Suhteemme näyttäisi olevan kaikinpuolin kunnossa. Meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita, samanlainen huumorintaju ja välillemme on muodostunut suhde, jota voisi kuvata ainutlaatuiseksi. Ystäviemme mielestä olemme kaunis, rakastava pari. Yhteiseloa on kestänyt kolme vuotta, ja runsaista ongelmista huolimatta olemme pysyneet yhdessä. Historiaamme mahtuu niin omat syrjähyppynikin kuin poikaystäväni valehtelu.
Kaikesta on kuitenkin selvitty, jopa niistä tilanteista jolloin tunteet ovat kuumentuneet liiaksi ja riita on puhumisen ja sättimisen sijaan jatkunut lyönnein ja potkuin. Itse olen hyvinkin temperamenttinen ja täytyy myöntää, että alkuaikoina saatoin töniä ja lyödä ( en kov aa ) maltin menetettyäni. Olen kuitenkin saanut tämän puolen itsessäni kuriin ja olemme pyrkineet ratkomaan riidat puhumalla. Ongelma on poikaystäväni, joka hiiltyy heti kuullessaan edes vähänkin kritiikkiä. Pienen riidan jälkeen kutsuin hänet luokseni puhumaan eikä aikomukseni ollut todellakaan muu kuin sopia ja jatkaa elämää normaaliin tapaan. No, poikaystäväni ei jaksanut puhua alkuunkaan, painui ovelle ja yririn estää häntä lähtemästä. Hän alkoi huutaa täyttä kurkkua ja yritin pyytää rauhallisesti häntä lopettamaan. Otin hänen takkinsa hidastaakseni hänen lähtöään, yritin saada hänet tajuamaan ettei ongelmien syrjäyttäminen auta vaan pahentaa tilannetta entisestään. Hän meni aivan suunniltaan, löi minua avokämmenellä kasvoihin ja kun olin oven edessä hän työnsi minut päin ovea. Tilanne jatkui niin että huudan kovaan ääneen häntä lopettamaan, nousen välillä ylös ja puolestani tarraan häneen kiinni. Hän potkii muun muassa vatsaani ja kylkiäni, työntää minut selkä edellä lattiaan, kuristaa, vääntää sormia...yhtäkkiä muutoin rauhallinen ja mukava elämämme muuttui riidaksi ja painajaiseksi.
En voi käsittää miksi näin käy. Ymmärtäisin tilanteen jos itse olisin lietsonut riitaa, mutta olin täysin rauhallinen siihen saakka kunnes poikaystäväni kävi minuun käsiksi. Tiedän tilanteen kuulostavan erittäin pahalta, mutta loppujen lopuksi selvisin säikähdyksellä ja muutamilla pienillä mustelmilla ranteissani ja kyynärpäissäni.
Voi olla, ettei kovinkaan moni lukija kannusta minua jatkamaan tällaista suhdetta, ja onkin varmasti vaikea ymmärtää miksi edes harkitsen jääväni tähän suhteeseen. Ehkä olen pelkuri, ehkä yksinäinen...mutta poikaystäväni kanssa minulla oikeasti on mukavaa. Silloin kun emme riitele voin hänen kanssaan tuntea jotain syvää, jotain ainutlaatuista...mutta sitten tulevat riidat ja lyönnit ja pilaavat hyvät hetket.
En oikein tiedä mitä teen jos jätän hänet. Minulla ei oikeastaan ole yhtään ainutta, hyvää ystävää hänen lisäkseen. Vain muutama kaveri, joiden kanssa vietän aikaa ja voin puhua toisinaan syvällisiäkin. Perheeni kanssa aika tietenkin kuluu ja omissa harrastuksissa, mutta tulee olemaan vaikeaa täyttää sitä tyhjiötä joka syntyy yli kolmen vuoden yhdessäolon loppumisen jälkeen. Miten voin lakata ajattelemasta häntä? Miten ihmeessä keksin niin paljon tekemistä etten sorru soittamaan hänelle?
Tappelun jälkeen poikaystäväni tuli takaisin ja kyynelsilmin pyysi anteeksi. Sanoi rakastavansa minua. Hän ei yritä vain liehitellä minua puolelleen, vaan tiedän hänen tunteensa olevan aitoja. Hän ei vain pysty hillitsemään itseään. Auttaisiko tässä joku ammattineuvoja? Psykologi? Onko tuollaisia palveluja mahdollista saada jotenkin kunnan kautta? Olemme opiskelijoita, eikä raha riitä mihinkään huippukallonkutistajaan.
Pitäisikö minun jatkaa tässä Matti ja Mervi suhteessa vai etsiä jotain muuta? Pelkään myös, etten löydä ketään hänen veroistaan, tai että jään yksin.
...Tiedän ajatukseni olevan hieman sekavia, mutta toivottavasti joku ymmärtää. Toivottavasti tämän lukee myös joku, joka tajuaa kuinka vaikeaa jättäminen ja ero saattaa olla toisen tekemistä pahoista virheistä huolimatta.
Kaikesta on kuitenkin selvitty, jopa niistä tilanteista jolloin tunteet ovat kuumentuneet liiaksi ja riita on puhumisen ja sättimisen sijaan jatkunut lyönnein ja potkuin. Itse olen hyvinkin temperamenttinen ja täytyy myöntää, että alkuaikoina saatoin töniä ja lyödä ( en kov aa ) maltin menetettyäni. Olen kuitenkin saanut tämän puolen itsessäni kuriin ja olemme pyrkineet ratkomaan riidat puhumalla. Ongelma on poikaystäväni, joka hiiltyy heti kuullessaan edes vähänkin kritiikkiä. Pienen riidan jälkeen kutsuin hänet luokseni puhumaan eikä aikomukseni ollut todellakaan muu kuin sopia ja jatkaa elämää normaaliin tapaan. No, poikaystäväni ei jaksanut puhua alkuunkaan, painui ovelle ja yririn estää häntä lähtemästä. Hän alkoi huutaa täyttä kurkkua ja yritin pyytää rauhallisesti häntä lopettamaan. Otin hänen takkinsa hidastaakseni hänen lähtöään, yritin saada hänet tajuamaan ettei ongelmien syrjäyttäminen auta vaan pahentaa tilannetta entisestään. Hän meni aivan suunniltaan, löi minua avokämmenellä kasvoihin ja kun olin oven edessä hän työnsi minut päin ovea. Tilanne jatkui niin että huudan kovaan ääneen häntä lopettamaan, nousen välillä ylös ja puolestani tarraan häneen kiinni. Hän potkii muun muassa vatsaani ja kylkiäni, työntää minut selkä edellä lattiaan, kuristaa, vääntää sormia...yhtäkkiä muutoin rauhallinen ja mukava elämämme muuttui riidaksi ja painajaiseksi.
En voi käsittää miksi näin käy. Ymmärtäisin tilanteen jos itse olisin lietsonut riitaa, mutta olin täysin rauhallinen siihen saakka kunnes poikaystäväni kävi minuun käsiksi. Tiedän tilanteen kuulostavan erittäin pahalta, mutta loppujen lopuksi selvisin säikähdyksellä ja muutamilla pienillä mustelmilla ranteissani ja kyynärpäissäni.
Voi olla, ettei kovinkaan moni lukija kannusta minua jatkamaan tällaista suhdetta, ja onkin varmasti vaikea ymmärtää miksi edes harkitsen jääväni tähän suhteeseen. Ehkä olen pelkuri, ehkä yksinäinen...mutta poikaystäväni kanssa minulla oikeasti on mukavaa. Silloin kun emme riitele voin hänen kanssaan tuntea jotain syvää, jotain ainutlaatuista...mutta sitten tulevat riidat ja lyönnit ja pilaavat hyvät hetket.
En oikein tiedä mitä teen jos jätän hänet. Minulla ei oikeastaan ole yhtään ainutta, hyvää ystävää hänen lisäkseen. Vain muutama kaveri, joiden kanssa vietän aikaa ja voin puhua toisinaan syvällisiäkin. Perheeni kanssa aika tietenkin kuluu ja omissa harrastuksissa, mutta tulee olemaan vaikeaa täyttää sitä tyhjiötä joka syntyy yli kolmen vuoden yhdessäolon loppumisen jälkeen. Miten voin lakata ajattelemasta häntä? Miten ihmeessä keksin niin paljon tekemistä etten sorru soittamaan hänelle?
Tappelun jälkeen poikaystäväni tuli takaisin ja kyynelsilmin pyysi anteeksi. Sanoi rakastavansa minua. Hän ei yritä vain liehitellä minua puolelleen, vaan tiedän hänen tunteensa olevan aitoja. Hän ei vain pysty hillitsemään itseään. Auttaisiko tässä joku ammattineuvoja? Psykologi? Onko tuollaisia palveluja mahdollista saada jotenkin kunnan kautta? Olemme opiskelijoita, eikä raha riitä mihinkään huippukallonkutistajaan.
Pitäisikö minun jatkaa tässä Matti ja Mervi suhteessa vai etsiä jotain muuta? Pelkään myös, etten löydä ketään hänen veroistaan, tai että jään yksin.
