Moi!
Mun ongelma taitaa olla lähinnä omien korvien välissä.
Mieheni isä oli juoppo, kuoli viinaan jo vuosia sitten. En onneksi ehtinyt häneen tutustua, pari kertaa käytiin kylässä. Mutta mieheni tosiaan joutui näkemään ja kokemaan kaikenlaista lapsuudessaan, ja kantaa niitä traumoja sielussaan lopun ikäänsä.
Mieheni äiti oli siis juopon vaimo. Eli kamalaa elämää joutui hänkin kokemaan, en varmasti voi ikinä sitä käsittää.
Ongelmani on se, että tunnen katkeruutta anoppiani kohtaan siksi, että hän salli lapsilleen niin kamalan lapsuuden sairaan juopon kanssa samassa kodissa. Aina välillä hän otti lapsineen hatkat juoppoukkonsa luota, mutta jostain kumman syystä otti retkun aina uudestaan takaisin. Mikä ihmeen vetovoima siinä juopossa oli, että omien lasten hyvinvoinnin kustannuksella päästettiin se pultsari taas tuhoamaan viattomien elämää?
Anoppi asuu samassa kaupungissa kuin me, ja käymme viikottain siellä kylässä. Melkein aina hänellä kääntyy puhe niihin järkyttäviin, sairaisiin tapahtumiin, joita joutuivat silloin kärsimään. Ymmärrän, että hänen täytyy niitä jollekin purkaa. Käsittääkseni hän ei ole koskaan turvautunut ammattiapuun, eikä ilmeisesti sukulaisillekaan ole kehdannut hirvästi kertoa. Mutta minua ahdistaa kuunnella niitä, ja olen sen hänelle sanonutkin. Nyt minua on lisäksi alkanut sapettamaan, että minkä ihmeen takia ei lastensa takia pistänyt kertakaikkiaan porttikieltoa ukolleen, kun oli kuitenkin välillä sen verran voimia, että sai otettua peräeron siitä. Olisi edes lastensa takia ollut selkärankaisempi! Minua itkettää mieheni puolesta hänen järkyttävä lapsuutensa, ja kun raasu kärsii edelleen ajoittaisista masennus/ahdistuskausista, jotka johtuu vain ja ainoastaan ankeasta lapsuudesta. Itsetunto on välillä ihan nollassa, vaikka on älykäs ja fiksu tyyppi, ja monta hyvää tilaisuutta on elämässään mennyt myttyyn itseluottamuksen puutteen vuoksi. Muilla sisaruksillaan ihan sama homma.
Miehelle joskus raivoan asiasta, vaikka syytönhän hän on. Omille sukulaisilleni tai ystävilleni en viitsi anoppiani mollata, uhrihan hänkin tavallaan oli. Enkä oikein raaski anopillekaan kertoa, mikä minua on alkanut hiertämään, toisaalta säälittää se nainen. No, tänne piti siis purkautua!
Mun ongelma taitaa olla lähinnä omien korvien välissä.
Mieheni isä oli juoppo, kuoli viinaan jo vuosia sitten. En onneksi ehtinyt häneen tutustua, pari kertaa käytiin kylässä. Mutta mieheni tosiaan joutui näkemään ja kokemaan kaikenlaista lapsuudessaan, ja kantaa niitä traumoja sielussaan lopun ikäänsä.
Mieheni äiti oli siis juopon vaimo. Eli kamalaa elämää joutui hänkin kokemaan, en varmasti voi ikinä sitä käsittää.
Ongelmani on se, että tunnen katkeruutta anoppiani kohtaan siksi, että hän salli lapsilleen niin kamalan lapsuuden sairaan juopon kanssa samassa kodissa. Aina välillä hän otti lapsineen hatkat juoppoukkonsa luota, mutta jostain kumman syystä otti retkun aina uudestaan takaisin. Mikä ihmeen vetovoima siinä juopossa oli, että omien lasten hyvinvoinnin kustannuksella päästettiin se pultsari taas tuhoamaan viattomien elämää?
