Jaksaisikohan kukaan ottaa kantaa tähän tilitykseen...
Minulle anoppi on tuottanut surua ja mielipahaa paljon ja pitkään. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pitkälle toistakymmentä vuotta. Alkuaikoina meillä meni anopin kanssa tosi hyvin. Juttelimme aivan kaikesta ja hän tuntui todella pitävän minusta ja arvostavan poikansa ja minun suhdetta. Näin nuorina seurustelun aloittaneille kai väkisinkin tulee välillä karikoita ja mekin mieheni kanssa olimme opiskeluaikoina muutaman kerran lyhyitä aikoja erossa. Vaikka erojen jälkeen aina palasimme yhteen ja lopulta kihlauduimme, tuntuu, ettei anoppini antanut tätä minulle anteeksi. Noin kolmisen kuukautta kestäneen opiskelijavaihtoni jälkeen välit viilenivät ja muuttuivat hänen puoleltaan jopa hieman vihamielisiksi. Hän jopa totesi pojalleen seurustelustamme, että ”eihän sitä tiedä, jos vaikka löytyisi joku sopivampi”. Sain rivien välissä kylmää palautetta mielipiteistäni ja valinnoistani, jotka aiemmin olivat olleet hänestä kiinnostavia ja tärkeitä. Samaan aikaan mieheni veli löysi itselleen puolison ja sen jälkeen olenkin kokenut tulevani jatkuvasti vertailluksi kälyyni, jota hän ihailee avoimesti ja josta hänellä on aina hyvää sanottavaa. Kun he kihlautuivat, sitä juhlittiin samppanjalla, meidän kihlauksemme sai huomiota tyyliin ”no niin, onnea nyt sitten”.
Nähdäkseni ainoa asia, joka saa hänet pysymään näennäisen myönteisissä väleissä kanssani on, että meillä on nelivuotias tytär, joka on hänelle todella tärkeä. Vaikka haluan lapsellani olevan hyvät välit isovanhempiinsa, en voi välttää huolestumasta siitä, voiko anoppini viileä suhtautuminen minuun heijastua myös hänen toiminnassaan lapsenlastaan kohtaan. Pelkään kai, että hän yrittää jotenkin ”tulla väliimme”. Olin todella loukkaantunut, kun ensimmäisen kerran tyttäremme ollessa anopin luona yökylässä hän oli kutsunut sinne mieheni veljen perheen. Minusta tuntui, kuin hän olisi halunnut osoittaa, että mieheni veljen perhe ja meidän tyttäremme kelpuutetaan hänen perheeseensä, mutta meitä ei.
Olen yrittänyt ajatella, että riittää, että meillä on anopin kanssa asialliset välit. Mutta olen todella herkkä loukkaantumaan hänen sanomisistaan enkä voi ymmärtää vieläkään, miksi hän niin yhtäkkiä käänsi minulle selkänsä. Hän ei koskaan kysy kuulumisiani eikä osoita minkäänlaista kiinnostusta tekemisiäni tai ylipäätään minua kohtaan. Kun hän käy meillä, asiat koskevat vain tytärtämme ja kun ne asiat on hoidettu, hän kääntyy ja lähtee pois. Kun eilen näin hänet ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hän oli saanut tietää, että meille on tulossa toinen lapsi syksyllä, hän totesi vain, että ”kiva juttu”. Ei osoittanut millään tavalla olevansa kiinnostunut esim. siitä, miten olen voinut alkuraskauden tai edes kysynyt, miten tyttäremme on sisarusuutiseen suhtautunut. Vain, että ”kiva juttu”.
Olemme mieheni kanssa kerran keskustelleet hänen kanssaan asiasta ja silloin päätin, että se kerta saa olla viimeinen. Tuntui jotenkin nöyryyttävältä sanoa, että olisi mukava, jos joskus kysyisit minunkin kuulumisiani, ja että minusta olisi tärkeä tuntea, että minut hyväksytään perheessä. Silloin hän oli pahoillaan asiasta, mutta käytäntö sen jälkeen on osoittanut, että todennäköisesti hän oli pahoillaan vain sen vuoksi, että pelkäsi suhteensa lapsenlapseensa vaarantuvan. Mikään ei nimittäin ole muuttunut. Tiedän, että en voi vaatia häntä pitämään minusta, mutta en kai osaa hyväksyä sitä, koska koen edelleen jatkuvasti mielipahaa hänen käytöksestään. Pelkään aina jo etukäteen tapaamisiamme ja sitä ”henkistä hylkäämistä”, jota hänen taholtaan koen.
