Olen kohta 20-vuotias nuori neitonen ja minulla on 24-vuotias vallan mainio poikaystävä. Ollaan kovasti vakiintumassa, yhteenmuuttamista ym ilmassa. Tässä vaan mietin, että kaikki läheisimmät kaverini kammokasuvat vakiintumista, eivätkä halua lapsia lähimainkaan. Itse olisin valmis äidiksi, jos raskaana olisin, en aborttia tekisi. Kaverini taas harrastavat irtosuhteita, useilla tietty "panokaveri", joka on kaveri, jonka kanssa pannaan ilman mitään sen kummempia tunnesiteitä.
Kaverini jotenkin halveksivat toimintaani, koska ovat omasta mielestään niin vapaita ja itsenäisiä. Olen se minäkin vapaa ja itsenäinen vaikka suhteessa olenkin.
Jotenkin nämä mielipide-erot erottaa minua ystävistäni ja oloni on raskas... Haluan vakiintua, mutta en saa tukea ystäviltäni. Kammoksuvat ajatusta omalla kohdallaan ja kammoksuvat minua tämän valinnan takia.
Kuika nuorena olette yhteenmuuttaneet, saaneet lapsia ym...? Kammoksuttiko ajatus...? Haluaisin tietää, että edes joku ikäiseni jakaa samoja ajatuksia kanssani.
Kaverini jotenkin halveksivat toimintaani, koska ovat omasta mielestään niin vapaita ja itsenäisiä. Olen se minäkin vapaa ja itsenäinen vaikka suhteessa olenkin.
Jotenkin nämä mielipide-erot erottaa minua ystävistäni ja oloni on raskas... Haluan vakiintua, mutta en saa tukea ystäviltäni. Kammoksuvat ajatusta omalla kohdallaan ja kammoksuvat minua tämän valinnan takia.
Kuika nuorena olette yhteenmuuttaneet, saaneet lapsia ym...? Kammoksuttiko ajatus...? Haluaisin tietää, että edes joku ikäiseni jakaa samoja ajatuksia kanssani.
Vastaukset 22
Vanhimmat
päätöksesi mukaan, älä anna muiden siihen vaikuttaa. Todelliset ystävät pysyvät.
unohda tommoset pellet. hoitavatpahan sitten vanhempana ja väsyneempänä omaa jälkikasvuaan. ellet sitten aio vielä opiskella....?
En tiedä onko tämä jälkikasvun tekeminen tässä se pääasia. Vakiintuminen kenties. Käytän toki ehkäisyä tällä hetkellä, mutta jos vahinko sattuisi, en epäilisi hetkeäkään kasvattaa lapsen jne.
Minusta vaikuttaa että olet paljon aikuisempi kuin ystäväsi.
Olet löytänyt hyvän kumpanin, ja siirtymässä elämässä uuteen vaiheeseen.Eikä ole todelakaan varmaa että tulevaisuudessa tulee samalainen kumpani vastaan.
Mitä niistä irtosuhteista ja vakipanoista oikeasti saa?
Tuollaiset kaverit ovat aina pukkimassa jonkun toisen syliin ja usuttamassa pettämään.
Odota nyt vain rauhassa ja elä ensin miehesi kanssa ihan yhdessä asuen vaikka pari vuotta. Muistakaa se ehkäisy. Oletko muuten keskustellut miehesi kanssa mahdollisista lapsista sitten joskus. Älä nyt aja häntä karkuun kuitekaan pakottamalla lasten hankintaan jne.
Tarvitsetko ystäviä vakiintumiseen jotenkin tueksesi. Raskas oloso johtuu varmaan jostain epävarmuudestasi.
ystäviään vakiintumisensa tueksi tarvitse, mutta häntä häiritsee ja ärsyttää, kun ystävät arvostelevat hänen valintaansa ja haluaan vakiintua... niinhän tuossa aloituksessa mainittiin. Minua ainakin suoraan sanottuna vituttaisi tuollainen tilanne. Siis että on löytänyt kumppanin, josta todella tykkää ja on rakastunut ja haluaa vakiintua ja kaverit ja ystävät olisivat siinä sitten että ei kande, kyllä sun nyt kannattaisi olla yksin ja hommata vakipanokaveri ja säätää ja sählätä ja sekoilla vähintään 35 vuotiaaksi, jonka jälkeen onkin sitten jo tuollaisen elämän jälkeen melkoisen vaikeaa vakiintua ja löytää hyvä puoliso...
