Haluaisin mielipiteen seuraavaan asiaan. Taustana seuraava: Olen 5 henkisestä perheestä, jossa isä on luonut hyvän uran ja tuonut leivän pöytään ja äiti on ollut kotona ja antanut kaikkensa lapsille ja tehnyt oikein hyvää työtä kodin ja perheen eteen (kaikki kiiltää lapsuuden kodissani ja perunatkin saadaan omasta maasta). Ongelma on kuitenkin siinä, että olen vanhin tytär ja luonteeltani kovin erilainen kuin äitini. Äidillä on ollut suuret odotukset suhteeni ja meidän välit on aina olleet läheiset ja räiskyvät. Olemme tapelleet ja sopineet - sanoneet toisillemme mitä sylki suuhun tuo, katuneet (ainakin minä olen) ja pyydetty taas anteeksi. Olen kouluttautunut ja olen työelämässä myös kunnianhimoinen (äitini valitsi aikoinaan kotiäitinä olemisen). Kun olin nuori, sain kyllä kotoa rakkautta ja minua vietiin harrastuksiin yms. enkä ollut helppo nuori!!!
Ongelmani on nyt seuraavanlainen. Sain aviomieheni kanssa tyttären 5 kk sitten ja ajattelin, että nyt varmasti välimme äitini kanssa hieman "tasoittuu" ja tulee rauha maanpäälle, kun välimatkaakin on 230 km. Mutta ei. Äitini puuttuu joka asiaan kasvatuksessa ja vauvan hoidossa syyllistävällä tavalla. Hän on neuvomassa koko ajan ja pelkään sanoa vastaan, koska ajattelen, että teen sitten jotain väärin ja lapseni kärsii, kun en kuuntele omaa äitiäni. Äidilläni on tarve olla erityisasemassa verrattuna mieheni äitiin, joka on myös aivan ihana ja mieletön ihminen pienen tyttöni elämässä (samoin kuin oma äitini). Lisäksi hän ei kuuntele minua. Tarkoitusperä on hyvä (siitä ei ole epäilystäkään), mutta pienen vauvan äitinä minulla ei riitä kärsivällisyys (olen muutenkin kyllä kärsimätön)siihen, että oma äitini ei luota minun hoitooni ja etenkin siihen, ettei hän pidä minua osaavana ja aikuisena ihmisenä. Mä en suorastaan jaksa sen tyyliä enää.
Tässä esimerkkejä: sanoin etukäteen (ennen mummola vierailua puhelimessa), etten halua antaa vielä lihaa perunoiden kanssa, koska tyttömme juo liian vähän maitoa (pitäisi saada maitoa menemään tuon ikäiselle paljon enemmän, etenkin kun osteoporoosia on geeneissä). No menimme mummolaan kylään (näemme noin kerran kuukaudessa ja äitini ei ole osallistunut konkreettisesti aktiivisesti tyttäreni hoitoon välimatkan vuoksi) ja äiti oli ostanutkin sisäpaistia, jonka keitti hyvin ja antoi tytöllemme sitä kylläkin vain t-lusikallisen perunan joukossa. Tämä nyt ei tietenkään vahingoita tyttöämme, mutta miksi piti tehdä minua vastaan? Aina sama vastaus - mummolassa mummon tavoilla. Ajattelin, että olkoon.
Tytöllämme oli lievästi mahavaivoja ja hän on ollut vaikea nukkumaan. Kun hän oli aivan pieni (1-3 kk) äiti antoi hyvän vinkin, että nukutetaan aina vaunuihin. Näin tehtiinkin ja homma toimi. Kuitenkin ajattelin 4,5 kk:den kohdalla, että opetellaan pinnasänkyyn, kun mahavaivat ovat helpottaneet. Sainkin opetettua kotona näin. Sanoin asiasta, kun menimme mummolaan, mutta sain ikäänkuin "nenilleni" tyttäreni vierastaessa paikkaa ja mummoa oikein kunnolla ja hän ei suostunut nukahtamaan ilman kunnon itkua ja lopulta häntä nukutettiin vaunuihin - mikä oli ihan ok siinä tilanteessa. Olin kuulemma huono äiti kun noin lasta huudatan ja oman äitini vauvoista kukaan ei ole kuulemma ollut noin itkuinen. Olinko kenties tehnyt raskausaikana liikaa töitä, kun tyttö on noin itkuinen ja rauhaton??? (äitini esittämä kysymys). Pienelle tulee juuri hampaita ja koska asumme sukulaisista kaukana olen hoitanut yksin tyttöämme pääasiassa, kun isä on päivät töissä. Tyttö on kyllä kova vierastamaan ja "menee hieman tolaltaan, kun on paljon uusia ihmisiä".
