Olen vähän vajaa 20 v. tyttö, joka muuttaa kesällä pois kotoa opiskelemaan. Äitini kuoli yhtäkkiseen ja ennalta-arvaamattomaan sairaskohtaukseen joulukuun alussa.
Aluksi luulin selviäväni, mutta nyt minua on alkanut vaivaamaan merkillinen olotila. Sitä on HYVIN vaikea selittää, mutta jos joku tunnistaisi samantyyppisiä tuntemuksia itsellään...?
Eli:
- Epätodellinen olo, kuin olisin jossain horroksessa. Ei nyt ihan sellainen olo kuin näkisin unta, sillä tiedän että tämä on totta. Mutta HYVIN samantyyppinen olo.
- Tuntuu, etten elä tässä hetkessä, ikäänkuin katsoisin jotain elokuvaa, johon en voi vaikuttaa. Taas sopisi tämä univertaus.
- Ihan kuin eläisin jonkun putken sisällä, jonka ohi kaikki elämä soljuu ja minä vain seuraan. Ja "nukun" henkisesti. Samanlainen olo kuin katsoisi elokuvaa. 'Elämä', ei tunnu oikealta. Sellainen olo kuin olisi jossain koomassa ja näkisi unia. Ne unet ovat päivän tapahtumia. Niihin en voi vaikuttaa.
- Jotenkin ajantaju vinksallaan, etten enää osaa kokea kunnolla 'tätä hetkeä'. (en osaa selittää tarkasti, mutta tunne on vahva)
- Olen itkenyt viimeksi hautajaisissa äidin kuolemaa, ja minulla on siitä huono omatunto. Tunnen vain SUURTA vihaa ja v*tutusta.
----
Noista nyt sai varmaan sellaisen kuvan että olen pimahtanut. Ihan päällepäin "normaalisti" silti elelen.
Kiinnostaisi vain, että mitä tämä on... Tunnistaisiko kukaan itseään samanlaisista tunteista läheisen kuoleman jälkeen?
Aluksi luulin selviäväni, mutta nyt minua on alkanut vaivaamaan merkillinen olotila. Sitä on HYVIN vaikea selittää, mutta jos joku tunnistaisi samantyyppisiä tuntemuksia itsellään...?
Eli:
- Epätodellinen olo, kuin olisin jossain horroksessa. Ei nyt ihan sellainen olo kuin näkisin unta, sillä tiedän että tämä on totta. Mutta HYVIN samantyyppinen olo.
- Tuntuu, etten elä tässä hetkessä, ikäänkuin katsoisin jotain elokuvaa, johon en voi vaikuttaa. Taas sopisi tämä univertaus.
- Ihan kuin eläisin jonkun putken sisällä, jonka ohi kaikki elämä soljuu ja minä vain seuraan. Ja "nukun" henkisesti. Samanlainen olo kuin katsoisi elokuvaa. 'Elämä', ei tunnu oikealta. Sellainen olo kuin olisi jossain koomassa ja näkisi unia. Ne unet ovat päivän tapahtumia. Niihin en voi vaikuttaa.
- Jotenkin ajantaju vinksallaan, etten enää osaa kokea kunnolla 'tätä hetkeä'. (en osaa selittää tarkasti, mutta tunne on vahva)
- Olen itkenyt viimeksi hautajaisissa äidin kuolemaa, ja minulla on siitä huono omatunto. Tunnen vain SUURTA vihaa ja v*tutusta.
----
Noista nyt sai varmaan sellaisen kuvan että olen pimahtanut. Ihan päällepäin "normaalisti" silti elelen.
Kiinnostaisi vain, että mitä tämä on... Tunnistaisiko kukaan itseään samanlaisista tunteista läheisen kuoleman jälkeen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
..tuontyylisiä oireita:Ne johtuu siitä,että surutyö on jäänyt tekemättä,yritä esim.tulevan vuoden aikana surra surusi pois.jos siinä onnistut,jää sinulle kaunis muisto lähiomaisestasi.koska lähiomaisen menetyksessä pahin suru on noin vuoden aikajakso:tiedän sen omasta kokemuksesta,koska menetin kaksi lähiomaista puolen vuoden aikana v.2005.
Tunnistan itseni. Isäni kuolemasta on nyt jo melkein kaksi vuotta ja tunne on onneksi haalentunut. Vieläkin olo usein hajamielinen, mutta se kaikkein kauhein olotila on jo antanut periksi.
Olotilaani kuvailisin sillä, että olisin pullossa. Kuulen kaiken ja näen kaiken, mutta kaikki on kuitenkin jollain tavalla vääristynyttä informaatiota. Muut ovat pullon ulkopuolella, eivätkä huomaa minun pulloani. Luulevat että kuulen, mutta itse huomaan etten ole minuutteihin kuunnellut. Tulee mieleen uni johon ei pysty vaikuttamaan. Kaikki vaan tapahtuu ja tulee eteen, eikä millään ole oikeastaan väliä. Sitä vaan on yksin. Ja yksin olemisessa ei ole edes kyse siitä, että olisin surrut yksin sisälläni vaan minulla oli tukijoukot kunnossa...äiti ja sisareni surivat myös vahvasti ja asiasta puhuttiin ja itkettiin. Nykyään puhuminen on vähäisempää. Saa toki vieläkin puhua, mutta kun ei enää tiedä mitä sanoisi...kaikki on sanottu jo moneen kertaan.