Onko kenelläkään mitään vinkkiä, miten pääsisin ”yli” siitä tosiasiasta, että anoppini ei vain pidä minusta? Onko kellään kokemuksia siitä, miten anopin viileä suhtautuminen miniään voi vaikuttaa lapseen (varsinkin, jos he samassa kaupungissa asuvina tapaavat melko usein)?
Minulle anoppi on tuottanut surua ja mielipahaa paljon ja pitkään. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pitkälle toistakymmentä vuotta. Alkuaikoina meillä meni anopin kanssa tosi hyvin. Juttelimme aivan kaikesta ja hän tuntui todella pitävän minusta ja arvostavan poikansa ja minun suhdetta. Näin nuorina seurustelun aloittaneille kai väkisinkin tulee välillä karikoita ja mekin mieheni kanssa olimme opiskeluaikoina muutaman kerran lyhyitä aikoja erossa. Vaikka erojen jälkeen aina palasimme yhteen ja lopulta kihlauduimme, tuntuu, ettei anoppini antanut tätä minulle anteeksi. Noin kolmisen kuukautta kestäneen opiskelijavaihtoni jälkeen välit viilenivät ja muuttuivat hänen puoleltaan jopa hieman vihamielisiksi. Hän jopa totesi pojalleen seurustelustamme, että ”eihän sitä tiedä, jos vaikka löytyisi joku sopivampi”. Sain rivien välissä kylmää palautetta mielipiteistäni ja valinnoistani, jotka aiemmin olivat olleet hänestä kiinnostavia ja tärkeitä. Samaan aikaan mieheni veli löysi itselleen puolison ja sen jälkeen olenkin kokenut tulevani jatkuvasti vertailluksi kälyyni, jota hän ihailee avoimesti ja josta hänellä on aina hyvää sanottavaa. Kun he kihlautuivat, sitä juhlittiin samppanjalla, meidän kihlauksemme sai huomiota tyyliin ”no niin, onnea nyt sitten”.
Nähdäkseni ainoa asia, joka saa hänet pysymään näennäisen myönteisissä väleissä kanssani on, että meillä on nelivuotias tytär, joka on hänelle todella tärkeä. Vaikka haluan lapsellani olevan hyvät välit isovanhempiinsa, en voi välttää huolestumasta siitä, voiko anoppini viileä suhtautuminen minuun heijastua myös hänen toiminnassaan lapsenlastaan kohtaan. Pelkään kai, että hän yrittää jotenkin ”tulla väliimme”. Olin todella loukkaantunut, kun ensimmäisen kerran tyttäremme ollessa anopin luona yökylässä hän oli kutsunut sinne mieheni veljen perheen. Minusta tuntui, kuin hän olisi halunnut osoittaa, että mieheni veljen perhe ja meidän tyttäremme kelpuutetaan hänen perheeseensä, mutta meitä ei.
Olen yrittänyt ajatella, että riittää, että meillä on anopin kanssa asialliset välit. Mutta olen todella herkkä loukkaantumaan hänen sanomisistaan enkä voi ymmärtää vieläkään, miksi hän niin yhtäkkiä käänsi minulle selkänsä. Hän ei koskaan kysy kuulumisiani eikä osoita minkäänlaista kiinnostusta tekemisiäni tai ylipäätään minua kohtaan. Kun hän käy meillä, asiat koskevat vain tytärtämme ja kun ne asiat on hoidettu, hän kääntyy ja lähtee pois. Kun eilen näin hänet ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hän oli saanut tietää, että meille on tulossa toinen lapsi syksyllä, hän totesi vain, että ”kiva juttu”. Ei osoittanut millään tavalla olevansa kiinnostunut esim. siitä, miten olen voinut alkuraskauden tai edes kysynyt, miten tyttäremme on sisarusuutiseen suhtautunut. Vain, että ”kiva juttu”.
