Jaksaisikohan kukaan ottaa täällä kantaa tähän tilitykseen...
Minulle anoppi on tuottanut surua ja mielipahaa paljon ja pitkään. Olemme olleet mieheni
kanssa yhdessä lukioajoista asti, pitkälle toistakymmentä vuotta. Alkuaikoina meillä meni
anopin kanssa tosi hyvin. Juttelimme aivan kaikesta ja hän tuntui todella pitävän minusta
ja arvostavan poikansa ja minun suhdetta. Näin nuorina seurustelun aloittaneille kai
väkisinkin tulee välillä karikoita ja mekin mieheni kanssa olimme opiskeluaikoina
muutaman kerran lyhyitä aikoja erossa, mm. kun olin opiskelijavaihdossa ulkomailla.
Vaikka erojen jälkeen aina palasimme yhteen ja lopulta kihlauduimme, tuntuu, ettei
anoppini antanut tätä minulle anteeksi. Noin kolmisen kuukautta kestäneen
opiskelijavaihtoni jälkeen välit viilenivät ja muuttuivat hänen puoleltaan jopa hieman
vihamielisiksi. Hän jopa totesi pojalleen seurustelustamme, että ?eihän sitä tiedä, jos
vaikka löytyisi joku sopivampi?. Sain rivien välissä kylmää palautetta mielipiteistäni ja
valinnoistani, jotka aiemmin olivat olleet hänestä kiinnostavia ja tärkeitä. Samaan
aikaan mieheni veli löysi itselleen puolison ja sen jälkeen olenkin kokenut tulevani
jatkuvasti vertailluksi kälyyni, jota hän ihailee avoimesti ja josta hänellä on aina
hyvää sanottavaa. Kun he kihlautuivat, sitä juhlittiin samppanjalla, meidän kihlauksemme
sai huomiota tyyliin ?no niin, onnea nyt sitten?.
Nähdäkseni ainoa asia, joka saa hänet pysymään teennäisen myönteisissä väleissä kanssani
on, että meillä on nelivuotias tytär, joka on hänelle todella tärkeä. Vaikka haluan
lapsellani olevan hyvät välit isovanhempiinsa, en voi välttää huolestumasta siitä, voiko
anoppini viileä suhtautuminen minuun heijastua myös hänen toiminnassaan lapsenlastaan
kohtaan. Pelkään kai, että hän yrittää jotenkin ?tulla väliimme?. Olin todella
loukkaantunut, kun ensimmäisen kerran tyttäremme ollessa anopin luona yökylässä hän oli
kutsunut sinne mieheni veljen perheen. Minusta tuntui, kuin hän olisi halunnut osoittaa,
että mieheni veljen perhe ja meidän tyttäremme kelpuutetaan hänen perheeseensä, mutta
meitä ei.
Olen yrittänyt ajatella, että riittää, että meillä on anopin kanssa asialliset välit.
Mutta olen todella herkkä loukkaantumaan hänen sanomisistaan enkä voi ymmärtää vieläkään,
miksi hän niin yhtäkkiä käänsi minulle selkänsä. Hän ei koskaan kysy kuulumisiani eikä
osoita minkäänlaista kiinnostusta tekemisiäni tai ylipäätään minua kohtaan. Kun hän käy
meillä, asiat koskevat vain tytärtämme ja kun ne asiat on hoidettu, hän kääntyy ja lähtee
pois. Kun eilen näin hänet ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hän oli saanut tietää,
että meille on tulossa toinen lapsi syksyllä, hän totesi vain, että ?kiva juttu?. Ei
osoittanut millään tavalla olevansa kiinnostunut esim. siitä, miten olen voinut
alkuraskauden tai edes kysynyt, miten tyttäremme on sisarusuutiseen suhtautunut. Vain,
että ?kiva juttu?.