Kyllä on ihan normaalia että tuossa iässä pariskunta vakiintuu ja alkaa suunnittelemaan tulevaisuuttaan yhdessä, jos tunne on molemminpuolinen! Jos taas kumppani on säätäjä ja ei halua, muuta kuin sekoilla ja olla yksin, niin sittenhän ei tarvitsisi sitä vakiintumistakaan miettiä.
Aloittajalle voisin sanoa että jos kumpikin sitä haluaa, niin antakaa palaa ja viisveisatkaa, mitä vakipano-asteella elävät tuttavat sanovat tai ajattelevat teidän keskinäisestä ratkaisusta ja asiasta, joka ei kuulu kenellekkään muulle, kuin teille kahdelle. Yhdessä asuessanne ja vakiinnuttuanne tuskin läheiseen ystäväpiiriin kuuluu edes tuon tasoista porukkaa ainakaan paljoa... elämäntilanteet on jo silloin niin erilaiset, etteivät kummatkaan osapuolet viihdy toistensa kanssa enää niin hirveästi tekemisissä...
Sitoudu mieheesi jota rakastat ja joka rakastaa sinua. Ystäväsi kadehtivat sinua, koska olet löytänyt rakkauden. Kukaan ei sisimmässään halua elää elämäänsä yksin. Kuten joku jo aiemminkin mainitsi, oikeat ystävät pysyvät. Olet hedelmällisimmässä iässä juuri nyt kaksikymppisenä. Kun ikäsi ylittyy yli 30v, myös riskit kasvavat. Esim. Downin syndrooman riski kasvaa vanhemmalla iällä moninkertaiseksi. Alle 25v. todennäköisyys on 1:2000.
Ystäviäsi voi myös pelottaa, että kun sitoudut olet pian kotihiirenä poikaystäväsi kainalossa. Ehkä he rauhoittuvat kun huomaavat että olet ihana vanha itsesi vaikka oletkin löytänyt rakkauden ennen heitä.
Vaikuttaa vähän kyllä siltä että he kadehtivat onneasi ja rohkeuttasi ottaa askel eteenpäin. Ole reipas ja kutsu heidät tupaantuliaisiin kun olette muuttaneet yhteen poikaystäväsi kanssa. Kyllä se pöly siitä ajan kanssa laskeutuu ja jotkut heistä saattavat ottaa pian malliakin teistä. Jonkun täytyy olla ensimmäinen ja nyt se olet sinä!
Tsemppiä :)
Rohkaisevista viesteistä. :)
Ollaan poikaystäväni kanssa samoilla linjoilla. Hänhän siitä yhteenmuuttamisesta ensimmäisena suunsa aukaisi. Hänkään ei lapsien tulosta pahastuisi. Tulee kun on tullakseen, sanoi.
Ystävät kauhistelevat ratkaisuani ja varmasti kauhistelevat selkäni takana vielä enemmän.
Itse sain myös kokea kaikenmaailman halveksuntaa, kun muutin yhteen poikaystäväni kanssa. Takana oli villi vuosi täynnä juhlintaa ja täysin vastuutonta olemista, kun tapasin nykyiseni ja asiat alkoivat saamaan uuden tärkeysjärjestyksen.
Olen aina ollut rauhallisempaa kotona viihtyvää tyyppiä, kun kaverini taas edustavat melko lailla sitä toista ääripäätä eli bilettävät viikossa monta kertaa ja vaikka seurustelisivatkin "vakavasti", niin vakavuus ja uskollisuus kyllä unohtuu siinä vaiheessa kun baarissa joku sanoo pari nättiä sanaa. Tosin joissain ystäväpariskunnissa tämä "kukasta kukkaan" liitely on molemmille puoliskoille ihan ok.