Olemme mieheni kanssa kerran keskustelleet hänen kanssaan asiasta ja silloin päätin, että se kerta saa olla viimeinen. Tuntui jotenkin nöyryyttävältä sanoa, että olisi mukava, jos joskus kysyisit minunkin kuulumisiani, ja että minusta olisi tärkeä tuntea, että minut hyväksytään perheessä. Silloin hän oli pahoillaan asiasta, mutta käytäntö sen jälkeen on osoittanut, että todennäköisesti hän oli pahoillaan vain sen vuoksi, että pelkäsi suhteensa lapsenlapseensa vaarantuvan. Mikään ei nimittäin ole muuttunut. Tiedän, että en voi vaatia häntä pitämään minusta, mutta en kai osaa hyväksyä sitä, koska koen edelleen jatkuvasti mielipahaa hänen käytöksestään. Pelkään aina jo etukäteen tapaamisiamme ja sitä ”henkistä hylkäämistä”, jota hänen taholtaan koen.
Onko kenelläkään mitään vinkkiä, miten pääsisin ”yli” siitä tosiasiasta, että anoppini ei vain pidä minusta? Onko kellään kokemuksia siitä, miten anopin viileä suhtautuminen miniään voi vaikuttaa lapseen (varsinkin, jos he samassa kaupungissa asuvina tapaavat melko usein)?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Etkö käynyt siellä lukemassa ensin? Teitähän samanlaisia tapauksia on vaikka kuinka paljon.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000288&subcat=630
kiitti vinkistä!!
On ikävää, jos anoppisi ei pidä sinusta, mutta yritä olla tyytyväinen edes näihin viileisiin suhteisiin. Tärkeintä mielestäni on, ettet itse puhu lapselle anopista pahaa, hänellä on oikeus mummoonsa joka on tosi tärkeä lapselle. Minun välini olivat myös etäiset ja viileät anoppiini, mutta kunnioitin sitä ihmistä ja muistan häntä edelleenkin hyvällä kuolemansa jälkeen. Hän rakasti poikaansa ja poikaani ja se riitti minulle.
Sinä olet kuin pikkupentu, joka on kateellinen siitä, ettei sinua kohdella samoin kuin toisia. Mietipä, miksi pitäisi! Jos anopillasi ei ole lämpimiä tunteita sinua kohtaan, niin sitten ei ole ja se siitä. Eivät kaikki ihmissuhteet ole lämpiä ja täydellisiä.
Sinun täytyy vain hyväkysyä se, ettei anoppisi rakasta sinua ja sillä selvä. Kai sinulla on oma elämäsi? Elä sitä miehesi ja lapsesi kanssa. Tällä hetkellä sinä olet nimittäin se, joka pilaa mummon ja lapsenlapsen välit.
ihan noinkaan ole.
Ehkä siitä veljen vaimosta tuntuu samalta. Jospa se anoppi on juuri sitä lajia, että puhuu hyvää aina siitä, joka ei ole paikalla, saaden näin paikallaolijan tuntemaan itsenä kurjaksi.
Tuossa stoorissa ainoa, mihin kiinnitin huomiota oli, että anoppi tosiaan kutsui veljen perheen kylään silloin kun teidän pieni lapsenne oli siellä yökylässä. Olisi ollut kohteliasta kyllä ilmoittaa siitä teille etukäteen, nyt teille oli jäänyt väärä kuva yökylän luonteesta. Tietenkin joku nyt sanoo, että anopilla on oikeus kutsua kylään ketä haluaa, ja näinhän se onkin, mutta lapsen vanhemmilla on oikeus tietää etukäteen, kun siellä on heidän pieni tyttärensä. Tämä viittaa siihen, että hehkutettu anoppi on omavaltainen, joten huolestumisesi ei välttämättä ole sitä, mitä täällä kirjoittavat moittivat.
Monet minijät joutuvat taiteilemaan anoppejen kanssa. Kannattaa hyväksyä anopin temput siihen rajaan asti, mikä on lapsenlapselle kivaa. Heti kun menee överiksi, millään tavalla, niin pistä stoppi. Nyt kun tiedät, että anoppi ei sinusta paljon tykkää, niin käytä se tieto hyväksesi äläkä tavoittele kuuta taivaalta. Älä myöskään hauku anoppia miehellesi, joka rakastaa sinua. Sehän on pääasia.
että jos havaitset lapsei joutuvan lojaliteettiristiriitaan anopin ja sinun välillä, niin se ei ole lapselle hyväksi, joten anoppiparka on sitten siirrettävä "etäämmälle".