Rakkaalla avomiehelläni todettiin syöpä, joka on levinnyt jo niin pahoin ettei sitä voida enää parantaa. Aikaa annettiin vajaa vuosi. Tieto pysähdytti täysin maailmani ja romutti meidän tulevaisuuden suunnitelmat. Kauhun sekaisin tuntein tässä nyt yritetään mennä eteenpäin. Vaikeaa tulee olemaan ja yriteään kestää kaiken tavoin. :(
Miten kohdata rakkaan lähtö?
Kipeäsydän
51427
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tälläseen on kyllä hirveen vaikea kommentoida, teillä on vain vielä hetki aikaa olla yhdessä..niin monesti ei elämä mene niin kun suunnittelee..Teillä on kuitenkin AIKAA vielä kertoa tunteenne toisillenne.. ja minkä sille kohtalolleen voi?
kun minulla läheiseni sairastui niin ettei toivoa enää ollut..mutta olimme hänen rinnallaan loppuun asti.. loppu oli vaan odotusta..kun huononi niin paljon..asiaan tietenkin jo jollain lailla sopeutu..ei lähtö mikään äkillinen sitten ollut..kaikki sanottava kerettiin kertoa ...niin elämä koettelee monestikkin...RASKASTA SE ON !!!
Ymmärrän kuinka vaikeaa on Teillä tämänhetkinen tilanne. Toivon että saat ylhäältä voimia jaksaa olla miehesi vierellä reippaana ja huolehtivana Hänen viimeisinä aikoinaan. Anna Hänen viestittää kaikki ajatuksensa Sinulle ja sano Hänelle että pärjäät kyllä. Vaikka se onkin niin vaikeaa. Koin äskettäin saman luopumisen. Luopuminen alkaa jo vaikka vielä olette yhdessä. Odotin ihmettä tapahtuvaksi, vaikka se ei ollut mitenkään mahdollista. osoitin suurta rakkautta mitä ikinä eläissäni, ja annoin lähdön hetken tulla aivan kuin normaalina asiana, vaikka sydämeni oli aivan turta. ihmeesti sain voimia jostakin.Näin jälkeenpäin en ymmärrä itseäni kuinka jaksoin tuon kaiken, mutta menin vaan....ninn se on. Jaksamista Sinulle ,halaisin jos oisit lähelläni. Tuttavien tuki auttaa suuresti,vaikka minulla ainakin oli välillä tunne että en halua jutella kenenkään kanssa. Tunsin itseni niin petetyksi elämän kanssa. Hyvää yötä!
Huh, en pysty edes ajattelemaan miltä susta mahtaa tuntua. Kuulostaa niin vaikealta tuo.
Koita ottaa selvää onko jotain tukiryhmää jossa on samaa kokevia tai saman kokeneita. Ja ehkä kait pitää yrittää olla rohkea miehesi takia, ettei hän joudu viimeisinä aikoinaan huolehtimaan sinusta? En tiedä vaan pystyisinkö itse olemaan kovinkaan rohkea tuollaisessa tilanteessa.
Joku suositteli Reko Lundanin kirjaa, jossa ilmeisesti käsitellään juuri tätä samaa tilannetta avioparin silmin, kun toinen on kuolemanvakavasti sairas. Kirjan pitäisi olla käsittääkseni surullisesta aiheestaan huolimatta jollain tapaa positiivinen ja kaunis, eikä niinkään epätoivoinen. Ehkä sinun kannattaisi lukea se kirja, josko siitä saisi jotain perspektiiviä asiaan.
Voimia, voimia ja voimia.
Meille, äidilleni (72 v),veljelleni (49 v) ja minulle (44 v) rakkaamme, Isä diagnisoitiin sairastavan keuhkosyöpää. Isä on tupakoimaton, jumpassa vielä tammikuussa käynyt elämää täynnä oleva henkilö. Näytti vieraan silmissä 60-vuotiaalta vaikka jo 77 v. onkin.
Isällä ei ollut muuta oiretta kuin pitkittynyt yskä (tupakoimaton sekä hyviä elämäntapoja noudattanut).
Ensimmäinen röngten 26.2. , seuraava TT 5.3. ja keuhkokuumeessa pitkänäperjantaina veimme ensiapuun ja sitäkautta Keskussairaalaan. Isä on ollut siellä jo 4 vk. Vihdoin saimme diagnoosin -huonosti erilaistunut eli tosi agressiivinen.
Lähisuvussa sekä ystävissä lääkäreitä, joten olen ollut kokoajan jalat maassa ja tiedän missä mennään. Leikata ei voi (kasvain 10 cm ilman oireita) ja lääkärit kieltäytyivät antamasta enää hoitoja Isän edelleen heikentyvän kunnon vuoksi. Antoivat kuitenkin mahdollisuuden - Isä pyysi kevyttä kokeilua eli sai tänään solusalpaajaa kevennettynä....
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että Isä vain nukkuu ja en enää itsekään tiedä haluanko hoitoja jatkettavan. Onkogoli on ollut sitä mieltä, että tehohoitoja ei enää anneta.
Itse olen niin loppu, että olen sairaslomalla enkä tiedä milloin jaksan palata töihin takaisin. Kaikki tapahtui niin nopeasti - "terveelle Isälleni".
Olen hyvässä työssä ja teen vaativaa työtä. Olen jättänyt jo 2 seminaarijaksoa työopiskelustani pois - haluan vain olla Isäni ja Äitini rinnalla.
Miten tästä eteenpäin - näin tänään miten Isäni (aina siisti, hyvinpukeutunut herrasmies kärsii). En halua enää nähdän hänen kärsivän -haluaisin hänet tietenkin takaisin, mutta se ei ole enää mahdollista. Miten Sinä jaksat eteenpäin ja te kaikki muut, kun sairaus vie lähiomaisen muutamassa kuukaudessa täysin yllättäen ?
Vanhemmillani piti olla vielä paljon aikaa yhdessä kotona ja kesämökillä.....
Nyt tuntuu, että en jaksaisi millään jatkaa tätä elämää....
Avomieheni on poissa. Tuska viiltää rintaa ja ikävä on kova!