Kun en oikein tiedä mistä aloittaisin yritän aloittaa alusta…
Tapasin nykyisen puolisoni n.6 vuotta sitten ja hän oli jo silloin vuoden verran työskennellyt vanhempiensa perustamassa firmassa. Vanhemmat olivat alkaneet toteuttaa pitkäaikaista haavettaan yrittämisestä, eli kummallakaan ei ole ns. yrittäjätaustaa, vaan jostain tällainen ajatus oli kypsynyt vuosien varrella.
Puolisoni oli valmistuttuaan kokenut, että muutamaksi vuodeksi tällainen työpaikka voisi olla hyvä ponnahduslautta työuralla eteenpäin ja oikeassa hän varmasti oli aikanaan ollutkin.
Ennen tapaamistamme hän teki vain ja ainoastaan töitä, joten voi kai sanoa, että tapaamisemme jälkeen hänen elämäänsä tuli muutakin sisältöä Hän ei enää tehnyt viikonloppuja töitä ja muutenkin päivät lyhenivät enemmän 8-16 tyyppisiksi entisten 8 –> sijasta.
En ole ihan 100% varma, mutta jotenkin edelleen tuntuu, että varsinkin hänen äitinsä pettyi tähän ja jollain tavalla purki sitä minuun. Suhteemme alussa hän aukoi minulle päätään asiasta kuin asiasta ja nykyään en ole hänen kanssaan juuri missään tekemisissä.
Minulla ei ole yrittämistä vastaan mitään, mutta sitä vastaan on miten se hoidetaan. Hänen vanhempansa eivät näiden vuosien varrella ole vaivautuneet opettelemaan mitään mitä tulee ns. yrityksen hallinnollisiin asioihin.
Puolisoni on kovasti toivonut, että joku muukin kuin hän niitä opettelisi ja muutamaan otteeseen on palkattu henkilö näihin hommiin, mutta pommejahan ne kaikki ovat olleet ja aiheuttaneet vain harmia ja sotkuja joita puolisoni on saanut setviä, eli enemmän on tullut sutta kuin valmista.
Tänä kesänä ei lomista ole ollut puhettakaan muutamaa päivää lukuun ottamatta jolloin puolisoni on saanut antaa ”puhelintukea” useampaa otteeseen/päivä. Nämä puhelutkin tulevat sitten aina joko aamulla klo 8:00 tai illalla 22:00. Kelloa he eivät viitsi katsoa ja asioita edes itse yrittää vaan on helpompi soittaa kellon ajasta tai viikonpäivästä riippumatta.
Firmalla kun ei kovin hyvin mene, niin palkatkin on sitten se mukaiset. Minulle on langennut kaikki suurimmat hankinnat, joka tietysti on luonnollista kun tienaan enemmän, mutta toisaalta se ottaa päähän, että aina minä.
Mä en todellakaan enää tiedä kuinka kauan viitsin katsella tätä. Joskus tuntuu, että tämä riittää nyt, mutta kun kuitenkin rakastan puolisoani ja ymmärrän, että kai sitten jollain tavalla tilanne on vain ajautunut tähän pisteeseen….toisaalta mua sitten taas ottaa päähän, että miksi ei tilanteelle tehdä mitään….toisaalta ja toisaalta….Joskus huomaan toivovani, että koko firma menis konkkaan
Tapasin nykyisen puolisoni n.6 vuotta sitten ja hän oli jo silloin vuoden verran työskennellyt vanhempiensa perustamassa firmassa. Vanhemmat olivat alkaneet toteuttaa pitkäaikaista haavettaan yrittämisestä, eli kummallakaan ei ole ns. yrittäjätaustaa, vaan jostain tällainen ajatus oli kypsynyt vuosien varrella.
Puolisoni oli valmistuttuaan kokenut, että muutamaksi vuodeksi tällainen työpaikka voisi olla hyvä ponnahduslautta työuralla eteenpäin ja oikeassa hän varmasti oli aikanaan ollutkin.