Olemme mieheni kanssa kerran keskustelleet hänen kanssaan asiasta ja silloin päätin, että
se kerta saa olla viimeinen. Tuntui jotenkin nöyryyttävältä sanoa, että olisi mukava, jos
joskus kysyisit minunkin kuulumisiani, ja että minusta olisi tärkeä tuntea, että minut
hyväksytään perheessä. Silloin hän oli pahoillaan asiasta, mutta käytäntö sen jälkeen on
osoittanut, että todennäköisesti hän oli pahoillaan vain sen vuoksi, että pelkäsi
suhteensa lapsenlapseensa vaarantuvan. Mikään ei nimittäin ole muuttunut. Tiedän, että en
voi vaatia häntä pitämään minusta, mutta en kai osaa hyväksyä sitä, koska koen edelleen
jatkuvasti mielipahaa hänen käytöksestään. Pelkään aina jo etukäteen tapaamisiamme ja
sitä ?henkistä hylkäämistä?, jota hänen taholtaan koen.
Onko kenelläkään mitään vinkkiä, miten pääsisin ?yli? siitä tosiasiasta, että anoppini ei
vain pidä minusta? Onko kellään kokemuksia siitä, miten anopin viileä suhtautuminen
miniään voi vaikuttaa lapseen (varsinkin, jos he samassa kaupungissa asuvina tapaavat
melko usein)?
Minulle anoppi on tuottanut surua ja mielipahaa paljon ja pitkään. Olemme olleet mieheni
kanssa yhdessä lukioajoista asti, pitkälle toistakymmentä vuotta. Alkuaikoina meillä meni
anopin kanssa tosi hyvin. Juttelimme aivan kaikesta ja hän tuntui todella pitävän minusta
ja arvostavan poikansa ja minun suhdetta. Näin nuorina seurustelun aloittaneille kai
väkisinkin tulee välillä karikoita ja mekin mieheni kanssa olimme opiskeluaikoina
muutaman kerran lyhyitä aikoja erossa, mm. kun olin opiskelijavaihdossa ulkomailla.
Vaikka erojen jälkeen aina palasimme yhteen ja lopulta kihlauduimme, tuntuu, ettei
anoppini antanut tätä minulle anteeksi. Noin kolmisen kuukautta kestäneen
opiskelijavaihtoni jälkeen välit viilenivät ja muuttuivat hänen puoleltaan jopa hieman
vihamielisiksi. Hän jopa totesi pojalleen seurustelustamme, että ?eihän sitä tiedä, jos
vaikka löytyisi joku sopivampi?. Sain rivien välissä kylmää palautetta mielipiteistäni ja
valinnoistani, jotka aiemmin olivat olleet hänestä kiinnostavia ja tärkeitä. Samaan
aikaan mieheni veli löysi itselleen puolison ja sen jälkeen olenkin kokenut tulevani
jatkuvasti vertailluksi kälyyni, jota hän ihailee avoimesti ja josta hänellä on aina
hyvää sanottavaa. Kun he kihlautuivat, sitä juhlittiin samppanjalla, meidän kihlauksemme
sai huomiota tyyliin ?no niin, onnea nyt sitten?.
Nähdäkseni ainoa asia, joka saa hänet pysymään teennäisen myönteisissä väleissä kanssani
on, että meillä on nelivuotias tytär, joka on hänelle todella tärkeä. Vaikka haluan
lapsellani olevan hyvät välit isovanhempiinsa, en voi välttää huolestumasta siitä, voiko
anoppini viileä suhtautuminen minuun heijastua myös hänen toiminnassaan lapsenlastaan
kohtaan. Pelkään kai, että hän yrittää jotenkin ?tulla väliimme?. Olin todella
loukkaantunut, kun ensimmäisen kerran tyttäremme ollessa anopin luona yökylässä hän oli
kutsunut sinne mieheni veljen perheen. Minusta tuntui, kuin hän olisi halunnut osoittaa,
että mieheni veljen perhe ja meidän tyttäremme kelpuutetaan hänen perheeseensä, mutta
meitä ei.