Minäkin elelen päällepäin normaalisti. Hajamielisyys vaikuttaa työtehoon, jonka esimieskin on huomannut. Hän kyseli mikä mun on...onko kotona jotain ongelmaa? Teki mieli sille vääntää rautalangasta, että oman isän kuolema ei ole helppo juttu jonka voi unohtaa nopeasti. Hän on saanut omat vanhempansa vielä pitää. En kuitenkaan sanonut mitään...syyttelin kevätväsymystä ja lupasin parantaa tapani...mitenkähän sen teen kun en tiedä kauanko tämä olotila jatkuu. JOtenkin hävettää vieläkin olla tälläinen ja surra. Työkaverin isä kuoli (toki työkaveri mua paljon vanhempi ja myös isä vanhempi ja kuolema odotettu) en kertaakaan nähnyt hänen itkevän. Kuolemasta kertoi tyyliin "näitä sattuu". Ja niinhän niitä sattuukin. En vähättele hänen suruaan enkä epäile etteikö hänkin surisi, mutta tuntuu pahalta (olen itsekäs???) että jotkut saavat pitää vanhempansa niin kauan että kuolemankin voi kuitata "näitä sattuu". Voi kun olisin saanut minäkin pitää isäni. Voimia sinulle! Aika ei paranna ainakaan nopeasti, mutta kyllä aika kuitenkin huuhtelee pahimmat fiilikset pois.
Ohoh enpä uskonut että joku kuvailisi omaa olotilaansa niin samanlaiseksi kuin minulla.
"Olotilaani kuvailisin sillä, että olisin pullossa. Kuulen kaiken ja näen kaiken, mutta kaikki on kuitenkin jollain tavalla vääristynyttä informaatiota." "Tulee mieleen uni johon ei pysty vaikuttamaan. Kaikki vaan tapahtuu ja tulee eteen, eikä millään ole oikeastaan väliä."
-Tiedän täsmälleen mitä tarkotat! Tuota yritin juuri tekstissäni ilmaista, mutta oli vaikea löytää oikeita sanoja.
"En vähättele hänen suruaan enkä epäile etteikö hänkin surisi, mutta tuntuu pahalta (olen itsekäs???) että jotkut saavat pitää vanhempansa niin kauan että kuolemankin voi kuitata "näitä sattuu". Voi kun olisin saanut minäkin pitää isäni."
-Samaa mieltä. Eihän sitä nyt voi kieltää etteikö se olisi "enemmän väärin", jos joku joutuu lähtemään täältä esim. 45-vuotiaana niinkuin äitini, kuin vaikka kahdeksankymppisenä. Jotenkin saa v*tuttamaan lukea kuolinilmoituksia ja huomata, kuinka kuolleet ovat lähes järjestäin syntynet välillä 1910-1930. Mutta toki sieltä löytyy joskus ihan lapsiakin, mutta silti..
Kai minunkin on sitten tässä jaksettava. Voimia sinulle! Ja vaikka isäsi kuolemasta on vähän enemmän aikaa, otan silti osaa
Mulla on ollut myös vastaavanlaisia tuntemuksia kuin mitä olette kuvailleet. Päällimmäisenä mieleen nousee hajamielisyys, keskittymiskyvyn puute ja ajantajun katoaminen. Edelleenkin olen ihan pihalla päivämääristä ja melkein kaikki sovitut tapahtumat ovat pääni sisällä "sitten parin kuukauden päästä". Esim. ihan kohta tulevat kaverini häät ovat kokoajan "parin kuukauden päästä" ja sitten aina välillä tajuaa että hitto ne on ihan kohta, eikä mulla ole mitään juhlavaatteita.
Tuntuu niinkuin sisäinen ajanlasku olisi pysähtynyt siihen päivään kun veljeni kuoli, ja sen takia on jäänyt päälle tämä parin kuukauden -syndrooma. Elän edelleen sisäisesti tammikuuta.
Myös tuo että ihmiset puhuu enkä itse kuuntele/kuule on hyvin yleistä nyt. Oli mulla aiemminkin keskittymiskyvyn puutetta mutta se ilmeni enemmänkin jossain pitkissä koulutuksissa jne. Nyt voi kesken ensimmäisen lauseen vajota jo ihan omiin maailmoihin, ja se jatkuu vaikka toinen lopettaisi. Sitten ihan yhtäkkiä: "häh, öö, siis mitä sä sanoit?"
Nolottaa, mutta toisaalta oon kyllä painottanut kaikille kavereille etten pelaa nyt ihan täydellä korttipakalla. Eiköhän ne ymmärrä, toivottavasti ainakin. :)
Dissosiaatio
Hyvin tuttuja oireita, joita saan paniikkikohtauksien yhteydessä. Yleensä olo alkaa muutama päivä ennen kohtausta ja saattaa kestää jopa pari viikkoa. Yleensä tämä aiheuttaa myös lisää kohtauksia.
Todella epämiellyttävää ja inhaa, tuntuu kuin olisi sekoamassa lopullisesti tai menettämässä kontrollin kokonaan.