Anoppi asuu samassa kaupungissa kuin me, ja käymme viikottain siellä kylässä. Melkein aina hänellä kääntyy puhe niihin järkyttäviin, sairaisiin tapahtumiin, joita joutuivat silloin kärsimään. Ymmärrän, että hänen täytyy niitä jollekin purkaa. Käsittääkseni hän ei ole koskaan turvautunut ammattiapuun, eikä ilmeisesti sukulaisillekaan ole kehdannut hirvästi kertoa. Mutta minua ahdistaa kuunnella niitä, ja olen sen hänelle sanonutkin. Nyt minua on lisäksi alkanut sapettamaan, että minkä ihmeen takia ei lastensa takia pistänyt kertakaikkiaan porttikieltoa ukolleen, kun oli kuitenkin välillä sen verran voimia, että sai otettua peräeron siitä. Olisi edes lastensa takia ollut selkärankaisempi! Minua itkettää mieheni puolesta hänen järkyttävä lapsuutensa, ja kun raasu kärsii edelleen ajoittaisista masennus/ahdistuskausista, jotka johtuu vain ja ainoastaan ankeasta lapsuudesta. Itsetunto on välillä ihan nollassa, vaikka on älykäs ja fiksu tyyppi, ja monta hyvää tilaisuutta on elämässään mennyt myttyyn itseluottamuksen puutteen vuoksi. Muilla sisaruksillaan ihan sama homma.
Miehelle joskus raivoan asiasta, vaikka syytönhän hän on. Omille sukulaisilleni tai ystävilleni en viitsi anoppiani mollata, uhrihan hänkin tavallaan oli. Enkä oikein raaski anopillekaan kertoa, mikä minua on alkanut hiertämään, toisaalta säälittää se nainen. No, tänne piti siis purkautua!
Vastaukset 17
Vanhimmat
On niin helppo tuomita. Et voi tietää, mistä anoppisi ratkaisut johtuivat.
Itse olen elänyt lapsuuden, jossa isä oli sillä tavalla alkoholisti, että hänellä julkisivu oli moitteeton - häntä monet pitivät herrasmiehenä, mutta viikonlopuisin sitten perhe-elämä oli useimmiten helvettiä. Kaikka perheen rahat menivät isän juomiseen,joka tapahtui ravintolassa, ei kotona. Kotiin tultiin vain riehumaan.
Isä piti perhettään kurissa nyrkein ja aseella. Hänellä oli työn puolesta aseenkantolupa. Äitini ne nyrkiniskut sai useimmiten kokea ja tuijottaa aseen piippuun. Raivoamisesta sai osansa koko perhe.
Meitä oli viisi lasta. Vaikea pikkukaupungissa oli viiden lapsen kanssa lähteä varsinkaan, kun uhkaileva mies ei olisi jättänyt perhettä rauhaan.
Sitten, kun lapsista nuorinkin oli jo toisella kymmenellä, niin sitten kerran lähdettiin lopullisesti, en muista muista tarkemmin, miten pako tapahtui. Karkuun lähdimme ja jäimme sille tielleen. Ilmoitimme asiasta myös poliisille,joka kävi hakemassa aseen pois.
Vaan seuraukset. Isäni uhkaili ja seurasi niin vahvasti perhettä, ettei äitini uskaltanut liikkua missään vapaasti. Monesti jouduimme äidin kanssa juoksemaan henkemme kaupalla.
Minä jouduin olemaan nuorimman ja äitini henkivartijana. Jostain syystä en pelännyt, vaikka isäni nenäni edessä heiluttelikin teräasetta ja sanoi sillä tappavansa äidin. Lopullista avioeroa ei tullut, vaikka se vireillä olikin, isäni uhkailujen vuoksi.
Tilanne jatkui edellä kerrotun laisena siihen asti, kunnes isäni kuoli. Paitsi että äitini ei jaksanut ja hän oli jonkin aikaa isäni kuolemaan asti sairaalassa.
Minä ymmärrän hyvin, miksi ei anoppisi lähtenyt. Se olisi voinut olla hengenvaarallista.