Sinkkuna ollessani tuli kuitenkin pyörittyä baareissa liiankin paljon, mutta kuten sanoin, asia muuttui kun aloin seurustelemaan vakavasti. Kavereiden oli kuitenkin hieman hankala sulattaa asiaa ja näin on nykyäänkin, yli kolme vuotta myöhemmin.
Toinen asia mikä "erotti" meitä toisistamme oli se, että ystäväni jatkoivat yliopistoon ja ammattikorkeakouluihin, kun taas minä pääsin hyvään työpaikkaan ja jatkoin opiskeluja työn ohella. Muut siis elävät villiä opiskelijaelämää kun minun aikatauluni määräytyy sen mukaan että joka arkipäivä on oltava työpaikalla klo 8-16. Silloin ei voi olla samalla tavalla ”läsnä” kun minulla on velvoitteita myös perhettäni ja miestäni kohtaan, asuntolaina pitää maksaa ja parisuhdettakin hoitaa.
Eli kyllä, suurimman osan vapaa-ajastani - varsinkin arkena, olen miehen kanssa kotona enkä huitelemassa ympäri kaupunkia, koska se on minusta mukavampaa ja niinkuin parisuhteessa pitääkin olla. Mitä minä sitäpaitsi edes saisin irti baareissa heilumisesta? Ei siellä ole minulle mitään ,eikä kännipäissään kavereiden kanssa kommunikoiminenkaan ole kovin ”laadukasta yhdessäoloa”.
Tämä tapahtui siis reilu kolme vuotta sitten ja tilanne on valitettavasti nykyäänkin se, että ystävyyssuhteemme eivät ole kuten ennen juuri tämän näkemyseron takia. Vaikka kukaan ei päin naamaa sano arvostelevansa valintojani, niin olen kyllä kuullut pikkulinnuilta että tätä juoruilua tapahtuu ja se on oikeastaan minulle ihan sama. Olen onnellisempi tasaisessa parisuhteessa kuin draamaa täynnä olevassa sinkkuelämässä. Ystäväni saavat tehdä kuten haluavat, enkä heitä tuomitse, mutta en myöskään pysty yhtymään heidän elämäntapaansa, samalla tavoin kuin eivät hekään pysyt minun tilanteeseeni. Ongelmana on kuitenkin se, että tunnen oloni välillä yksinäiseksi koska minun ystäväpiirissäni ei ole ketään joka olisi samanlaisessa tilanteessa kanssani. Kaipaan sitä ”parasta ystävää” joka on kiinnostunut asioistani ja jonka asioista minäkin välitän. Toivoisin että tämä ystävä olisi samassa elämäntilanteessa, tai että elämänarvot kohtaisivat edes jollain tavalla. Kaameaa sanoa näin, mutta nykyisistä ystävistäni kukaan ei ole tällainen henkilö, jonka voisin mieltää sydänystäväkseni. En voi tai edes oikeastaan halua puhua heille esim. häistäni jotka ovat tulossa, tai perheenperustamisesta koska he eivät vain tajua sitä miksi ihmeessä joku haluaisi mennä näin nuorena naimisiin ja perustaa perheen.On aika yksipuolista kuunnella tarinoita edelliseltä viikonlopulta, ja siitä kuinka joku oli niiiin kännissä mutta minun kuulumisistani ei juurikaan välitetä. Tai jos yritänkin puhua meidän elämästämme niin se vain sivuutetaan, koska se ei ole riittävän jännittävää tai kiinnostavaa. Olisi mukavaa jos olisi ystäviä joiden mielestä tavallinen perhe- ja parisuhdearkikin olisi kiinnostavaa ja mielekästä. Nuoresta iästäni johtuen tällaisen ajatusmaailman omaavia ihmisiä ei vain ole kävellyt vastaan ja siitä johtuen tämä avautuminen. Kiitos ja anteeksi.