Olen yrittänyt ajatella, että riittää, että meillä on anopin kanssa asialliset välit.
Mutta olen todella herkkä loukkaantumaan hänen sanomisistaan enkä voi ymmärtää vieläkään,
miksi hän niin yhtäkkiä käänsi minulle selkänsä. Hän ei koskaan kysy kuulumisiani eikä
osoita minkäänlaista kiinnostusta tekemisiäni tai ylipäätään minua kohtaan. Kun hän käy
meillä, asiat koskevat vain tytärtämme ja kun ne asiat on hoidettu, hän kääntyy ja lähtee
pois. Kun eilen näin hänet ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hän oli saanut tietää,
että meille on tulossa toinen lapsi syksyllä, hän totesi vain, että ?kiva juttu?. Ei
osoittanut millään tavalla olevansa kiinnostunut esim. siitä, miten olen voinut
alkuraskauden tai edes kysynyt, miten tyttäremme on sisarusuutiseen suhtautunut. Vain,
että ?kiva juttu?.
Olemme mieheni kanssa kerran keskustelleet hänen kanssaan asiasta ja silloin päätin, että
se kerta saa olla viimeinen. Tuntui jotenkin nöyryyttävältä sanoa, että olisi mukava, jos
joskus kysyisit minunkin kuulumisiani, ja että minusta olisi tärkeä tuntea, että minut
hyväksytään perheessä. Silloin hän oli pahoillaan asiasta, mutta käytäntö sen jälkeen on
osoittanut, että todennäköisesti hän oli pahoillaan vain sen vuoksi, että pelkäsi
suhteensa lapsenlapseensa vaarantuvan. Mikään ei nimittäin ole muuttunut. Tiedän, että en
voi vaatia häntä pitämään minusta, mutta en kai osaa hyväksyä sitä, koska koen edelleen
jatkuvasti mielipahaa hänen käytöksestään. Pelkään aina jo etukäteen tapaamisiamme ja
sitä ?henkistä hylkäämistä?, jota hänen taholtaan koen.
Onko kenelläkään mitään vinkkiä, miten pääsisin ?yli? siitä tosiasiasta, että anoppini ei
vain pidä minusta? Onko kellään kokemuksia siitä, miten anopin viileä suhtautuminen
miniään voi vaikuttaa lapseen (varsinkin, jos he samassa kaupungissa asuvina tapaavat
melko usein)?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ymmärrän tilannettasi hyvin. Muista, että sinun ja lapsesi suhdetta ei anoppi voi vaarantaa. Olet lapsen äiti ja hänelle ainutlaatuinen.
Jos vain pystyt ole anopille "neutraalin ystävällinen", se vaatii sinulta suurta viisautta ja itsehillintää, mutta kääntyy sinun puolellesi "pitkässä juoksussa". En tarkoita, että sinun pitäisi elää toivossa, että hän joskus sinut hyväksyy, vaan sitä, että ole henkisesti hänen yläpuolellaan. Älä anna hänelle sitä iloa, että hän onnistuu pahoittamaan mielesi (vaikka sen tekeekin).
Elä itsenäisesti anopista välittämättä. Hänellä on ongelma, ei sinulla.
Tsemppi sinulle, yritä jaksaa. Anoppisi on heikko ja epäkypsä ihminen. Älä anna sellaisen pilata elämääsi!
Minulla on samankaltainen anoppi, ollaan miehen kanssa oltu kohta 14 vuotta ja välillä ollut pahoja karikoitakin, mutta ollaan ne selvitetty. Viimeisimmän jälkeen anoppi on aina ollut kun minun mielipiteelläni tms. ei olisi mitään väliä, aikani sitä pohdittuani, päätin ottaa asian haltuuni ja ottaa etäisen ja viileän asenteen ihmiseen ja osoittaa hänelle, kuten hän minulle, ettemme ole samaa perhettä lainkaan, en edes haluaisi olla hänen kanssaan samaa perhettä. Nyt välimme ovat kylmät ja etäiset mutta kohteliaat ja se riittää minulle tosi hyvin. Ota asia haltuun ja päätä että kohtelet häntä samoin kuin hän sinua.