Mä alan olla aivan sekaisin kaikesta tästä. Teen itse pääasiassa perunasoseet porkkanaan ja bataattiin. Sanoin, että annan välillä myös pilttiä. Äiti hyökkää "miksi bataattia", eihän päiväkodissakaan ole niin eksoottisia ruokia. Teet väärin. Oletko laiska äiti, kun annat pilttiä välillä? Miksi et keitä pulloja enää?? Mitä jos tulee mahatauti??? Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja tyyli on juuri tuo. Minä tietenkin sanon vastaan parhaan kykyni mukaan ja jälkikäteen pelkään, etten ota neuvosta vaaria ja kuuma kivi tippuu niskaan.
Äidilläni on myös kumma tapa kehuskella hänen ja hänen äitinsä välisellä erityislaatuisella suhteella ja sitä, kuinka hän ei ole koskaan sanonut äidilleen vastaan. Mä olen kyllä hänenkin edestä sanonut vastaan.
Homman kruunasi se, että mieheni meni polttareihin viikonloppuna ja minulla olisi ollut meno, jonka vuoksi olin ensimmäistä kertaa jättämässä lastani hoitoon. Äiti oli lupautunut häntä hoitamaan ja halusikin oikein. Tiedän, että asiaa vaikeutti oma väsymykseni, äidin väsymys (käy nykyään myös työssä ja hänellä oli ollut huoltoaseman työntekijänä 9 vuoroa juuri putkeen ja näyttäisi myös vaihdevuodet hieman tekevän tepposiaan), mutta kun minun piti lähteä ja saada hieman "kannustusta" irtautumaan, sanoi äitini, että hyvä, jos en lähdekään (hän olisi ollut reilu, jos olisi etukäteen sanonut, ettei jaksa - siihen oli mahdollisuus ja tyttö olisi voitu viedä toiselle mummolle). Näin jäi iltameno menemättä. Tämä nyt ei tietenkään maailmaani kaada, mutta olen kylllä hieman hukassa, mitä tässä pitäisi tehdä ja ajatella. Mä olen väsynyt tähän kaikkeen. Olen ajatellut, että koska päästän itse myös pahoja asioita suustani, annan anteeksi hänen suustaan tulevat asiat. Nyt kuitenkin jokin näyttää muuttuneen omassa asenteessani. Minä en voi sietää, että omaa vauvaani arvostellaan. Tyttöni ei ole mikään supervauva, vaan tavallinen pieni vauva. Käsittääkseni vauvat itkee aina välillä. Nyt saa pelätä äännähdyksiä tai tyytymättömyyden ilmaisuja, koska tulee sellainen olo, että en osaa hoitaa häntä. Kamalaa, kun lähtee lapsuudenkodista aina huonolla omatunnolla ja pahalla mielellä. En vain pysty kuuntelemaan tota syyllistämistä.
Mielipiteitä kaivataan tilanteesta. Niin ja kokemuksia. Haluaisin kuulla mummoilta etenkin, että olenko itse kiittämätön lapsi ja minun pitää mennä itseeni vai toimiiko roolitus hieman eritavalla ja miten sen pitäisi toimia??? Tuntuu, että tunneside omaan äitiini on aivan mieletön ja siksi tuntuukin pahalta vastustaa häntä. Tämä nyt vaan ei enää toimi näin.