Hienoa kuulla, etten ole asiani kanssa yksin. Oletko minkä ikäinen itse?
Tee miten sinun intuitiosi sanoo:) Älä tee muiden mieliksi..jos olet löytänyt elämäsi rakkauden, sitoudu. Muuten saatat katua kun onni käveli ohitsesi.
Lapsia voi tehdä nuorenakin ja uusia ystäviä saa aina, etenkin äitiys yhdistää. Tulin itse ensin 21v. äidiksi ja opiskelin ja siirryin työelämään vasta sen jälkeen, ei kaduta pätkääkään. Ja tapasin elämäni miehen 18v. ja rakkaus paranee paranemistaan. Elämä ei lopu vakiintumiseen ja lapsien saamiseen, päinvastoin, paranee vaan:) Me ollaan matkustelu perheenä ja opiskella töitä ehtii tehdä lopun elämäänsä...
että olet ainoa älyllinen olento kaveriporukastasi.
kavereiden mielipiteellä on vielä paljon vaikutusta. Kun tulet itsenäisemmäksi, eivät kaverien mielipiteet paina mitään. Eli kannattaa varmasti odottaa sitä oman selkärangan kasvua ainakin ennen kuin alkaa tehdä lapsia.
On todella rasittavaa jos joutuu olemaan mieliksi kaikille eikä voi tehdä omia päätöksiään eikä elää omien periaatteittensa mukaisesti.
Siispä anna ajan kulua ja elämän opettaa.
Sulla on hyvä mies, jonka kanssa voit alkaa vakiintumaan. Kuitenkin olet vielä sen verran nuori, että mietit mitä muut ajattelevat. Eikö tärkeintä ole mitä itse ajattelet?
Ymmärrän kyllä senkin, että ystävät pitävät sinua tällä hetkellä tylsänä kotihiirenä.
Mullakin tulee mieleen, että miksi jo nyt haluatte alkaa tekemään lapsia?
Kiva se on nauttia elämästä myös kahdestaan, kun on siihen mahdollisuus.
Lasten hoitaminen ja kasvattaminen on rankkaa puuhaa 24h. Se ei ole aina ruusuilla tanssimista, vaan siihen kuuluu itkut, lapsen sairastelut, kiukuttelut ja jatkuva huolenpito.
Aikaa ilman lapsia et tule saamaan enää takaisin, vaan sun täytyy taata heille aikaa, rakkautta, hyvä kasvatus ja turvallinen koti jopa 20v. saakka. Eikä se huolenpito siihenkään vielä lopu. :)
Oletko siihen valmis?
Sun täytyy miettiä nuo ratkaisut itse.
meni naimisiin 20-vuotiaana joitakin vuosia itseään vanhemman miehen kanssa, heti tekivät lapsiakin. Edelleen ovat yhdessä ja ilmeisesti ok se liitto, eivät ainakaan ole uskottomia toisilleen.
Itse tiedät mitä tunnet ja mihin olet valmis. Jos olet valmis sitoutumaan nyt, se on sinun asiasi, ja kumppanisi, ei kavereiden. Bilettäkööt he, sinä saat myös sellaisia kavereita, jotka ovat parisuhteessa ja ymmärtävät sen asioita paremmin.
Tärkeintä on mitä te molemmat haluatte, kumppanisi ja sinä, ja mihin olette valmiit sitoutumaan, mitä tekemään jos parisuhde jonain päivänä ahdistaisi ja vapaus/ero olisi mielessä, varsinkin jos lapsiakin on. Samat päämäärät ja sama sitoutumisen aste tekee onnellisimmat parisuhteet tutkimusten mukaan.
Onnea teille, hienoa että uskallat ajatella itse!