...Tiedän ajatukseni olevan hieman sekavia, mutta toivottavasti joku ymmärtää. Toivottavasti tämän lukee myös joku, joka tajuaa kuinka vaikeaa jättäminen ja ero saattaa olla toisen tekemistä pahoista virheistä huolimatta.
Vastaukset 50
Vanhimmat
Tilanne jota kuvailit:
- olen hyvinkin temperamenttinen ja täytyy myöntää, että alkuaikoina saatoin töniä ja lyödä ( en kov aa ) maltin menetettyäni.
- poikaystäväni hiiltyy heti kuullessaan edes vähänkin kritiikkiä.
- riita on puhumisen ja sättimisen sijaan jatkunut lyönnein ja potkuin.
- yritin estää häntä lähtemästä.Otin hänen takkinsa hidastaakseni hänen lähtöään.olin oven edessä
- Hän meni aivan suunniltaan, löi minua avokämmenellä kasvoihin ja hän työnsi minut päin ovea.
- puolestani tarraan häneen kiinni
- löi minua avokämmenellä kasvoihin ja kun olin oven edessä hän työnsi minut päin ovea. Tilanne jatkui niin että huudan kovaan ääneen häntä lopettamaan, nousen välillä ylös ja puolestani tarraan häneen kiinni.
- Hän potkii muun muassa vatsaani ja kylkiäni, työntää minut selkä edellä lattiaan, kuristaa, vääntää sormia...
-...mutta poikaystäväni kanssa minulla oikeasti on mukavaa.voin hänen kanssaan tuntea jotain syvää, jotain ainutlaatuista..
Kysymys: En oikein tiedä mitä teen jos jätän hänet.
Vastaus: Ole vaikka maailman tappiin saakka tämän poikaystävän kanssa. Ja todennäköisesti tulet olemaankin. Olet aivan samanlainen kuin hän joten ansaitsette toisenne. Lisäksi olet emotionaalisesti riippuvainen hänestä ja pelkäät itsenäistyä ja kasvaa aikuiseksi. Pakko olla kukkakeppinä joku vaikka olisis mahdollisimman lahopääkin jätkä, niin pakko olla joku jolle soittaa.
Pointti:
Kun kummiskin oot ja roikut tossa ihanassa miehessä, niin älkää (mä pyydän hartaasti polvillani ) lisääntykö.
Älkää hommatko lapsia.
Olen itse väkivaltaisesta kodista lähtöisin ja voit olla varma että vaikka sinulla
"tulee olemaan vaikeaa täyttää sitä tyhjiötä joka syntyy yli kolmen vuoden yhdessäolon loppumisen jälkeen"
niin lapsillanne tulee olemaan elämänikäiset traumat ja tyhjä olo koko elämän iän ajan kun ei ymmärrä " miksi ei mikään tunnu miltään" ja aika moni meistä ottaa kumppanikseen tommosen ihanan poikakaverin (kuten äiti) joka oli aikoinaan täsmälleen samaa mieltä sinun kanssasi , että se riittää kun
"Tappelun jälkeen poikaystäväni tuli takaisin ja kyynelsilmin pyysi anteeksi. Sanoi rakastavansa minua. Hän ei yritä vain liehitellä minua puolelleen, vaan tiedän hänen tunteensa olevan aitoja. Hän ei vain pysty hillitsemään itseään."
Olette väärät ihmiset toisillenne. Tiedät sen sisimmässäsi (ilman psykologeja ja terapeuttejakin) mutta et myönnä koska olet raukkis. Totuus sattuu.
Haluat että joku ulkopuolinen sanoo että kaikki tulee vielä olemaan okei. Ettei vaan tarvi ponnistella ja muuttaa ITSE elämäänsä.
Olet raukkis. Kuten sadat kaltaisesi joita paikkaillaan päivittäin.
Todista että olen väärässä. Minä pyydän ja toivon sitä eniten maailmassa : Todista että olen väärässä.
heipä hei!
Luin sun juttus ja jotenkin jäi sellanen olo et mä olen sä...tai sinne päin!
Mun mies on elännyt Päin-Perseestä-olevan elämän, jossa vanhemmat ovat alkoholisointuneita ja eivät ole antaneet lapselleen normaalia elämää. Meinaan, et ei sitä normaalia elämää niin kuin perhees kuuluu olla..perhejuhlien vietto ja sun muut normaalisuudet. Nyrkki on ollu se kapula, millä on saatu asiat järjestymään.
Jos tulee riita ja mä olen vahvoillani sanomisillani, ni mies puolustaa nyrkil....eli ei osaa puhua!
Tos muutama päivä sit sain kuristus otteen kurkkuuni ja oli kova homma saada piilotettua mustelmia kun meni töihin....tää o joku noidan kehä. Odotan, et tulis parempaa aikaa. Sitä on vain jotenkin niin mennyt sokeaksi, että pitää toisen, rakastetun ihmisen "käyttäytymistä" normaalina. Tiedän et se on väärin, et mies lyö naista...mut ei ole helppoa lähteä. Ulkopuolinen on hyvä sanoa et "jätä", mut miten jätät, jos olet rakentanut elämäs ja oppinut elämään miehen kanssa, joka o väkivaltainen?? Me naiset ollaan niin sokeita !!!!! Siis me ,jotka ovat hellan ja nyrkin välis.......... en sano surullista, koska het näkyy mussa, et mä kaipaan sääliä muilta....En kerta kaikkiaan voi tietää, et millasta olla normaalis suhtees, mis mies kunnioittaa naista lyömättä!
Luota itseesi ja ole rehellinen itsellesi. Puhu asiasta jonkun luotettavan ihmisen kanssa.
Et ole vastuussa poikaystäväsi teoista, hän itse on niistä vastuussa. Et pysty muuttamaan häntä sillä, että rakastat.
Mieti, haluatko olla samassa tai vielä pahemmassa tilanteessa edelleen esim. viiden vuoden päästä? Itse hukkasin turhan monta vuotta elämästäni ns. ailahtelevaisen miehen takia.
Jos haluat luettavaa, jotakin voi löytyä esim. tästä:
http://www.healingeagle.net/Fin/Irene/verbal1.html
Tuntuu varmasti tuplasti pahemmalta, jos ystävät/ihmiset täällä osoittavat vain syyttävällä sormella sinua; raukkis!
En voi käsittää, miksi väkivaltaa kohdanneen täytyy aina kokea vain veitsen kääntämistä haavassa? Kukaan muu ei voi sitä tunnetta ja tilannetta ymmärtää kuin sellainen, joka on myös elänyt väkivaltaisessa suhteessa. Oma mieheni löi minua muutama vuosi sitten kerran, sitten toisen. Riidat ajautuivat aivan samanlaiseen jamaan kun teillä...potkimista, raapimista ja painimista. Myönnän myös, että olen itse temperamenttinen. Mieheni koki tilanteen todella raskaasti ja katui näitä kahta lyöntiä tosissaan. Hän meni terapiaan ja jutteli asiasta ammattiauttajien kanssa - hän ei halunnut olla kuin isänsä, joka löi hänen äitiään. Hän ei halunnut, että hän toistaa lapsuuden traumojaan. Terapiassa käyminen oli miehelleni herkkä paikka ja keskustelimme asiasta vähän. Kuitenkaan kahteen viime vuoteen ei riitamme ole sisältäneet lainkaan väkivaltaa, vaikka niitä on luonnollisesti ollut. Avomieheni on ihana, rakastava, todella kiltti ja huomaavainen mies.
Tiedän, että joku siellä ruudun toisella puolella ajattelee nyt itsekseen, että "niin varmaan". Ajatelkoot! Minä en ole ikinä kokenut mitään niin syvällistä ja avointa suhdetta kehenkään, kuin minulla ja miehelläni on. En ikinä vaihtaisi nykyistä miestäni ja niitä kahta lyöntiä esimerkiksi pettäjään, alkoholistiin tai ylimustasukkaiseen mieheen, joka ei antaisi minulle vapauttani. EN IKINÄ. Kaksi päivää tässä suhteessa olivat erittäin synkkiä, mutta ne loput päivät ovat yhtä hymyä ja iloa :)
Jos miehesi todella katuu tekoaan, katso vielä ihmeessä mihin tilanne kehittyy. Saatat saada itsellesi hyvän kumppanin. Kukaan ei nimittäin ole täydellinen ja kaikki tekevät virheitä.
"Jos miehesi todella katuu tekoaan, katso vielä ihmeessä mihin tilanne kehittyy. Saatat saada itsellesi hyvän kumppanin...."
jep joo...tai sitten voit päätyä samaan kuin Paula Björkvist.
En voi tajuta miksi pitää jatkaa miehen kanssa joka selvästi ei kunnioita naistaan tippaakaan vaan tekee tuollaista tosi tyhmää.
Mutta kyllä alkuperäinen kirjoittajakin aika oudosti suhtautui konflikteihin, esti poistumasta ja näin...
kommentillasi syyttävästä sormesta, en ymmärrä. En todellakaan pidä aloittajaa raukkiksena. Olen siis itsekin elänyt väkivaltaisessa suhteessa, ja jotkut aloittajan sanat kuulostivat niin tutuilta. Tarkoitukseni oli kertoa, millaisia asioita itse kävin läpi selvitäkseni sekasortoisesta ja ahdistavasta suhteesta.
