tällaiset ja etsitään uusia ystäviä, vaikka vaikeaahan se on kun ei ole enää koulussakaan ja työkaverit on vain niitä, työkavereita...
Minäki oon ajatellu, että mitäpä sitä tekee tuommosella ystävällä, minä en ainakaan enää jaksa yksin piettää tätä pystyssä. Pitää katsoa, josko hän itse tajuaa pienen tai vähän suuremman hiljaiselon jälkeen, että "hei,siitä ei ookkaan kuulunu pitkään aikaan.." ja ehkä soittais mulle. Tai sitten ei.
Joo...krhm, mullaki ne työkaverit on 99.9% miehiä. onhan ne ihan mukavia kavereina, mutta kyllä minä ennemmin naisen kans keskustelen...:D ja nämä on jo perheellisiä, niin vastako olis hankalaa....
Minullakin on melkein sama juttu. Olin ystäväni kanssa hyvissä väleissä noin vuoden. Sitten hän vähitellen alkoi välttelemään minua. Häntä ei enää kiinnostanut tavata minua tai pitää minkäänlaista yhteyttä. Olen yrittänyt kysyä häneltä syytä välttelyyn, mutten ole saanut minkäänlaista vastausta, enkä luultavasti saakaan. Tämä on todella rankaa!
Ystävätkin kasvavat erilleen ja jos siltä alkaa tuntua että toinen ei ehdi tavata/ole aikaa, kannattaa kysyä suoraan mitä on mieltä ystävyydestä. Vai onko kyse muuten vain erilaisesta elämäntilanteesta.. Toista ei voi omistaa, jos ei toinen sitä halua.
Elämä muuttuu. Koulujen välituntikellojen pirinät lakkaavat kuulumasta ja ihmiset lähtevät opiskelujen ja työn perässä kauemmas toisistaan. Se on elämän muuttumista.
Ikävää jos kuitenkin tunnet että ystävä katselee sinua alaspäin. Niin ei toimi ystävä. Niin toimii itseään pönkittävä itsetunnoltaan hatara ihminen. Muutosprosessissa elävä, joka ei vielä oikein tiedä kuka hän on tai miksi hän on tulossa.
Pariutumisriitit usein sekoittavat sinkkujen ystävien välejä, koska pariutunut rakkauden huumassaan haluaa olla vain toista lähellä, ja jos hän on kypsä parisuhteeseen, se usein tarkoittaa myös yhteisten elämäntapojen löytämistä kumpaakin tyydyttäväksi. Parisuhteeseen harvemmin kuuluu ilman toista osapuolta tapahtuva jatkuva juhliminen sinkkuystävien kanssa - jos se parisuhde siis on kypsä rakkaussuhde pelkän omien tarpeiden tyydyttämissuhteen sijaan. Mutta jos toinen olisikin löytänyt kypsän suhteen johon on halunnut sitoutua, sen ei tarvitse tarkoittaa sinkkuystävän unohtumista, mutta se voi tarkoittaa, että tehdäänkin sen sinkkuystävän kanssa jotain muuta yhdessä kuin baarikieppiä. Jos sinkkuystävä oikeasti haluaa pariutuneelle ystävälleen onnellisuutta, hän on siihen valmis, aivan samoin kuin vastavuoroisesti toinen olisi ystävyydessään valmis samaan.
Useimmiten jokainen meistä pariutuu, ja siinä kohtaa punnitaan ystävyys myös tällä tavoin - onko sinkku valmis muuhunkin kuin yömyöhään juhlimisiin ystävyyden säilymiseksi?
Oon kokenut ihan samanlaista omien kavereideni ja ystävieni kanssa. Tuntuu, että monet entiset kaverit on muuttuneet jotenkin itsekkäiksi ja puhuvat nähdessämme vain ja ainoastaan itsestään. Minun asiani eivät kiinnosta ja yhteyttäkin pitää ainoastaan minä. Tuntuu, että kukaan ei huoli minua. Olen monen monta kertaa yrittänyt miettiä syitä, miksi kavereista on tullut semmoisia. Olenko tylsä, onko minussa jotain vikaa, mitä tein väärin? Vaikka olisin suoraan kysynyt, saan ympäripyöreitä vastauksia ja asian vähättelyä. Silti vain tuntuu pahalta.
Kertakäyttöystävä: jos haluat mailailla asian tiimoilta, laitahan tänne sähköpostiosoitetta niin mailailen :)
Olen tänä vuonna 22v. täyttävä nuori nainen
tässäpä ois tämä osote, pistä mailia tulemaan niin vastaan jahka töistä pääsen:)
[email protected]
Itse koin juuri kaverin/ystävän taholta samaa mutta kaikki kaadettiin kerralla niskaan. Reilun vuoden ajan olemme puhuneet kaikesta mahdollisesta, aloimme luottaa toisiimme, välillä oli muiden taholta vaikeaa, mutta keskinäinen luottamus säilyi, ainakin halusin uskoa niin.
Yritin olla avuksi kaikessa mahdollisessa ja apu otettiin vastaan tyytyväisenä. Olen siitä typerä ihminen, että haluan auttaa kavereita pyyteettömästi ja jollakin tasolla uskon, että toisille tehty hyvä tulisi jollain tasolla itselle takaisin. Ikinä en ole vastapalveluksia kysellyt, joskus saan apua, joskus en, kun sitä tarvitsisin.
Mutta nyt tämän kaverin elämäntilanne on muuttumassa ja ilmeisesti on kaveripiirin suursiivous menossa ja ne, joista ei enää ole hyötyä, saavat mennä. Olen ollut liian avulias ja yliystävällinen. Opinpahan uuden sanan, mutta mielestäni en tuota ansainnut. Jos olisin hänen housuihinsa yrittämässä, olisin varmasti tehnyt asian eteen jotain jo aikoja sitten. Mutta en ole ikinä oppinut puhumaan naisille härskejä heti ensitapaamisesta enkä naispuolisille ystäville ehdottelemaan petileikkejä, siinäköhän se vika onkin? Eikö mies voi olla naiselle ystävä ilman, että ympäristö ja nainen alkavat epäillä jossain vaiheessa tarkoitusperiä?
Tuntuu vain turhan kovalta, kun ystäväksi luulemani ihminen laittaa käytännössä välit poikki juuri ennen poismuuttoaan, muuta en tulevaisuudelta odottanut kuin mailailua, mutta eipä edes se taida olla mahdollista...