Niin se vaan on, että monet vielä "tässä iässä", eli 20 vuotiaina, ns. kammoksuvat vakiintumista. minäkään en ajatellut tässä iässä olevani kihloissa ja onnellinen. Ajattelit että vasta jotain lähellä kolmeakymppiä... Mutta olen kihloissa ja asunut yhdessä rakkaani kanssa jo noin vuoden. Välillä epäilyttää mutta muuten tunne on voimakas ja vakaa. Elis siitä vaan, onnensa ohi ei kannata kävellä vain sen vuoksi että kaverisi vieroksuvat sitä tietä!
Moi! Itse olin 17 v. kun aloin nykyisen aviomieheni kanssa olemaan yhdessä ja olin 19-v. kun muutimme yhteen. Nyt olen pian 29-v. ja onnellisesti avioliitossa eli et ole mitenkään poikkeus,mutta ymmärrä myös ystäviä. Itselläni oli silloin ja on myös edelleen sinkkuystäviä, mutta toisen elämäntyyli on sitten sinkku tai vakavassa suhteessa ei ole ainakaan minulla koskaan vaikuttanut ystävyyssuhteisiin ei edes silloin 17 v. kakarana =) nauti nyt ihanasta parisuhteesta ja anna ystäviesi elää kuten he haluavat, kaikki eivät todellakaan ole valmiita 20-v. vakisuhteeseen.
Mä muutin ekan kerran yhteen kun olin 22-vuotias ja nyt oon 27 ja siitä miehestä jo eronnut. Ajatus ei silloin kammottanut ja olin valmis muuttamaan yhteen, mut kyl se sit myöhemmin alko kaduttaa. Täysin vapaa ei voi koskaan olla suhteessa, että se kannattaa ottaa huomioon eikä liian aikaisin muuttaa yhteen jos yhtään epäröi. Kun seurustelee niin kavereille ei jää läheskään niin paljon aikaa kuin sinkkuna ollessaan, harrastukset jää vähemmälle ja oma aika. Aina myöskin joutuu sopimaan kumppanin kanssa jos haluaa tyttöporukassa joskus lähteä ulos tai jotain, että ei sitä voi vaan sanoa, että mä meen nyt ja tuun ku tuun. Suhteessa joutuu ottamaan paljon toista huomioon, että kyllä siinä oma vapaus kärsii jonkun verran. Nuoruus kannattaa elää rauhassa ja vakiintua sitten kun on tosissaan valmis, ettei tule kaduttamaan.
kun olimme seurustellut tulevan avomieheni (ollaan yhteenmuuttamassa neljän vuoden seurustelun jälkee niin on niin siistiä sanoa sana avomies;)) vasta vajaan vuoden, minulla oli yksi kaveri joka hoki minulle koko ajan, että häntä niin ällöttää kun minä olen tällainen pikkuvaimo. ja oli hänen mielestään niin helvetillistä niin helvetillistä. marmatti joka päivä, kaikesta mahdollista. jopa se, että saattelin poikaystävääni armeijaan bussille ja junalle. sekin oli kuulemma sellainen ällö klisee, ettei mitään järkeä. en jaksanut noteerata niitä juttuja mitenkää, nauroin vain ja sanoin etten voisi olla onnellisempi. pistää melkein kaikki rahat juhlimiseen, viettää sunnuntei illat kotona yksikseen muiden kököttäess kullan kainalossa tv:tä katsellen, kamalia kännipanoja jotka ei tunnu missää? hyi helvetti... ei minun juttu. siksi en koskaan häiriintynyt ystäväni puheista. tiesin että tämä on minulle paras vaihtoehto. eläköön hän omaansa.
tosin tämä sitoutumiskammoinen ystäväni oli meistä ensimmäinen joka avovaimoksi ryhtyi:D
kauan olette seurustelleet? monesti ihmiset tuomitsevat tai katsovat pitkin nenän vartta puolen vuoden seurusteluja ja siitä suoraan yhteen muuttoja. itsekin kuulun valitettavasti tähän kastiin. enkä ole keneltäkää kuullu positiivista sanaa tällaisista suhteista... pahoittelen.
... ollaan nyt puoli vuotta... Jos sitä syksyllä sitten yhteen. Ei ihmiset oikeen hyvällä tätä katso.