Sinun tilanteesi kuulostaa positiiviselta, hyvä niin.
Väkivaltaisessa suhteessa tosiasioiden myöntäminen ja tiedostaminen on kuitenkin usein vaikeaa. Väkivallan kohteeksi joutunut saattaa alkaa hakea syitä itsestään, yrittää toimia niin, ettei toinen suuttuisi, hän "kulkee varpaillaan". Siinä on pahimmillaan oma terveys vaakalaudalla.
Aloittaja kirjoitti poikaystävästään: "hiiltyy heti kuullessaan edes vähänkin kritiikkiä". Potkiminen, kuristaminen, sormien vääntäminen eivät kuulu terveeseen parisuhteeseen. Näitä asioita on uskallettava katsoa suoraan silmiin.
"En oikein tiedä mitä teen jos jätän hänet" aloittaja kirjoitti. Ymmärrän tuon niin, että hän on siis harkinnut jättämistä, mutta uusi tilanne ehkä pelottaa, hän puntaroi, mitä tehdä. Jokaisen on itse tehtävä ratkaisunsa, mutta yksin ei tarvitse jäädä.
Aloittajalle vielä kun kysyit avun hakemisesta, voisitko ajatella vaikka keskustelua opiskelijaterveydenhoitajan kanssa? Hän voi auttaa tarvittaessa eteenpäin.
käytin sanaa "estää", mutta se kai on liian vahva sana...yritin rauhallisesti puhua hänelle ja pyysin häntä jäämään. Tämän jälkeen otin hänen takkinsa, mutta kärsivällisyydestäni huolimatta poikaystäväni ei suostunut kuuntelemaan. Pelkäsin, että jos hän lähtee tilanne jää taas kokonaan selvittämättä ( hän ei ikinä osaa puhua ) ja lopulta unohtuu kun molemmat ovat vihdoin kypsiä mykkäkouluun.
Lyömistä tuskin koskaan pystyt unohtamaan.
Ehdotan että käyt alkuperäinen kirjoittaja Perheväkivalta-palstalla ja luet niitä asioita ja tarinoita siellä rauhassa.
Otsikoit itse kirjoituksesi "Väkivaltainen poikaystävä". Asiaa on turha vähätellä ja siloitella. Useinmiten se ei yhteen lyöntiin tai väkivallan ilmaisuun jää. Mieti onko tuossa järkeä , vuosia saattaa mennä ok, sitten taas tilanne laueta, jos teillä tuollaista käytösmallia kytee alla.
jotka ei sovi yhteen yrittää olla yhdessä?
1.) Koska on saanut omassa lapsuudessaan tuollaisen parisuhdemallin (isä ja äiti riitelee, saa lyödä toista jos ärsyttää, jne...
2.) Koska kokee ettei ansaitse parempaa. Jään yksin jos tuo mut jättää, kuinka minä kestän ypöyksin, hylkäämisen tunne pitää kiinni suhteessa, en pärjää yksin, mulle ei tule koskaan kavereita, se on joskus kuiteskin tosi ihana, kyllä se siitä muuttuu, kun saadaan uusi auto, lapsi, talo,terapeutti, minä itse muutun toiseksi, niin sitte...
3.) On nautinnollista kärsiä. Saa olla marttyyri, anteeksiantaja, uhri, se rakastaa toista niiiiiiiiin paljon että ymmärtää pikku "temperamenttisuutta".
4.)Itsesääli on palkitsevaa. Aina saa myötätuntoa kun on itsellä se hullu ukko, joka ei päästä, ei salli,ei hyväksy, joka voi tappaa jos lähtee, ja jonka taakse voi mennä piiloon ettei vaan tarvi ottaa vastuuta ja kehittyä.
Olet ilmeisesti sama kirjoittaja ja sanasi olivat kovia: mutta niin kammottavan totta. Itse olen ollut 8 vuotta narsistin kanssa aikoinaan ja pakko tunnustaa, että noita tunteita ja tekosyitä oli, vaikka niitä häpesinkin. Sanasi olivat kovia eikä niitä voi yleistää, mutta jotain todella oleellista olet oivaltanut.
Nainen usein kasvaa noista jutuista ulos ja pystyy ennemmin tai myöhemmin myöntämään totuuden, jos siis on yhä hengissä. En voi tuomita ketään, koska olen itse kokenut tuon kaiken niin pohjien kautta ja ollut niin nolo ja heikko, mutta kuvailemasi kaltainen psykologinen dynamiikka siinä tosiaan usein on. Ja etenkin sivusta seuraavan on sitä todella turhauttava ja raivostuttavaa katsoa.
Siitä huolimatta väkivaltaisessa suhteessa oleva tarvitsee aina jonkun ULKOPUOLELTA, ettei kaikki perspektiivi katoa siihen pimeyteen. Siksi ystävää tarvitaan etenkin juuri silloin.
Ja vaikka vaikeaa on lähteä siitä läheisriippuvaisesta suhteesta, voin luvata, että elämä tuo taatusti parempaa ja selviät varmasti.
en tunnista itseäni luettelostasi. En ole saanut lapsuudessani tuollaista mallia perheestäni, omilla vanhemmillani on kylläkin ollut huonoja aikoja, mutta väkivalta ei koskaan ole riitoihin kuulunut.
Toisekseen: minulla on hyvä itsetunto. Olen älykäs ( menestyn koulussa todella hyvin ) ja monella alalla lahjakas. Tiedän myös ettei ulkonäössäni ole mitään vialla, voisin kuvailla itseäni viehättäväksi. Tiedän, että jos jättäisin poikaystäväni löytäisin luultavasti pian uutta seuraa, ongelmana saattaisi vain olla pieni ujouteni, en osaa tutustua uusiin ihmisiin hirveän hyvin... :)
Enkä todellakaan ryve itsesäälissä tai saa siitä minkäänlaista tyydytystä. Kaverit eivät tiedä poikaystäväni ja minun ongelmista. Lisäksi voin poikaystävästäni todeta ettei hän IKINÄ kuvittelisikaan tappavansa minua mikäli ero tulee.
Voin oikeastaan vain todeta, ettemme ole oppineet riitelemään oikein. Olemme kenties hieman keskenkasvuisia tässä asiassa ja lisäksi vieläpä molemmat niin äkkipikaisia. Se, miksi olemme edelleen yhdessä pohjautuu todellakin rakkauteen. Meillä on yhdessä aivan mahtavia hetkiä päivinä, jolloin emme riitele. Teemme yhdessä paljon sellaista, mistä esimerkiksi kaverit aina valittavat kun heidän kumppaneitaan ei kiinnosta yhteiset jutut jne. Poikaystäväni on kaikinpuolin aarre ja hän paikkaa minun puutteitani. Miinuspuoli tässä suhteessa on, että ehkä olemme todellakin muodostaneet jonkinlaisen riippuvaisuus-suhteen toisiimme. Minä en pelkää varsinaisesti jääväni yksin, jos aiemmin mainitsin sen, tarkoitin lähinnä, että pelkään menettäväni todella paljon jos annan suhteemme kaatua näihin tappeluihin. Kysyn itseltäni : Vaikka meillä on välillä todella ikäviä yhteenottoja, voinko koskaan löytää mitään vastaavaa?
Pelkään löytäväni itseni paljon tylsemmästä suhteesta...pelkään etten koskaan onnistu luomaan keneenkään samanlaista, syvää sidettä.
Joskus elämä on kummallista. Aina toisen jättäminen ei onnistu vaikka fyysistä koskemattomuuttakin olisi loukattu. Voin myöntää olevani kenties hieman sinisilmäinen ja ehkä hieman tyhmäkin tässä asiassa, mutta yritän ehdottamasti pitää ohjat käsissä. Tietenkin on vaikea sanoa, milloin raja sitten ylittyy. Moni kysyy, suorastaan huutaa että eikö se ole jo ylittynyt silloin kun hän katkaisi sinulta yhdenkään hiuksen.
Mutta poikaystäväni haluaa muuttua. Hän haluaa olla kanssani. Eikö positiivista ole, että hän suhtautuu myönteisesti terapiaan? Hän on puhunut tosissaan siitä kanssani ja olisi valmis vaikka heti jos rahaa vain olisi.
Niin ja kiitos kaikista kommenteista, niistä tylyimmistäkin... :D Huomaa, että mielipiteitä on monia ja tällaista tilannetta on vaikea ymmärtää mikäli itse ei ole kokenut väkivaltaa suhteessa.
Aikaisemmin keskustelussa sanottiin, että minä ja poikaystäväni ansaitsemme toisemme koska olemme samanlaisia. Tällä viitataan lähinnä näihin negatiivisiin puoliin...mutta me olemme hyvin samanlaisia myös niissä hyvissä asioissakin. Olemme aina voineet kääntyä toistemme puoleen. Monet kerrat olen saanut itkeä hänen rintaansa vasten ja hän on herännyt lohduttamaan minua vaikka keskellä yötä ja valvonut kanssani.