Ongelmani on nyt seuraavanlainen. Sain aviomieheni kanssa tyttären 5 kk sitten ja ajattelin, että nyt varmasti välimme äitini kanssa hieman "tasoittuu" ja tulee rauha maanpäälle, kun välimatkaakin on 230 km. Mutta ei. Äitini puuttuu joka asiaan kasvatuksessa ja vauvan hoidossa syyllistävällä tavalla. Hän on neuvomassa koko ajan ja pelkään sanoa vastaan, koska ajattelen, että teen sitten jotain väärin ja lapseni kärsii, kun en kuuntele omaa äitiäni. Äidilläni on tarve olla erityisasemassa verrattuna mieheni äitiin, joka on myös aivan ihana ja mieletön ihminen pienen tyttöni elämässä (samoin kuin oma äitini). Lisäksi hän ei kuuntele minua. Tarkoitusperä on hyvä (siitä ei ole epäilystäkään), mutta pienen vauvan äitinä minulla ei riitä kärsivällisyys (olen muutenkin kyllä kärsimätön)siihen, että oma äitini ei luota minun hoitooni ja etenkin siihen, ettei hän pidä minua osaavana ja aikuisena ihmisenä. Mä en suorastaan jaksa sen tyyliä enää.
Tässä esimerkkejä: sanoin etukäteen (ennen mummola vierailua puhelimessa), etten halua antaa vielä lihaa perunoiden kanssa, koska tyttömme juo liian vähän maitoa (pitäisi saada maitoa menemään tuon ikäiselle paljon enemmän, etenkin kun osteoporoosia on geeneissä). No menimme mummolaan kylään (näemme noin kerran kuukaudessa ja äitini ei ole osallistunut konkreettisesti aktiivisesti tyttäreni hoitoon välimatkan vuoksi) ja äiti oli ostanutkin sisäpaistia, jonka keitti hyvin ja antoi tytöllemme sitä kylläkin vain t-lusikallisen perunan joukossa. Tämä nyt ei tietenkään vahingoita tyttöämme, mutta miksi piti tehdä minua vastaan? Aina sama vastaus - mummolassa mummon tavoilla. Ajattelin, että olkoon.
Tytöllämme oli lievästi mahavaivoja ja hän on ollut vaikea nukkumaan. Kun hän oli aivan pieni (1-3 kk) äiti antoi hyvän vinkin, että nukutetaan aina vaunuihin. Näin tehtiinkin ja homma toimi. Kuitenkin ajattelin 4,5 kk:den kohdalla, että opetellaan pinnasänkyyn, kun mahavaivat ovat helpottaneet. Sainkin opetettua kotona näin. Sanoin asiasta, kun menimme mummolaan, mutta sain ikäänkuin "nenilleni" tyttäreni vierastaessa paikkaa ja mummoa oikein kunnolla ja hän ei suostunut nukahtamaan ilman kunnon itkua ja lopulta häntä nukutettiin vaunuihin - mikä oli ihan ok siinä tilanteessa. Olin kuulemma huono äiti kun noin lasta huudatan ja oman äitini vauvoista kukaan ei ole kuulemma ollut noin itkuinen. Olinko kenties tehnyt raskausaikana liikaa töitä, kun tyttö on noin itkuinen ja rauhaton??? (äitini esittämä kysymys). Pienelle tulee juuri hampaita ja koska asumme sukulaisista kaukana olen hoitanut yksin tyttöämme pääasiassa, kun isä on päivät töissä. Tyttö on kyllä kova vierastamaan ja "menee hieman tolaltaan, kun on paljon uusia ihmisiä".
Mä alan olla aivan sekaisin kaikesta tästä. Teen itse pääasiassa perunasoseet porkkanaan ja bataattiin. Sanoin, että annan välillä myös pilttiä. Äiti hyökkää "miksi bataattia", eihän päiväkodissakaan ole niin eksoottisia ruokia. Teet väärin. Oletko laiska äiti, kun annat pilttiä välillä? Miksi et keitä pulloja enää?? Mitä jos tulee mahatauti??? Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja tyyli on juuri tuo. Minä tietenkin sanon vastaan parhaan kykyni mukaan ja jälkikäteen pelkään, etten ota neuvosta vaaria ja kuuma kivi tippuu niskaan.
Äidilläni on myös kumma tapa kehuskella hänen ja hänen äitinsä välisellä erityislaatuisella suhteella ja sitä, kuinka hän ei ole koskaan sanonut äidilleen vastaan. Mä olen kyllä hänenkin edestä sanonut vastaan.