Hyvää kesän odotusta
Voi kun kuulostaa tutulta! Minäkin tulin aluksi hyvin toimeen mieheni äidin kanssa, hän vaikutti hyvin touhukkaalta ja mukavalta naiselta. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin, kuinka omituisia luonteenpiirteitä hänessä on. Ensinnäkin hän on hyvin kiinni pojassaan, nykyään erityisesti lapsenlapsissa. Hän ajattelee kuuluvansa meidän perheeseen (siis poikansa ja lasten -ei minun), arvostelee kotiamme ja lasten- ja kodinhoitoon liittyviä asioita. Hän on vain yksinkertaisesti aikanaan loukannut sanoilla ja teoilla liikaa, että niitä voisi enää paikata.
Yleensä kaikki asiat sivuutetaan kuulematta minua, vaikka olen paikalla, olen kuin ilmaa. Kuulumisia ja vointeja ei kysellä eikä ole ylipäänsä kiinnostunut mistään mikä koskee minua. Mutta oikeastaan ihan hyvä näin, puhun hänen kanssaan vain pakollisia (yleensä lapsiin) liittyviä asioita, mutta annan hänen muuten olla tietämätön mistään. Jo koko naisen ajatteleminen saa minut ahdistumaan, ihan kuin joku yläasteaikainen kiusaaja.
Meninpä kyselemään miniän vointia raskausaikana ja sain todella täyslaidallisen sitä itteään. En tosiaan tiedä miten toimia kun mikään ei kelpaa. Jos olet kiinostunut poikasi ja miniäsi elämästä sinut haukutaan ja kasketään hankkimaan oma elämä. Jos et kysele vointia ja mitä perheelle kuuluu, et taas välitä pojan perheestä. Voi, jessus sentään miten tässä nyt sitten olet, kuitenkin aina väärässä.
Anoppisi näyttää juuttuneen niihin nuoruuden aikaisiinne karikoihin. Näin voi käydä, koska vanhemmalla ihmisellä aikajakso on lyhyempi. Nuorempi unohtaa helpommin totaalisesti ja pyyhkäisee pöydän puhtaaksi.
Vanhemmalla iällä se ei kaikille käykään niin helposti. Kymmenen vuoden takaumakin voi tuntua eiliseltä.
Anopillesi on jäänyt jokin hampaankoloon kaivertamaan erojenne aikana. Hän on tuolloin muodostanut sinusta "persoonallisuusprofiilin", jota ei pystykään uudistamaan.
Olisi miehesi asia hoitaa kuntoon tuo puoli ja jutella äitinsä kanssa.
Uskoisinpa, että puolisosi voisi tässä olla jopa avainasemassa.
Toisaalta sinun olisi syytä olla ajattelematta anoppisi suhtautumista liikaa. Ketään ei voi pakottaa pitämään itsestään.
Yritä hyväksyä se asia, että emme voi miellyttää kaikkia.
Kun luovutat ja annat anopin ajatella itsestäsi miten häntä huvittaa, niin saattaa käydä ihme.
Se mistä luovut, toteutuukin.
Merkillinen ilmiö, jonka olen omassa elämässäni havainnut.
On kaikkein tärkeintä, että hyväksyt itse itsesi hänen miniänään. Hän ei nimittäin sille mitään voi, olet hänen pojantyttärensä äiti hamaan maailman tappiin asti.
Anna itsellesi anteeksi, älä ole syyllinen vaikka anoppi olisi kuinka viileä hyvänsä.
Älä yritä mitään! Älä yritä tehdä hänestä yhtään sen kummempaa kuin on nyt.