Me kaikki olemme vain ihmisiä. Minusta perheväkivalta on kauheaa enkä hyväky sellaista. Minusta sen estämiseksi tulisi tehdä enemmän työtä. Mutta jokseenkaan en vielä lue omia kokemuksiani perheväkivallaksi. Meidän riitoihimme ei koskaan ole sekoittunut myöskään päihteitä, esim juuri Isä alkoholia. Olemme tyhmyyttämme läimineet toisiamme täysin selvinpäin.
Mutta hyvin temperamenttinen ihminen tietää minkälaista on joskus yrittää käsitellä tunteitaan. Jokainen varmaan tietää minkälaista viha on. Se jäytää sisältä, se tukehduttaa ja tukahduttaa. Joskus toista on vaikea ymmärtää. Ymmärtämättömyys kasvaa ärtyneisyydeksi ja siitä hetkittäin jopa käsittämättömäksi vihan tunteeksi ellei asioita hoideta oikein. Kun viha kuohahtaa, on vaikea hillitä itseään.
Minusta yhden kirjoittajan aiempi viittaus Paula Björkvistiin oli käsittämätön. On eri asia, että joku tuttaviaan aiemmin jo aseella osoitellut mielipuoli tappaa vaimonsa ja on eri asia, kun viinahuuruissa oleva elämäntapajuoppo päätyy riidan aikana puukotuksen kannalle. Minun ja poikaystäväni tilannetta ei voi tuollaiseen verrata. Meillä on ongelmia, mutta emme ole mitään hulluja tai päihdeongelmaisia. Olemme tavallisia ihmisiä, joiden on vaikea hallita tunteitaan.
Enkä todellakaan alistuisi siihen, että lapseni saisivat nähdä väkivaltaa omassa kotonaan. Mielestäni nykyaikana kuitenkin ylireagoidaan väärissä asioissa ja toiset taas jätetään huomioimatta. Pitkään jatkunut kipeä tilanne purkautuu lyöntinä ja toinen tilanne on jatkunut väkivaltaisena vuosikymmeniä. Yhdestä lyönnistä voidaan vielä selvitä, se ei tarkoita automaattisesti toista. Mutta kun lyöntejä alkaa tulla enemmän, on miettimisen aika.
Minun ja poikaystäväni kohdalla...no...lyöntejä on sadellut puolin ja toisin, mutta tilanne on aina päätynyt itkuun, sovintoon ja halailuun. En kuitenkaan lukisi meitä toivottomiksi tapauksiksi, sillä itse olen saanut temperamenttini huomattavasti kuriin ( se on huomattu mm perheessäni ) ja tiedän voivani hallita sitä mikäli toinen antaa tilaisuuden vaikeinakin hetkinä. Jos poikaystäväni menisi esimerkiksi terapiaan ja hän todella päättäisi, ettei ikinä enää, niin voisin sanoa, ettei toivo ole menetetty.
En tietenkään jatka tällaista ikuisuuksiin. Mikäli tilanne ei muutu miksikään, on ero välttämätön molempien turvallisuuden vuoksi. Jos lyöminen jatkuu, voin olla varma että löydän parempaa.
Mutta pelottavaa on, että väkivalta on hyvin yleinen tapa "ratkoa" riitoja. Kuinka suuri todennäköisyys on ajautua suhteeseen, jossa mies jälleen lyö. Ja täytyy muistaa ettei ole olemassa vain väkivaltaisia miehiä. On myös naisia. Minä olen käyttäytynyt väkivaltaisesti ( tosin joskus vaikeassa murrosiässä ) jopa omia vanhempiani kohtaan. Kadun sitä totta kai ja tiedän, ettei tilanne tule koskaan toistumaan. Olen vain erittäin herkkä ihminen ja vihan hallitseminen on minulle vaikeaa. Tuntuu, että kaikki tukahtuu ja koko maailma sortuu heti nyt. Jos toinen osapuoli vielä yllyttää, niin olen ollut liian helposti tönimässä ja läimimässä. Tiedän voivani muuttua. Olen muuttunut.
Ja...näitä juttuja kirjoittaessani olen tullut entistä varmemmaksi siitä, ettei nykyinen tilanne voi jatkua. Punnitsen kaikkea uudelleen. Juttelen poikaystäväni kanssa. Voi olla, että kaikesta hyvästä huolimatta ikäviä juttuja on kertynyt liiaksi. Ja olen nuori...ei kai minun pitäisi murehtia liaaksi suhteiden perään vaan elää elämää omalla painollaan ja varmistaa, että olen onnellinen.
Olenko nyt? En tietenkään. Mutta voisin olla. Jopa poikaystäväni kanssa.
Älä ikinä hommaa lapsia.
Ymmärrän sua täysin, ja pelkään, että olen itse ajautumassa samanlaiseen tilanteeseen, vaikka suhteemme vasta alussa. Poikaystäväni ei ole ollut väkivaltainen minua kohtaan, mutta olemme molemmat todella äkkipikaisia, ja löin häntä kerran rajun riidan aikana avokämmenellä poskelle... En halua riidellä, enkä varsinkaan tapella, mutta joskus en vain mahda itselleni mitään. Olen ollut tällainen aina; heittänyt siskoa kirjalla jne. mutta perheeni en kanssa enää riitele tappelemalla. Mutta miksi siis teen niin poikaystäväni kanssa? Mistä sait apua tai miten pääsit omasta äkkipikaisuudestasi eroon?
Tuttavani tyttö seurusteli ja asui poikaystävänsä kanssa. Olivat kihloissa. Kaikki oli ulospäin hyvin. Kuitenkin eräänä päivänä poikaystävä oli kuristanut tytön ja asui hänen kanssaan viikon samassa asunnossa. Oli tunkenut kihlasormuksen takaisin sormeen, kun olivat pari päivää aikaisemmin purkaneet kihlauksen. Vasta sitten läheisille selvisi, että riitoja oli ollut aika reippaasti ja reippaita, koriste-esineet olivat liimattuja jne.
Toinen tositarina. Pariskunta oli avioliitossa. Nainen ei voinut omalla paikkakunnallaan hakea apua eikä kertoa kenellekään, koska mies oli virkavallanedustaja ja oikein palkittukin. Kun hän sitten kerran hakeutui naapurikaupungin lääkäriin, niin juttu alkoi aueta. Kaikki oli ensin hyvin, sitten oli tullut pikku hiljaa näitä raivokohtauksia. Kun nainen tuli raskaaksi, niin väkivalta lisääntyi. Mies potki ja löi raskaana olevaa vaimoaan mm. vatsaan. Väkivalta ei loppunut ennen kuin avioero saatiin. Tuttavani, joka oli näkemässä työnsä puolesta naisen valtavat vammat lääkärissä kertoi, että naisella on edelleen sellainen aran eläimen katse kun tulee kadulla vastaan.
En halua pelotella, mutta väkivaltainen käytös ei vähene. Siihen tarvitaan niin suuri oma halu ja ammattiapua. Siinä pitää käydä läpi lapsuuden traumat yms. ja se tarkoittaa vuosien psykoterapiaa. Kenenkään rakkaus ei riitä asiaa hoitamaan onnelliseen loppuun.
Meillä naisilla on vain kuvitelmamme, että MINUN rakkauteni on enemmän kuin muiden. Minä pystyn hoitamaan rakkaudellani miehen alkoholismin, väkivaltaisuuden, narsismin, mustasukkaisuuden, uskottomuuden yms. Valitettavasti niin ei ole.
Sanon sinulle, maailma on täynnä miehiä ja naisia. Tyhjiö täyttyy kyllä. Kukaan meistä ei ole korvaamaton, aina löytyy jopa parempi :)
Kirjoitat hienosti ja selkeästi. Osaat eritellä asiat ja perustella. Sanasi ovat todella kovia, mutta ne ovat totuuksia. Kaunistelemalla ei saavuteta ainakaan hyvää.
