Tälläkin palstalla on ihmetelty; kyselty, että onko sopimatonta jos mummo rakastuu?
Eipä ole sopimatonta ja mummokin SAA erota jos siltä tuntuu ja voi tytöt sitä onnen tunnetta ja riemua kun vielä " kelpaa" jollekin ja saa jättää taakseen sen minkä jättää...
Eipä ole sopimatonta ja mummokin SAA erota jos siltä tuntuu ja voi tytöt sitä onnen tunnetta ja riemua kun vielä " kelpaa" jollekin ja saa jättää taakseen sen minkä jättää...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ymmärrän kyllä haluaisi tuulettaa ja ilmaista itseäsi sinä eronnut nainen, tokihan se on selvitymiskeinosi.
Mutta.. vaikka kukaan ei ole sanonutkaan, ettei saisi rakastua, melkein viiskymppinen eronnut nainen, niin pitkässä juoksussa ajattelen että kenties olisi ollut (jos näin jälkikäteen kannattaa jossitella) paljon somempaa, jos olisi pysynyt se liitto, joka nuorena solmittiin ja myöhemmin purettiin. Ehkä olisin mielummin tuuletellut täällä tai jossain, miten upeaa on olla saman ihmisen kanssa rippikoulusta vanhainkotiin. Mutta kun ei.
Tuulettele sinä, ja ole onnellinen elämänvaiheestasi. Ajattelin vain ja ainoastaan itseäni, kun tunnen, että pitkästä parisuhteesta olisin kenties kuitenkin enempi mielissäni.
Minäkin olen mummo, ja eroamassa muutaman viikon päästä - eli II vaiheen aika alkaa olla käsillä.
En sen kummemmin tuuleta, kaikesta jää paha maku suuhun; itse haluan ja lähden mutta mitä jälkeeni jätän?
Vanhan sairaan, hyvin, hyvin, hyvin itsepäisen miehen joka elää jotenkin omassa maailmassaan - en tarkoita että olisi dementoitunut - mutta jotenkin ei aina ihan läsnä.
Kaikkeni olen yrittänyt, myös unohta omat tarpeeni vuosiksi enkä tarkoita nyt seksiä, sitä oli sen verran että lapset saimme hommattua - siihen se jäi.
Vaan tarkoitan muuta: jotain sisältöä elämään.
Minulle ei loppuelämäksi riitä, että käy ruokakaupassa pari kertaa viikossa.
Ai, miksi en lähde yksistäni mihinkään?
Kysynpä vaan, että millä lähden?
Jos yhteen suuntaan kulkeekin bussi niin toiseen ei sitten ja kesällä on kesäaikataulut ei kulkee tasan 2 bussia vrk:ssa.
Näin on ollut liki 30 vuotta enkä minä enää suostu täällä korvessa asumaan.
Itse asiassa minulla on jo oma asunto valmiina: sen kun vien tavarani ja se siitä.
Miehelle on ollut turha puhua, että muuttaisi vähän lähemmäksi palveluja; toistaiseksi hän selviää koska pystyy vielä ajamaan autoa - mutta entäs kun ei?
No, ei ole minun ongelmani enää.
Ehkä lapsilla on sen verran aikaa, että vievät vanhuksen kauppaan sitten.
Minulla on kauppaan matkaa n 100 metriä, samaten linja-autoasemalle, postiin, kelaan ja kaikkialle.
Ei näinkään ole hyvä, paljon jäi mitä olisi toivonut menevän toisin - mutta kun ei mennyt niin EI mennyt.
Sivullisilla tuntuu olevan litra herneitä nenässä, mutta mitä kahden aikuisen ero kellekään kuuluu? Vai kuuluuko???
Ei TODELLAKAAN kuulu, ei vahingoniloisille sukulaisille, naapureille - ei siis kenellekään.
Joten jos joku vetää herneitä nenään - antaa vetää vaan.
Hienoa että joku vielä osaa rakastua ja jopa löytää rinnalleen ihmisen. Eron myötä minun tunteeni kuolivat tyystin ja en edes usko, että uskaltaisin enää tässä iässä (melkein 50) rakastua. En uskaltaisi ottaa sitä riskiä että minut petetään ja jätetään uudelleen. Minä solmin avioliittoni nuorena ja en edes missään vaiheessa kuvitellut, että meille tulisi ero. Haaveet ja unelmat yhteisestä vanhuudesta ja isovanhemmuudesta karisivat tuhkana tuuleen. Meillä ei näköjään miehen kanssa ollutkaan yhteiset unelmat ja toiveet.
Mummot voisivat kertoa minulle missä noita miehiä tapaa. Perhekerhossa ei heitä näy, kirjastossa käy vain naisia, koulun vanhempainilloissakin tapaa yleensä vain äitejä, ruokakaupassa miehiä näkee vain kaljahyllyn luona. Viihteelle pääsyä rajoittavat pienet lapset ja välillä aika tiukka rahatilanne.
Totta kai saa rakastua ja erota. Se on jokaisen oma asia, eikä se kuulu muille. Olisivatko kenties kateellisia, kun eivät itse uskalla.
Nauti elämästa. Niin teen minäkin . Olen mummo itsekin.
Hyvää kevättä kaikille ja muistakaa elää !!!!!
Itse rakastin avioliitossa melkein kolmekymmentä vuotta, tai luulin rakastavani. Todellisuudessa rakkaus kolahti vasta viisikymppisenä kun tapasin nykyisen mieheni ... voi kun olisin aikaisemmin tiennyt millaista rakkaus voi aikuisten oikasti olla.
Haluaisin kaikilla olevan edes kerran elämässään mahdollisuus näin suuriin tunteisiin.
Niinpä niin... Minäkin hoivasin perhettäni kolmekymmentä vuotta ja kolme hyvää lastani ovat elämäni suurin onni. Ensimmäiset 15 vuotta puolison kanssa olivat hyvää ja onnellista aikaa - kuitenkin viimeiset 12-13 vuotta hän piti rinnallani aina toista. Sen selville saaminen oli niin tuskallista, että sen voi tietää vain sen kokenut. Kaiken sen yllättävän ja suuren pahan taakseen jättäminen on ollut niin vaikeaa, enkä tiedä onnistuuko se kokonaan koskaan. Kaiken piti olla hyvin, ei riitaa, ei mitään merkkiä puolison huonosta olosta näkynyt koskaan. Kuitenkin niin suuren onnen olen vielä löytänyt - rakkaan, turvallisen ja lämpimän ystävän, joka ottaa lämpimään syliinsä ehdoitta ja sanoo " hyvä, että sinä olet siinä". Elämä on sittenkin ihmeellistä...