Homman kruunasi se, että mieheni meni polttareihin viikonloppuna ja minulla olisi ollut meno, jonka vuoksi olin ensimmäistä kertaa jättämässä lastani hoitoon. Äiti oli lupautunut häntä hoitamaan ja halusikin oikein. Tiedän, että asiaa vaikeutti oma väsymykseni, äidin väsymys (käy nykyään myös työssä ja hänellä oli ollut huoltoaseman työntekijänä 9 vuoroa juuri putkeen ja näyttäisi myös vaihdevuodet hieman tekevän tepposiaan), mutta kun minun piti lähteä ja saada hieman "kannustusta" irtautumaan, sanoi äitini, että hyvä, jos en lähdekään (hän olisi ollut reilu, jos olisi etukäteen sanonut, ettei jaksa - siihen oli mahdollisuus ja tyttö olisi voitu viedä toiselle mummolle). Näin jäi iltameno menemättä. Tämä nyt ei tietenkään maailmaani kaada, mutta olen kylllä hieman hukassa, mitä tässä pitäisi tehdä ja ajatella. Mä olen väsynyt tähän kaikkeen. Olen ajatellut, että koska päästän itse myös pahoja asioita suustani, annan anteeksi hänen suustaan tulevat asiat. Nyt kuitenkin jokin näyttää muuttuneen omassa asenteessani. Minä en voi sietää, että omaa vauvaani arvostellaan. Tyttöni ei ole mikään supervauva, vaan tavallinen pieni vauva. Käsittääkseni vauvat itkee aina välillä. Nyt saa pelätä äännähdyksiä tai tyytymättömyyden ilmaisuja, koska tulee sellainen olo, että en osaa hoitaa häntä. Kamalaa, kun lähtee lapsuudenkodista aina huonolla omatunnolla ja pahalla mielellä. En vain pysty kuuntelemaan tota syyllistämistä.
Mielipiteitä kaivataan tilanteesta. Niin ja kokemuksia. Haluaisin kuulla mummoilta etenkin, että olenko itse kiittämätön lapsi ja minun pitää mennä itseeni vai toimiiko roolitus hieman eritavalla ja miten sen pitäisi toimia??? Tuntuu, että tunneside omaan äitiini on aivan mieletön ja siksi tuntuukin pahalta vastustaa häntä. Tämä nyt vaan ei enää toimi näin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
jätä se lapsena oleminen kokonaan ja ala aikuiseksi. Teet kuten mielestäsi kuuluu tehdä ja jätä äitisi arvostelu omaan arvoonsa. Elikä teet itse ja kannat itse seuraukset. Mielestäni voisit kasvattaa äitiisi enemmän välimatkaa, ehkä oppisitte siitä molemmat arostamaan toisianne siten kuin aikuisena kuuluu tehdä. Äitisi pitää sinua lapsenaan ja sinä olet äitiisi nähden mielestäsi vielä lapsi. Sen olisi saatava loppumaan, elikä en kamalasti nojaisi siihen äitiini sijassasi vaan hakisin itselleni muuta seuraa joille purkaa tuntemuksiaan. Ja samoin saisi äitisikin tehdä sinun suhteesi.
Muista että sinä kasvatat lapsesi ja siihen et enää äitiäsi tarvitse sillä tavalla kuin lapsena.
Olette liian läheisiä, siitä nuo tunnetilat tulee. Etäisyyttä......