Hei. Luin koko ketjun viestit. Jotkut kommenttejen antajat eivät todellakaan tiedä mistä puhuvat. Minun poikaystäväni ei ole ollut minua kohtaan väkivaltainen mutta.. Kerron ensin itsestäni. Kaikki mitä olet kertonut lapsuudesta on minulla samalla tavalla; rakastava perhe, asioista on selvitty keskustelemalla, mutta silti minulla on hurja tempperamentti ja olen myös itse setvinyt ongelmia vanhempien kanssa väkivallalla teini-ikäisenä. He eivät ole vastanneet väkivallalla. Koen olevani näissä asioissa täysin samanlainen kuin sinä. Sitten poikaystävään. Minun poikaystäväni ei ikinä ole ollut minua kohtaan väkivaltainen mutta hän on todella huono selvittämään asoita puhumalla. Hän ei kestä kritiikkiä, jos häntä arvostelee, tulee nimenomaan juuri tuollainen sinun kuvailemasi lähtö tilanne jossa minä olen ollut juuri se takin kahlitsija ja yrittänyt pyytää häntä jäämään. Hänen kanssaan tosin olen tajunnut että ei tuo lähteminen suhteesta ole niin yksinkertaista kun väitetään. Hän on jo nyt kaksi kertaa todella pahasti humalapäissään haukkunut minut täysin lyttyyn kaikesta maan ja taivaan väliltä ja minä olen kiltisti jäänyt hänen luokseen vaikka sen yhden illan olen saanut kuulla solvauksia. Hän itse ei muista näitä asioita seuraavana päivänä ja pyytää kovasti anteeksi. Juuri niin kuin kerroit, ostaa, on kiltti ja kaikein keinoin yrittää tehdä oloni mukavaksi sen jälkeen; eli ei todellakaan halua menettää minua. Voisin hyvin kuvitella että joskus hän saattaisi "vahingossa" minua läppäistä tjms. Mutta halusin siis vain tällä kaikella kertoa että et sinä ole yksin. Sinä tiedät kyllä neuvojen antajasta tietääköhän todella mistä puhuu, ja kannattaako siihen korvaansa edes kääntää. Minä ajattelen että minä katson ja odotan.. mutta ettei ongelma ole siinä että meidän kaltaisille ihmisille väkivalta on keino jolla me olemme selvinneet asioista eteenpäin (vaikkakin huonolla tavalla) niin siksi me emme katso sitä niin "pahasti" vaikka tietenkään ketään ei saisi lydö/hakata, varsinkaan sitä ketä rakastaa. Mutta kun sen on itsekkin tehnyt monta kertaa niin miksi ei se toinenkin ja siksi katsomme läpi sormien?
Hahhaha nauran miten typerä teini kiertelee ja kaartelee tosiasian ympärillä poikaystäväsi on tyhmä, rahaton ja väkivaltainen ruma juoppopaska..yök oksennan hänen ja sinun ja kaltaistesi "paskojen" päälle.. muka lahjakas phyhhh...käy ensin yliopistot läpi ja luo uraa ja kysytään sitten...
ilkeä provo. Ei oo helppoa olla väkivaltaisessa suhteessa saati pistää suhde poikki.
senkin, että väkivaltaiseen suhteeseen alistuvaa naista on vaikea ymmärtää; itse olen väkivaltaisessa kodissa kasvanut ja siksi aina salaa äitiäni halveksinut. En kertakaikkiaan ole millään käsittänyt, kuinka hän on voinut vuosikymmeniä alistua hakattavaksi ja altistaa meidät lapset sille tuskalle, puhumattakaan siitä, miten traumaattisia olemme sisaruksiani kanssa helvetillisen lapsuuden jälkeen. Olen pitänyt äitiäni itsekkäänä, kun hän ei osannut silloin aikoinaan varjella lapsiaan eikä edes heidän takiaan yrittänyt lähteä.
Joten ensinnäkin; ymmärrän halveksijoita JA olen vahvasti neuvomassa ketjun aloittajaa, ettei todella hanki lapsia, ennenkuin olet selvittänyt oman väkivaltaisuutesi juuret JA eronnut poikaystävästäsi! Et varmaankaan halua omalletunnollesi mahdollisten lastesi tuskaa??
Toisaalta; olen itse nyt elänyt vuoden verran suhteessa narsistin kanssa, joka käyttää todella häikäilemätöntä henkistä väkivaltaa, fyysistä ei ainakaan vielä. TIEDÄN että ei ole muuta ratkaisua kuin ero, narsistit kun eivät valitettavasti parannu, mutta EN vain saa itseäni irti!! Tätä ristiriitaista tunnetta EI KUKAAN MUU KUIN SEN ITSE KOKENUT voi ymmärtää, joten aivan turha moralisoida!! En ymmärtänyt aiemmin itsekkään, olin aina ensimäisenä moralisoimassa alistuvia naisparkoja. Mutta se sairas vyyhti, joka koostuu "rakkaudesta", hellyydestä, hyvästä olosta JA jäätävästä julmuudesta ja ilkeydestä, on niin salakavalasti syvälle sisälleen imevä, ettei voi järjellä yrittääkkään ymmärtää!
Ulkopuolinen ei voi muuta kun olla tukena kun sitä tarvitaan ja yrittää puhua järkeä, syyllistämättä ja painostamatta -se kuitenkin auttaa kun kuulee jonkun ulkopuolisen sanovan, että suhde on sairas. Ehkä pikkuhiljaa järjen hivenistä rakentuu päättäväisyys ja voima lopettaa sairas suhde.
Itse olen sen viimeisen pisaran äärellä, kovasti olen järjen ääntä kuunnellut ja itse asioita ilman vaaleanpunaisia laseja katsellut ja nään tilanteen hulluuden tuskaisen selvästi. Toivon, ja luulen, että se pisara tippuu, pian.
no itse asiassa kirjoitin tässä vähän aikaa sitten viisi laudaturia, että revi siitä ;) Ja todellakin, haen yliopistoon.
minusta on vähän huvittavaa että kaikki täällä varoittelee minua hankkimasta lapsia, vaikka se ei ole ollut mikään minun aloittama aihealue täällä. Jos nyt jotain niin hirveästi huolettaa niin voin sanoa, ettei minulla ole lastenteossa todellakaan mikään kiire. Ja vaikka lapsia suunnittelisinkin niin minusta ei kuulu kenellekään lupa määrittelyyn siitä, kenelle lastensaaminen kuuluu ja kenelle ei.
Luultavasti nettikeskustelun kautta tilanteestani on tullut hieman liioiteltu kuva, en minä murehdi ja märehdi näitä asioita pyöriskellen sängyssä öisin. Poikaystäväni on ollut todella nolona ja pahoillaan tapahtuneesta, hän on muun muassa ostellut minulle kaikenlaista ( eihän se tietenkään tapahtunutta hyvitä tai saa oloani tapahtuneen suhteen yhtään paremmaksi, mutta ymmärrän hänen tapansa reagoida kun ajassakaan ei voi mennä takaisin tai tapahtunutta unohtaa ).
Korostan vielä että MINULLA EI OLE OLLUT väkivaltaista lapsuutta eikä nuoruutta. En ole hakkaillut kaupungilla iltaisin ketään tai koskaan käynyt esim ystäviini käsiksi. Konfliktit ovat tapahtuneet kotona rakkaimpien ihmisten seurassa. Vanhempani eivät koskaan ole vastanneet väkivaltaiseen käytökseeni väkivallalla, vaan yrittäneet rauhoitella minua ja keskustelleet kanssani asiasta. Äitini uhkaili kerran terapialla, mutta sekin jäi kun väkivaltaisuus pahimman teiniangsti-iän jälkeen loppui. En koskaan ole heitellyt vanhempiani tai siskoani millään tai mitään vastaavaa. Se on ollut sellaista aika voimatonta läimistä, turhautuminen on vain joskus purkautunut niin...
petturuudesta saattaa tulla vihaa mikä ei lähde pois.roiku kii jos haluat mutta perusasiat ensin kuntoon ennenkuin täällä aletaan keskustelemaan mitä pitäis tehdä,huomasin vaan muutaman tekstin luettuani miten alkutilanne unohtui jonnekin.
bon voyage.
että pettämistilanteessa liikuin hieman vääränlaisen henkilön kanssa. Se oli sellaista teinimeininkiä, että vedettiin päät täyteen ja poltettiin posket lommoilla. Nykyään oikeastaan vaan naurattaa se typerä sekoilu. Pettämisestä on jo vuosia, se ei kaatanut suhdettamme. Tällöin asia ei kipeydestään huolimatta johtanut tappelemiseen, vaan keskustelimme asiasta. Totta kai poikaystäväni syytti minua ja tarvitsi omaa aikaa jne. ja pelkäsin todellakin oman mokani takia menettäväni hänet. Mutta hän toipui. Hän ei kanna kaunaa tapahtuneesta, vaikkei koskaan voi sitä täysin ymmärtää. Ei hän korota ääntään joskus kun asia tulee esille eikä hän ota sitä puheeksi riidellessämme. Asia ei ole jäänyt hiertämään välejämme, sillä minä olen aidosti pahoillani ja poikaystäväni on antanut anteeksi. Tämä lyöminen ja potkiminen riitelyn yhteydessä johtuu jostakin muusta...poikaystäväni lapsuudessa on kipeitä asioita, mutta ei ylitsepääsemättömiä. Ehkä ne kuitenkin vaikuttavat.
pitkälle, vastaan jo tässä: lähde.
Mutta lähde esim turvakotiin (sos.tstosta sa maksuapua vähävaraisena opiskelijana). Sieltä saat myös keskusteluapua tilanteesi työstämiseen.
Lähtemisessä on tärkeä varmistaa oma turvallisuus ja koskemattomuus. Tavaroita voi hakea myöhemminkin, jonkun toisen kanssa.
Toinen seikka on eheytyä ja vahvistua ihmisenä niin paljon että osaa laittaa omat rajansa ja rakastaa itseäänkin terveesti. Silloin oppii myös luomaan terveitä ihmissuhteita. Tämä pätee niin ystävyys- kuin parisuhteisiin. Kaikilla parisuhteisillakin pitäisi olla muitakin ystäviä kuin se tyttö/poikaystävä. Ihan jo suhteen terveenäpysymisen takia. Muut ihmissuhteet luovat tasapainoa ja antavat uusia näkökulmia suhteeseen ja elämään yleensä.