Ennen tapaamistamme hän teki vain ja ainoastaan töitä, joten voi kai sanoa, että tapaamisemme jälkeen hänen elämäänsä tuli muutakin sisältöä Hän ei enää tehnyt viikonloppuja töitä ja muutenkin päivät lyhenivät enemmän 8-16 tyyppisiksi entisten 8 –> sijasta.
En ole ihan 100% varma, mutta jotenkin edelleen tuntuu, että varsinkin hänen äitinsä pettyi tähän ja jollain tavalla purki sitä minuun. Suhteemme alussa hän aukoi minulle päätään asiasta kuin asiasta ja nykyään en ole hänen kanssaan juuri missään tekemisissä.
Minulla ei ole yrittämistä vastaan mitään, mutta sitä vastaan on miten se hoidetaan. Hänen vanhempansa eivät näiden vuosien varrella ole vaivautuneet opettelemaan mitään mitä tulee ns. yrityksen hallinnollisiin asioihin.
Puolisoni on kovasti toivonut, että joku muukin kuin hän niitä opettelisi ja muutamaan otteeseen on palkattu henkilö näihin hommiin, mutta pommejahan ne kaikki ovat olleet ja aiheuttaneet vain harmia ja sotkuja joita puolisoni on saanut setviä, eli enemmän on tullut sutta kuin valmista.
Tänä kesänä ei lomista ole ollut puhettakaan muutamaa päivää lukuun ottamatta jolloin puolisoni on saanut antaa ”puhelintukea” useampaa otteeseen/päivä. Nämä puhelutkin tulevat sitten aina joko aamulla klo 8:00 tai illalla 22:00. Kelloa he eivät viitsi katsoa ja asioita edes itse yrittää vaan on helpompi soittaa kellon ajasta tai viikonpäivästä riippumatta.
Firmalla kun ei kovin hyvin mene, niin palkatkin on sitten se mukaiset. Minulle on langennut kaikki suurimmat hankinnat, joka tietysti on luonnollista kun tienaan enemmän, mutta toisaalta se ottaa päähän, että aina minä.
Mä en todellakaan enää tiedä kuinka kauan viitsin katsella tätä. Joskus tuntuu, että tämä riittää nyt, mutta kun kuitenkin rakastan puolisoani ja ymmärrän, että kai sitten jollain tavalla tilanne on vain ajautunut tähän pisteeseen….toisaalta mua sitten taas ottaa päähän, että miksi ei tilanteelle tehdä mitään….toisaalta ja toisaalta….Joskus huomaan toivovani, että koko firma menis konkkaan
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä elämässä täytyy olla myös itsekäs.
Puhu asiasta - kerro mitä mieltä olet.
Työ on kuitenkin hänelle tärkeämpää kuin sinä.
Jos haluat muuta olla muutakin kuin taloudenhoitaja,on sinun hankittava mies joka pitää sinua tärkeämpänä kuin työtään.
Tuskin edes jäisi itkemään sun perään,olisi vain
tyytyväinen kun nyt on aikaa työlle.
siitä puhuttu on ja mielipiteeni tästä kaikesta olen kerralla tehnyt niin selväksi, että ei sitä tarvitse montaa kertaa sanoa. Ei hiljaisuus tarkoita, että olisin jotenkin hyväksynyt tilanteen, vaan enemmänkin siitä, että minua ei huvita aikuiselle ihmiselle samasta asiasta jankuttaa.
Tuo itsekkyys onkin aika hyvä pointti...olen ajoittain tuntenut huonoa "omaatuntoa" siitä, että olenko liian itsekäs ja sitten taas toisaalta olen tuntenut, että joku ihan muu tässä itsekäs on. Tämä on ollut melkoista tunteiden ja ajatusten vuoristorataa, mutta ettei totuus unohtuisi, niin enhän minä joka päivä näitä ajattele. Onhan minullakin oma työni, harrastukseni jne.jne.