Oikeastaan laitoit sen mitä ajattelinkin - tarvitsin sen vain jonkun suusta. Tuo napanuoran katkaisu omaa äitiä kohtaan on yllättävän vaikeaa minun osalta etenkin, kun mulla ja äidillä on aina ollut läheiset välit (kuten sanoit) erilaisuudesta huolimatta. Mulle on aina ollut kauhean tärkeää tietää, mitä oma äiti ajattelee elämääni liittyvistä asioista ja hänellä taas on ollut aika rajuja mielipiteitä. Vahvaksi äidiksi häntä voisi ehkä parhaiten kutsua :). Itse olen myös vahva luonne, joten "luoja tietää", mitä oma tyttäreni saa kokea kauttani (pitää yrittää muistaa nämä omat pohdinnat myöhemmin) :). Tiedän, että äiti on ylpeä minusta ja haluaa parasta sekä minulle että lapsenlapselleen. Minulla on tuoreena äitinä myös aika paljon pelkoja ja epävarmuutta vauvan hoidon suhteen. Kaipa sitä pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja luottaa omaan äitiyteensä ja keskittyä kehittämään sitä. Tuskin kukaan suhteellisen selväjärkinen lapselleen mitään huonoa tahtoo ja uskon kyllä sisimmissäni siihen, että kun parhaansa yrittää asiat menevät omalla painollaan. Asia tuntuu vain erityisen vaikealta, kun olen tottunut hakemaan "tukea" äidiltäni kaikkiin asioihin ja nyt odotin sitä erityisesti mielestäni ihan tavallisille toimintamalleille. Tässä, kun tätä kirjoitan, alan hahmottamaan, että mun päässäni se suurempi vikahan taitaa ollakin - en uskalla nähtävästi päästää omasta äidistäni irti! Pitänee alkaa vaihtaa mielipiteitä muiden äitien kanssa ja hankkiutua sosiaalisiin piireihin. Asumme töiden takia kaukana sellaisista vanhoista ystävistä, joilla on lapsia ja olen joutunut pohtimaan aika paljon itsekseni asioita, mikä on toisaalta tuonut varmuutta ja toisaalta sitten taas välillä suunnatonta epävarmuutta (mieheni painaa taas noin 60h työviikkoa). No, mutta puhelin on onneksi keksitty ja ainahan voi tutustua uusiin ihmisiin :). Kiitos vielä vastauksesta! Oletko muuten itse äiti vai mummo?
olen sekä äiti että mummo. Kyllä se elämä täällä on pelkkää kasvamista kokoajan ja joskushan sitä vaan on irti päästettävä itse kunkin. Sanotaan että se luopuminen on vaikeaa, niinhän se onkin ja kuuluukin olla. Se kasvattaa jos mikä ja oppii pikkuhiljaa luopumaan kaikesta, joku päivä kun kaikki päättyy tekee ihan mitä tahansa. Mikään asia tässä maailmassa ei ole pysyvää. Uskon Jumalaan ja hänen johdatukseensa ja otan vastaan sen mikä tulee, muuhun en pysty.
Hyvä tosiaan olisi jos löytäisit elämääsi muita kanavia joissa voisit toteuttaa itseäsi. Muista kuitenkin että et missään olosuhteissa anna loukata itseäsi, et fyysisesti etkä henkisesti. Säilytä oma minuutesi, kunhan sen ensin löydät. Se löytyy silloin kun huomaat että ei tarvitse olla riippuvainen muista kuin itsestään ja opeta myös lapsellesi että kaikkein paras turva on omassa itsessään ja Jumalassa. Hän on ainoa joka viime kädessä jää kun laiva uppoaa ja kaikki jättää.
Onnea matkaan, pitkä ja kivinen polku sinullakin edessä, mutta eiköhän tuo suju kun olet jo hyvään alkuun päässyt. :) Luota itseesi. Enkelit kanssasi.
ihanasta vastauksesta.
Sait jo hyvän vastauksen ja olen aivan samoilla linjoilla.
Sinä olet lapsesi äiti ja olet ottamassa roolisi ja vastuusi aivan oikealla tavalla. Äitisi asenne ja käytös sen sijaan ei ole hyvää. Hänen pitäisi luottaa sinuun ja aivan ilmeisesti olet luottamuksen arvoinen.
Hänen pitäisi luottaa, että sinä aikuisena ihmisenä ja lapsesi vastuullisena äitinä hoidat asiat hyvin. Erheitä ja virheitä tekee jokainen, mutta sellaista se on. Ja jos hän luottaisi sinuun, eikä tuputtaisi neuvojaan ja syyllistäisi, niin olenpa melkoisen varma, että sinä välillä kysyisit häneltä neuvoa. Kaikki voittaisivat: hän saisi opastaa ja sinä saattaisit saada hyviäkin vinkkejä, jotkä pystyisit vastaanottamaan, kun ne tulisivat tällä tapaa.
Hänen pitäisi arvostaa, luottaa ja tukea sinun äitiyttäsi. Nyt hän syö voimiasi ja uskoasi selviytyä äidin roolista.