Kertomuksestasi loistavat rivien välistä sanat arvottomuus ja läheisriippuvuus. Kehottaisin sinua rehellisesti tutustumaan näiden sanojen mahdollisiin merkityksiin ja työstämään niitä jonkin ammattilaisen kanssa - varsinkin sitten vähän myöhemmin, kun olet saanut jonkinlaisen rauhan parisuhdeasiassasi.
Poikaystävääsi et voi muuttaa. Parhaassa tapauksessa hän ymmärtää itse ottaa vastuun käytöksestään ja mennä ammattiterapeutin luo purkamaan väkivaltaisuuttaan. Myös Lyömätön Linja ja Jussi-projekti ovat auttaneet monia. Fiksuna opiskelijana osaat googlata niiden yhteystiedot.
Älä suostu jatkamaan parisuhdetta ellei hän hakeudu hoitoon, sillä ilman hoitoa hän ei tule muuttumaan. Sinä olet arvokas itsenäsi, sinun ei tarvitse suostua huonoon kohteluun.
Puhun myös omasta kokemuksesta, vei vuosia ennen kuin oma tunne-elämäni vahvistui niin paljon että uskalsin vetää selvät rajat - itse - exälleni, ja pitää niistä kiinni, silloinkin kun hän käytti hurmaavimpia keinojaan palatakseen parisuhteeseen. Myöhemmin kuulin ettei mikään ollut todella muuttunut hänen elämässään, joten tein oikean ratkaisun.
Sitten vielä kysymys opiskeluista. Minun hyvinalkaneet opiskeluni keskeytyivät vuosiksi, ja nyt opiskelen helpompaa tutkintoa työn ohella.
Eihän tuossa elämässä pysty pitemmän päälle enää täysipainoisesti opiskelemaan.
Rakas lähimmäinen, lupaa minulle että lähdet hakemaan apua sieltä, missä tätä väkivaltakuviota osataan oikeasti käsitellä. Itsellesi ensin, muuten et jaksa käsitellä tilannetta hänen kanssaan.
Voin luvata itselleni, että mikäli tilanne jatkuu samanlaisena minä lähden. Ymmärrän tämän kaiken mielettömyyden.
Mutta täytyy vielä korostaa, että osaamme kyllä riidellä puhumalla tai lähtemällä esimerkiksi hetkeksi tuulettumaan. Osaamme ratkoa erimielisyyksiä ilman, että hermostumme liikaa. Myös vaikeiden asioiden selvittely sujuu, mutta joskus toisen syyttely on nostattanut vihaa pintaan. Olen kuitenkin huomannut kehitystä myös poikaystäväni tavassa käsitellä ongelmia.
Ymmärrän sen, että moni lukija syyttää minua tyhmyydestä ja läheisriippuvaisuudesta. Sanalla "arvoton" on kylläkin minulle vain ontto kaiku. En minä koe olevani arvoton. Minä pystyn mihin vain elämässä jos vain haluan. Tulen menestymään, sen tiedän. Jos tämä suhde päättyy olen hetken maassa, mutta selviän. Asia erikseen on, että haluanko todella erota. Se on kysymys, jota minä eniten mietin. Jos jään tähän suhteeseen, se ei tarkoita että alistuisin nykyiseen tilanteeseen. Jos osaan todella hillitä itseni ja jos poikaystäväni ymmärtää omaa parastaan, me voimme jatkaa yhdessä. Älkää luulko minua araksi, tyhmäksi naiseksi joka jää huonoon suhteeseen miehensä varjoon. Yksinkertaisesti: minä en ole sellainen.
Loppujen lopuksi nettikeskusteluista on vaikea saada todellista apua, vaikka ne auttavat selvittämään ajatuksia. Selviö on, että kukaan muu kuin minä ei tiedä vallitsevaa tilannetta. Kukaan keskusteluun osallistuva ei voi tuntea minua tai poikaystävääni niin, että saisi täydellisen virheettömän kuvan tilanteesta. En tiedä miten saisin korostettua, ettei tilanteemme ole niin vakava kuin joillakin oikeasti jatkuvasta perheväkivallasta kärsivillä perheillä. Poikaystäväni ei myöskään ole mikään sohvalla kaljaa kittaava, mustasukkainen urpo joka ei päästäisi minua lähtemään jos ilmoittaisin jättäväni hänet. Totta kai hän yrittäisi saada minua takaisin, mutta ei koskaan väkivaltaisin keinoin.
Nykyisestä tilanteesta huolimatta opiskeluni ei ole häiriintynyt. Kirjoituksiin sain valmistua rauhassa ja viettää niin paljon aikaa kirjojen keskellä kuin vain suinkin jaksoin ja nyt yliopiston pääsykokeisiin valmistautuessa olen saanut saman tuen. Voisin sanoa, että enemmän on kiinni omasta itsekuristani ;) Parin luvun jälkeen ei aurinkoisena päivänä välttämättä kiinnosta lukea, sitä lähtee mielummin ulkoilemaan poikaystävän kanssa tai kavereiden kanssa kahville.
En ole tätä keskustelua aloittaessani tarkoittanut viestejäni hätähuudoksi. Lähinnä olen etsinyt keinoja vallitsevan tilanteen lopettamiseen. Poikaystäväni on kaikinpuolin mahtava, älykäs, urheilullinen, luova ja terveitä elämäntapoja viettävä. Ulkonäössäkään ei ole moitittavaa, me olemme kaunis pari. Silti ulkokuoren alla pirskahtelee joskus ikävämpiäkin puolia. Niille minä etsin apua. En halua tilanteen kehittyvän tästä pahemmaksi, siihen, että heittelemme toisiamme tavaroilla ja että jollakin on kohta esim musta silmä. Haluan, että tämä loppuu ihan alkuunsa. Olen tehnyt sen selväksi itselleni ja pystynyt voittamaan temperamenttini yksin. Suhteen alkuaikoina minä saatoin joskus läimäistä poikaystävääni kasvoille jonkun suuren riidan vuoksi, mutta se on loppunut. Nykyisin aloite ongelmaan ja itse sen ratkaisemiseen on poikaystävälläni. Minä pystyin muuttumaan, mutta pystyykö hän?
Olen osoittanut monessa asiassa vahvuuteni ja ystäväni ovat moneen kertaan kiitelleet rehellisyydestäni ja eräänlaisesta peräänantamattomuudestani. Koulussa olen saanut kiitosta samoista piirteistä. Sukuni naiset ovat vahvoja, kestäneet monenlaista. Minussa on sitä samaa vahvuutta ja päättäväisyyttä, en jää makaamaan tuleen. Vahvuuteni kuitenkin rakoilee rakkauden kohdalla. On hyvin vaikea tehdä päätöstä tässä asiassa. En tiedä kestääkö poikaystäväni vahvuuttani, minä kun menestyn koulussa erinomaisesti ja hän yleensä lukuaineissa välttävästi, erinomaisesti kuitenkin taideaineissa. Olen osoittanut vahvuuteni riidoissa sillä, että olen kyennyt hillitsemään itseni eikä minun ole tarvinnut omalta osaltani enää pelätä, että menettäisin malttini. Viime kerralla tilanne ei olisi kääntynyt omalta osaltani väkivaltaiseksi, ellei poikaystäväni olisi tarttunut minuun kiinni. Tietenkin pelästyin tilannetta ja olin myös pahoillani ja vihoissani samaan aikaan : mitä minä teen kun hän aloitti? niin kauan on mennyt hyvin ja nyt hän itse aloitti?
Kukaan ei varmaankaan halunnut loukata sinua ja tunteitasi tai mitätöidä arvoasi ihmisenä. Ja totta, nettikirjoittelussa se on mahdotontakin koska ihmiset anonyymeinä kirjoittelee , kertoo ja kommentoi.
Pointti lienee kai kaikilla vastaajilla sinulle on tämä, että tuollainen käytös ei ole kyllä normaalia. Ja että on olemassa toisenlainenkin, täysin väkivallaton tapa elää parisuhteessa.
Ihminen kun voi menehtyä vaikka maljakon kiukunpuuskassa tehtyyn heittoon tai ei-niin-kovakouraiseen tönäisyyn lavuaaria vasten.
Temperamenttisuus EI OLE SAMA ASIA kuin väkivaltainen käytös.
Väkivalta myös tarttuu parisuhteessa, kuten myös mustasukkaisuuskin.
Otsikoit kirjoituksesi "Väkivaltainen poikaystävä" otsikolla, mutta tekstistäsi sai sen käsityksen että myös itse olet alkanut turvautumaan suorasukaiseen toimintaan.
Hyvän parisuhteen tuntee siitä että se tukee vahvuuksia -- huonon siitä että se ruokkii heikkouksia.
toivottomalta ja erittäin kypsymättömältä tapaukselta. Selittelet asiaa paremmaksi. Olet sitä mieltä että väkivaltainen luonne on ok kunhan ulkokuori on korea ja menestyy opinnoissaan?? Hyökkäät sanallisesti niidenkin päälle, jotka yrittävät sinulle apua antaa -OMASTA PYYNNÖSTÄSI!