Hyväksy hänen viileytensä.
Olkoon hän tässä elämänvaiheessa se mikä hän on. Sinäkin saat olla omanlaisesi.
Aika aikaa kutakin, ja saattaa tulla aika, että olette mitä lämpimämmät ystävät.
Kiitos teille kaikille keskusteluun osallistuneille rohkaisevista ja eteenpäin vievistä viesteistänne!! Helpottaa, kun tietää että joku ymmärtää, miltä tuntuu!:)
Erityiskiitos Sinulle Anneppi viestistäsi! Uskon, että tilanne on anoppini kannalta jotakuinkin juuri kuvaamasi kaltainen. Yritän toteuttaa neuvojasi (kuten teidän muidenkin) ja yrittää olla "miellyttämättä" anoppia, koska tämä ei tuota tulosta..
...ole pakko pitää yhteyttä.ei kannata omaa elämäänsä pilata.
Apua olen itsekin halunnut samaisesta syystä.
Voin kertoa omasta kokemuksesta että anoppisi ei koskaan ehkä tule täysin sinua hyväksymään. Itse olen tämän huomannut ja yhteisiä vuosia on jo mieheni kanssa 26. Naimisissa olemme olleet 21v.
Nyt on loputkin suhteet anoppiin pistetty poikki, koska hän alkoi "hourupäissään" toivomaan poikiensa avioeroja... Molempien liitot kestäneet yli 20v.!
Aina näköjään riittää näitä anoppeja... nehän kuuluisi menneille vuosisadoille!
T: liian kiltti aikoinaan, muttei enää!
pullistelkaa etovia naamojanne pättinokkanne takaa,ja haiskaa maalaisilta ja täyttäkää sossun luukut ja nostakaa maatalous tuet veronmaksajilta ja EU:n killisilmitä meidän varoistamme.Kuunnelkaa vain valheita ulkolaisista joita kutsutaan tänne jotta väkiluku lisääntyisi koska omille nuorillemme ei anneta lisääntymis mahdollisuutta kuin sossun jonot,mikä ei varmaankaan montakaan tervejärkistä motivoi lisääntymään.Nyt hallitsee meitä paska kulttuuri valheineen,mikä ei normaaliin järkeen ulotu.Vain aasit uskovat velkaiseen korkeaan elintasoomme jota muut kuin me ohjaamme.Ennen olimme velattomia ja määräsimme itse asiamme,kunnioitimme menneitä polvia joiden jalustalle meidän piti rakentaa,mutta päinvastoin lipesimme siitäkin alas muiden juoksupojiksi.
Vika ei ole meissa, vaan anopeissa.
Vuosien haukkumisen kohteena olemisen jalkeen
olen tullut siihen tulokseen etta: Kukaan nainen
ei ole tarpeeksi hyva toisen naisen pojalle.
Pida lippu korkealla ja unohda pahansisuinen,
kateellinen, tietyssa iassa oleva nainen. Niin minakin olen tehnyt ja moneilta harmeilta olen saastynyt...
minun ex-anoppi haukkuu mut huoraks ja nykyinen ei ole tuntevinaankaan. et silleen.
No jos hän ei laajenna tätä suhtautumistaan lapsenlapseensa, niin eihän sitä ongelmaa ole.
Mä olen vähän huomannut itsestäni, kun mulla on ollut tosi huono äitisuhde, että se heijastuu tähän anoppisuhteeseen.
Siis että hänen pitäisi täyttää se vaje jonka äitini jätti.
Mutta eihän voi olettaa että kukaan ihminen voisi tietää mitä haluaa kysyttävän.
Jos jotain hyvää saa toiselta niin se on kaikki plussaa, muttei vaatisi mitään.
Tätä en sano mistään ylhäältä sinulle vaan olen itsekin tämän kanssa taistelussa ja opettelemassa mikä tämä homma on.