Sitäpä sitten en osaakaan sanoa, että miten saat hänet ymmärtämään tämän. Etäisyyden otto fyysisesti ja henkisesti? Asian kriisiyttäminen (kissa pöydälle). Siitä voi syntyä itkua ja huutoa, mutta se antaisi mahdollisuuden uudenlaiselle äiti-aikuinen tytär suhteelle.
Olet kuitenkin ajatuksinesi juurikin oikeassa. Usko itseesi. Ja kun äitisi käytös sinusta tuntuu pahalta, niin sepä on merkki siitä, että hän on toiminut väärin ja ylittänyt sopivaisuuden rajoja.
Se tässä varmaan on niin kovin vaikeaa, että tiedät äitisi tahtovan ja tarkoittavan hyvää. Mutta tarkoitus ei pyhitä keinoja.
Hänellähän olisi isoäitinä valtavan tärkeä rooli, mutta hän ei saa kävellä sinun ylitsesi ja viedä sinun "voimiasi". Jos hän ei ala ymmärtää tätä, niin ota etäisyyttä. Etsi muualta ne henkilöt, joilta saat tarvitsemasi tuen.
Minun äitini on juuri kuin sinunkin ja ajatukseni olivat 20-vuotta sitten samanlaiset kuin sinun. Syyllistin itsenäi, kun ajattelin äidistäni "pahaa" ja sanoin vastaan. Usein olin sanomatta ja tein hänen tahtonsa mukaan. Kun sitten vähitellen ymmärsin, että kaikki ei ole minun vikana ja pyrin tekemään oman "pääni" mukaan ja arvostelu sen kuin kiihtyi.
Tilanteemme meni niin pitkälle, että minun piti sanoa äidilleni todella tiukasti ja viilentää välejäni häneen. Surauksena oli se, että hän sanoi minun ymmärtävän häntä sitten, kun hän on kuollut!! Apua, hän yritti siis sitoa minut itseensä koko eliniäkseni, siis vielä hänen kuolemankin jälkeen minun pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa. Kamalaa ja niin sairasta!
Sinä olet oman lapsesi paras asiantuntija, luota siihen. Onneksi asutte niin kaukana. Vähentäkää käyntejä, jos ne sinua ahdistavat. Tilanne ei nimittäin meillä lapsien kasvaessa helpottanut, vaan vain paheni.
Vielä lasten hoidosta. Äitini tarjoutui kyllä hoitamaan lapsia, mutta kuulin usein juuri väsymyksestä ja sain itselleni huonon omantunnon, kun häntä "aina" vaivasin. Sanoessani, että anoppi hoitaa lapsia, hän aina halusi kuitenkin itse hoitaa. Tämä oli mielestäni kateutta, ehkä pelkoa, että anoppikin on hyvä/läheinen mummu.
Luota itseesi ja pidä puoliasi ja lopeta itsesi syyllistäminen. Sinulla on äidinvaistot herkimmillään ja toimit lapsesi kanssa varmasti juuri niin kuin kuuluu.
katkaise napanuora omaan äitiisi nyt. Sinusta on tullut äiti ja vain sinä (ja miehesi) voitte tietää mikä on lapsellesi hyväksi. Äitisi sanoi klassisesti että hän ei ikinä sanonut omalle äidilleen vastaan. Bullshit! Pidä omasta kannastasi kiinni, vaikka se loukkaisikin äitiäsi. Älä turhaan ole epävarma, vaikka lapsonen itkee ja kiukuttelee. Aikuisillakin on välillä huonoja päiviä. Tee myös äidillesi selväksi että jos tarvitset hänen apuaan/neuvoja niin pyydät sitä häneltä, muutoin äitisi voi pitää neuvonsa itsellään. Hän voi loukkaantua, mutta sinun on aika pärjätä omillaan, miehesi kanssa, ilman äidin neuvoja.
Meillä on otettu aivan samoista asioista yhteen pari vuotta sitten. Tilanne helpottui kun saatiin roolit mummille tiedoksi. Meillä on aina ollut läheiset välit äitini kanssa ja on edelleen. Hetki siinä riideltiin mutta kyllä asiat kääntyi parhain päin.
Puutu asioihin ajoissa, sillä muutoin äitisi ohjailee elämääsi aina. Voimia ja itseluottamusta sinulle! Ja kaunista kevättä =)