JOS tämä on provo, niin onneksi olkoon, aloittaja; näen punaista. Ja tämä ketju ei todellakaan ansaitse hyvää tarkoittavien neuvojien aikaa enään pidemmälle.
JOS taas totta; Luoja lähipiiriäsi ja tulevia lapsia auttakoon..
Maailmassa on hyviäkin miehiä jotka eivät petä tai eivät varsinkaan käy käsiksi. Tuollaisesta miehesi ei parane kuin vuosien psykiatrialla, jonne hän ei varmaankaan suostu menemään. Tai näin ainakin oletan.
Suoraa sanottuna sinun on parempi ja turvallisempi olla yksin. Suosittelen että uskot minua, mutta jos et nyt niin sitten seuraavan kerran kun hän vetää sinua turpaan.
Tarvittaessa älä arkaile pyytää virkavallalta apua tai vaikka paikkallisesta mielenterveystoimistosta kun se ei maksa mitään. He osaavat takuulla neuvoa paremmin kuin minä.
nainen joka ei jätä psykopaattia.
Tiedän, että kuulostan kovin ristiriitaiselta. Silloin kun aloitin keskustelun olin hyvin epätietoinen tulevasta. Halusin purkaa ajatuksiani.
Ei ole tarkoitus vähätellä tai mitenkään loukata niitä ihmisiä, jotka minua yrittävät auttaa. Lähinnä ärsyttää tuo joidenkin mielipide minun heikkoudestani ja kaikenlaiset typerät vertaukset Paula Björkvistiin jne.
Ja ei, en ole yhdeksäntoista. Se, että mainitsin kirjoittaneeni ylioppilaaksi ja hakevani yliopistoon ei tarkoita, etteikö siinä olisi vuosia välissä.
Haluaisin vain pois koko kaupungista. Jos päädyn jättämään hänet, paras ratkaisu olisi totaalinen muutos. En sortuisi soittamaan hänelle ja pyytämään käymään kun välimatkaa olisi satoja kilometrejä, kaveripiiri täysin uusi ja opiskelu sekä työt veisivät suuren osan ajasta.
En todellakaan suostu miksikään mieheni kynnysmatoksi ( tai nyrkkeilysäkiksi ) , mutta asia on silti vaikea...
Ja riita joka meni tappeluksi oli totta kai paha tilanne, mutta toistaiseksi on selvitty pienillä ruhjeilla eivätkä nekään ole suoraan olleet toisen aiheuttamia. Mutta eihän sitä tiedä jos joku päivä tappelu uusiutuu ja mies vääntääkin kättä vähän liian kovaa jne.
No jaa. Kaikesta päätellen pitäisi selvittää asiat ensin itselle ja sitten pyytää ulkopuoliselta apua ettei tule ärsyttäneeksi ristiriitaisuudellaan.
"ärsyttää tuo joidenkin mielipide minun heikkoudestani ja kaikenlaiset typerät vertaukset Paula Björkvistiin jne."
Ei Paulallakaan mitään mustia silmiä ollut.
Sen mies oli esim. kiskaissut kaulaketjun sen kaulasta kun oli suuttunut sille, ja tällasta.
Ja sitten kuiteski...
Miksi väkivallasta puhuessa ei saisi ottaa esiin sen uhreja?
Sinun otsikkosi tekstissäsihän oli . "Väkivaltainen poikaystävä". Vai luinko väärin`?
sillä erotuksella etten itse ole koskaan ollut väkivaltainen muita kohtaan enkä pettänyt.
Muistan yhden kerran, mies tuli asuntooni ja aloitti riehumisen tyhjästä. Seuraavana rikkoi jo mun tavaroita ja oli poistumassa ovesta (yritti potkaista ulko-oven, lukko vääntyi ja ovi aukesi myöhemmin ruuvarin avulla...) joten siinä rytäkässä tönäisi mut seinään, tuli kuristamaan, löi, potki ja hyppäsi itse ikkunasta pihalle. (Asuin 1.kerroksessa joten ei pitkä pudotus...)
Seuraavana sain soiton missä se sanoo "mä rakastan sua, en syytä sua mistään", tulee hiljaista ja kuuluu kun juna menee ohi. Se oli jo tuttu kaava, menin läheiselle raiteelle missä se valopää istui kivellä, joi kaljaa ja puhelin vieressä auki.
Itkien se tuli aina takas ja kun menetti hermonsa, retuutti minua pitkin seiniä. Mustelmia tuli ja paljon, sekä paniikkihäiriö josta kärsin edelleen.
Tuota sikaa katselin 3 vuotta, se petti, uhkaili, niin ja tarvittiin poliisi väliin jotta tuo herra jätti minut rauhaan. Tuli väkisin asuntooni eron jälkeen, uhkaili mun tuttaviani (niitä jotka jäivät jäljelle kun mies karsi aika tehokkaasti mun ystäväpiiriä).
Ja missä vaiheessa päätin jättää hänet? No siinä kun se heitti nukkuvan, vanhan koirani seinään raivokohtauksensa huumassa.
Tapauksesta on jo vuosia ja edelleen vaikea kertoa siitä selkeästi. Mutta tähän päivään mennessä sama jammu on ehtinyt lyömään äitiänsäkin, veljeään, istunut pariin otteeseen käräjillä pahoinpitelyistä, eikä hän koskaan näe syytä itsessään. Aina me muut olemme syyllisiä jos hänellä menee jotain pieleen. Ja terapiaa kun ehdotin aikoinaan, sain vain komean mustelman kylkeeni.
Se miksi katselin häntä niin pitkään, johtui siitä että todellakin luulin etten saisi parempaa, olen surkea, ei oo kavereita...
Pari kk meni ja kappas mun elämä oli ihanaa! Sain muutaman uuden kaverin, vanhojakin sain takaisin, kotini oli viimeinkin siisti, tilini ei ollut nollilla, saatoin harrastaa, käydä iltateellä kaverilla ilman että jätkä soittaa raivona perään "ai sä petät mua, ihan varmasti.."
Tilanteesi on ristiriitainen, joten toki tunteetkin sitä ovat!
Kehottaisin sinua puhumaan tilanteestasi ihan ammattihenkilön kanssa, hän voi avata sinulle uusia oivalluksia siihen, mikä olisi viisain ratkaisu. Jonkun päätöksen selvästi tilanteeseen haluat, kun niin paljon tänne kirjoittelet ja ajatuksiasi pyörittelet.
JOS näyttää siltä, etä poikaystäväsikin olisi ihan oikeasti valmis hakemaan apua agressiivisuuteensa, voit antaa hänen sitä yrittää ja katsoa, muuttuuko käytös. Kaikki kun eivät ole toivottomia vaikka niin täällä annetaankin ymmärtää!!
Nyt vain pikimiten yhteys vaikkapa paikkakuntasi kriisikeskukseen, sieltä osataan antaa alustava tuki ja ohjata eteenpäin. Mitä tahansa teetkin, ÄLÄ jatka tuon asian kanssa YKSIN painiskelua, se harvoin johtaa mihinkään!!
... voi olla ristiriitaisuutta, mutta mulle kyllä heräs ajatus, että tytteli "mitä teen" on kyllä aika omahyväinen itsekkin. Kaikki itsekehut haisee... valitettavasti. Oli mies väkivaltainen tai ei, pitäis tyttösen mennä katsomaan itsekin peiliin, miksiköhän mies on väkivaltainen? Onko kenties miehellä hieman vaikea tuoda omia mielipiteitään esiin. Alkaa käyttäytymään väkivaltaisesti, kun ei sanat mene perille... Vaikutatte samanlaisilta oman edun ajajilta. Kaikki pitäis olla täydellistä, mutta eihän se niin meekkään, mies on väkivaltainen... ainiin... niinhän tyttelikin lipsautti olevansa... Toisen syyttäminen on helppoa.
Tuli rankkaa tekstiä, mutta tää "mitä teen" hakee vaan itselleen hyväksyntää. Auttaisin jos olis aihetta, sanon vaan sen, että parempi olis teidän erota. Saatte kärsiäkin yhdessä rauhassa, ei kannattais valittaa jos on niin viisas ja kaunis, että voi itseensä kehua.
Minusta jonkun psykopaatin ja tavallisen ihmisen välillä on aika selvä ero. Tämä Paulan mies oli selvästi sairas, olihan sen lähipiirikin huomannut. Ei minun poikaystävän mieli mitenkään järky, onhan se nyt tosiasia, että vaikka elämä on muuten kunnossa niin joidenkin ongelmien edessä saattaa menettää malttinsa. Ei se tarkoita heti menolippua mielisairaalaan tai telkien taakse.
ettei poikaystäväni koskaan ole ilmaantunut luokseni riehumaan ja tiedän, ettei sitä koskaan tule tekemäänkään. Hän ei koskaan ole heitellyt tavaroita ( saatika sitten koiria ) päin seiniä suuttuessaan. Yleensä hän on ollut vihainen ja takonut esim omaa nyrkkiään seinään. En ole koskaan katsonut sitä kauan ja käskenyt hänen lopettamaan. Tällöin hän on lopettanut ja hetken rauhoituttuaan hän on kertonut, miksi hänellä on paha olla tai mistä hän suuttui niin paljon jne.
Oma poikaystäväni ei myöskään käytä päihteitä, vain joskus yhdessä kun menemme kavereidemme luokse juhlimaan hän saattaa ottaa hieman eikä tällöin ole ikinä ollut väkivaltainen. Siis edes silloin kun olemme olleet kaksin.
Hän ei myöskään määrää ystäväpiiristäni ja on ns terveen mustasukkainen, eli harmistuu hieman jos aihetta on. Hän ei ikinä ole uhkaillut minua millään tavalla.
Siksi on niin outoa, että suhteemme kääntyy joskus ikään kuin ylösalaisin. Olen nyt jutellut poikaystäväni kanssa tapahtuneesta ja hän on luvannut ettei ikinä enää tee vastaavaa. Tiedän kuinka helposti entiseen kuitenkin luisuu...mutta miksi en antaisi hänelle mahdollisuutta? Ehkä hän ei ansaitse sitä...mutta jotenkin olen jälleen taipumassa sille kannalle, että kannattaa vielä yrittää.
Toivon, ettei tämä olisi vain osa kierrettä. Jos tapahtuma toistuu, en saa enää pettää itseäni vaan minun on todella erottava hänestä.
On hyvä, että olet saanut oman elämäsi selvitettyä ja voit olla onnellinen. Minusta tarinasi kuulosti paljon järkyttävämmältä kuin omani, koska en itse ole joutunut uhkailun ja kiristämisen kohteeksi.
kannustavasta tuesta :) varmasti kerron asiasta jollekin, ainakin hyvälle ystävälle ja ehkä ammattiauttajallekin. Jälkimmäisen apu olisi varmasti hyväksi.
Minusta taas väkivaltaisen ja tavallisen ihmisen välillä on selvä ero.
Sinä otsikoit tekstisi "Väkivaltainen poikaystävä" ja pyysit neuvoja???
Nyt neuvot eivät miellytäkkään ja näet tosi paljon vaivaa että kiellät ongelman ja siloittelet sitä.
Oletko oppinut ehkä lakaisemaan kurjimmatkin ongelmat aina maton alle elämässäsi ja selittämään asiat parhain päin?
Mikäs siinä.
Olen ollut melko lailla samanlaisessa tilanteessa ja pian sainkin selkääni useammin ja useammin. Siinä suhteessa oli myös hyvät hetkensä kunnes ajan kanssa jokainen lyönti tuhosi hyviä hetkiä muistoistani ja minusta tuli ihminen joka ei itkenyt nauranut tai edes hymyillyt ellen ollut varma että uskallan ilman että silloinen mieheni olisi suuttunut. Turvallisuuden tunne kuoli kokonaan ja elämä oli täyttä pelon vallassa eloa.
Suhteemme on ohi ollut jo vuoden mutta edelleen uusissa suhteissakin paniikki iskee kun toinen korottaa ääntä se on musta täplä takaraivossa jota ei pääse pakoon se kuluu ajan kanssa ja luottamuksen kasvettua. Suosittelen lähtemään nyt ennen kuin saat sen mustan täplän. Voi toki olla että poikaystäväsi voi muuttua ammatti auttajan avulla mutta mieti luotatko siihen että näin tapahtuu?
Tuo "musta täplä" on trauma.
Ihminen saattaa saada trauman järkyttävistä kokemuksista.
Tosin ihmisissä on eroja. Toiset saattavat karistaa huonot kokemukset harteiltaan kuitataen ne "elämän oppirahoina", toiset taas saattavat haavoittua syvästi tunne-elämältään ja asia painaa mieltä. Tällöin saattaa kestää kauan ettää pääsee tapahtuneen yli ja saattaa asettaa kokemansa menneisyyteen osaksi elämänhistoriikkiaan.
Ammattiauttajia aina neuvotaan lähestymään jos kokemukset rassaa mieltä. Kukaan ei ole tuota keinoa pahana pitänyt. Saa puhua siitä että mitä tapahtui ja kuka sanoi mitä ja miltä se tuntui.
Samoin uudelle kumppanille voi sanoa suoraan jos on pelkotiloja ja että ne johtuvat menneisyyden kokemuksista.
Yrittävät estää suuttuneen lähtöä, ansaitsevat kohtalonsa. Kyllä joku raja typeryydessä pitää olla ja ettei itse provosoi kiinnipitämisellä yms.
Mies tietysti muistaa ne sun aikaisemmat hakkaamiset yms väkivallan, ja ajatteli vetää nyt itse eka.
Poikaystävä on väkivaltainen ja niin olet sinäkin. Älä suotta syyttele tuosta touhusta poikaystävääsi, kun olet itse yhtä syyllinen. Pettäminen muuten jättää jälkensä muistiin eikä se sieltä unohdu.
Mitäs teet? Tappelette ja provosoitte toisianne kunnes jompikumpi kuolee väkivaltaan tai sitten eroatte. Siinähän ne vaihtoehdot on, kun kummatkin on samanlaisia.
Hei. Ymmärrän täysin sinua.Elän itse samanlaisessa suhteessa. Kukaan ulkopuolinen ei ymmärrä kuinka vaikeaa ja mitä kaikkea olen joutunut kokemaan. Rakastan poikaystävääni yli kaiken. tai ainakin uskon rakastavani.Olemme olleet yhdessä jo pitkään. Poikaystäväni alkoi käyttäytyä oudosti noin vuosi sitten jolloin hän suuttuessaan kävi minuun käsiksi.väänti käsistä,sormista,repi hiuksia ja löi kasvoihin,puri naamasta ja käytti niin paljon voimaa että koko kehoni usein oli mustelmilla.ja tämä on jatkunut tähän päivään asti.Eroaminen on vaikeaa kun elämä on yhteinen. olen itse hyväuskonen hölmö,enkä haluaisi kenellekään pahaa vaikki itse joudun siitä kärsimään. Poikaystäväni aina pyytää anteeksi ja haluaa jatkaa normaalisti vaikka ei välttämättä edes kadu tekoaan.hän saattaa aloittaa haukkumisen jo heti seuraavana päivänä. Elän suhteessa josta haluan pois mutta olen jäänyt jumiin rakkauden tunteeseen,niihin ihaniin hetkiin mitä olemme kokeneet.kiinni toiseen ihmiseen.Kukaan ei usko minua koska poikaystäväni on narsisti.Mustaleimaa minua jos vaikka yritän hakea apua ystäviltä.Minusta tehdään aina syyllinen. Olen kuitenkin alkanut tajuamaan että tästä suhteesta tulee päästä eroon. Olemme väkisin yhdessä. Ehkä sen takia poikaystäväni on väkivaltainen koska suhde ahdistaa niin paljon. Itsestäni on tullut hurjan pelokas ja syrjään vet'ytyvä. En halua enää olla ihmisten seurassa. Kehoni on sairastunut,harvoin jaksaa hymyillä. Halusin vain sanoa että et ole ainoa.
Koin tämän saman viime yönä. Ekan kerran sain iskun kasvoihin poikaystävältäni, on hän aikaisemmin uhannut ja nyt se sitten toteutti sen. Enkä itsekkään tiedä mitä pitäisi tehdä. En haluaisi heittää hukkaan näitä vuosia yhden lyönnin jälkeen mutta kun luen muiden tekstejä niin se ei ole jäänyt siihen yhteen kertaan. Tekstistäsi on jo 3 vuotta, kysyisin nyt että mitä tapahtui? Oletteko hakeneet jotain apua, millaista ja mistä? Vai erositteko?
Jättäkää väkivaltaiset miehenne heti
Kauheita pitkiä raapustuksia ihmiset tänne kirjoittaa!!! Haloo!! Ensiksi soitetaan poliisille, ja annetaan rikosilmoitus, sen jälkeen hakattu osapuoli pakkaa tavaransa ja muuttaa ystävän luo, tai mies lähtee. Kirjoittaja kysyy että mitä teen?? Siihen saattaa vastata kuka vaan miten päin tahansa ja sulle tulee entistä enemmän ristiriitainen olo, että mitäs mä nyt teen??? Kuuntelet omaa sydäntäs. Jos et ittees arvosta niin tarttetkin vähän turpiis saada että heräät. Sun äijäs on kusipää, kusipäitten kanssa ei olla tekemisissä. Jos oot aikuinen, saat itse päättää kenen kanssa olet tekemisissä. On kaiketi omaa syytä että olet tuossa tilanteessa, kun suostut olemaan kusipään kanssa. Opettele huolehtimaan itsestäsi.
Miksi ihmeessä TARRAAT kiinni keneenkään joka joko on yrittänmässä lähteä tuollaisesta riitelytilanteesta pois, tai on jo lyönyt sinua? Siinä on ongelmasi. Täytyy antaa tilaa sille miehelle lähteä pois riitatilanteesta jos hänellä on tunteet kiihtyneet. Ehkä hän koki että hän on raivostumassa ja yritti estää väkivallan lähtemällä ulos rauhoittumaan. Sinun pitää antaa tarpeeksi tilaa miehelle.