Kyllä se anoppi lapsineen lähti monta kertaa, välillä olivat jopa vuodenkin ukosta erossa. Mutta siltikin, aina uudestaan ja uudestaan se juoppo piti ottaa takaisin. Kuulemma niin säälitti se mies (hertsyykkeli - minulle tuo kertoo vain sitä, että sääli enemmän sitä juopottelijaa kuin omia lapsiaan!). Olihan se mies hyvä puhumaan, ja anoppi halusi elätellä toivoa paremmasta....
Viimeisen, lopullisen eron anoppi otti riesastaan vasta sitten, kun nuorimmainen pääsi peruskoulusta. Mutta tuhot olivat lapsissa jo syvällä... :(
Kyllä minä sen tajuan, ettei se ole niin yksinkertaista lähteä vaikka mies olisi millainen hirviö. Anoppi on lyöty henkisesti lyttyyn, ei ole itsetunto hänelläkään kunnossa. Mutta pahaa tekee mieheni puolesta, näen kuitenkin hänen tuskan niin läheltä, enkä pysty auttamaan muutoin kuin olemalla rinnalla. Siksi olen tässä niin karvat pystyssä!
tuo sexi sen verta riippuvaisuutta aiheuttava tässä maailmassa että siihen kelpaa se huonokin mies ennemmin kuin että olisi ihan ilman. katsos kun monet naiset ei saa enää muuta kun lapset jaloissa niin sitten pitää kelpuuttaa se vanha haiseva juoppolalli sinne jalkojen väliin lämmittelemään. Lapsista kun ei siihen ole. Ja tää on kuule ihan fakta tietoa turhaa vänkätä muuta.
Seksi se on se joka tätä maailmaa ja ihmisiä pyörittelee mennen tullen ja siinä jää jalkoihin yksi jos toinen, lapset useimiten.
Että oikein faktatietoa. Yeah right. Siinäpä vasta keittiöpsykologi, kannattaisi varmaan oma praktiikka perustaa.
Turha on tuomita ketään selkärangattomaksi sen takia, että ottaa juoponkin miehen takaisin. Kaikkia ei ole rakennettu yhtä vahvoiksi pitämään puolensa. Mitkä motiivit aloittajan anopilla ovatkin olleet ottaa ukkonsa takaisin, sitähän ei kukaan muu tiedä, mutta hän ei ole tilanteeseen syyllinen. Se suurin syy oli juoppo mies, eikä kukaan muu.
Tässäkin tulee niin hyvin esiin se, että juoppolalli ja retku ei ressukka voi itselleen mitään, mutta äidin pitäisi olla se superolento, joka pelastaa. Ja jollei hän kykenekään, hän on se, joka saa kaikki syyt niskaansa. Ei taaskaan se, joka sitä pulloa kallistaa.
Meillä ei ainakaan ollut koskaan fyysistä väkivaltaa. Isää ei siis tarvinnut pelätä.
Kumminkaan äiti ei jostain syystä kyennyt meitä lapsiaan pelastamaan avioerolla ja muuttamalla muaulle. Käski meitä vain kestämään ne kaameat olosuhteet. Kiitos isä ja äiti kammottavasta lapsuudesta ja nuoruudesta.
Ainoat joita ei voi syyttää mistään, ovat lapset.
Mutta aikuisille naisille löytyy kumminkin jatkuvasti puolustajia, vaikka nuo puolustajat eivät sen kummemmin tunne asioiden taustoja kuin syyttäjätkään. Lapsia kuitenkin nuo aikuisen naisen puolustajat kehtaavat syyttää vaikka "kypsymättömyydestä" elleivät muuta keksi. Outoa.
Kuten on jo monta kertaa todettu viisaampien suulla, niin alkoholismi on koko perheen sairaus. Puhutaan mm. läheisriippuvaisuudesta.
Moni juoppo on turvassa pahalta maailmalta, vaikka mitä tapahtuisi, kun perhe ei voi häntä hylätä, vaan suojelee ja hoivaa. Ei aina ole merkitystä edes sillä, että juoppo on väkivaltainen. Perhe kokee olevansa itse konfliktin aiheuttaja. Perhe päättää tehdä parannuksen.
Juoppo otetaan takasin kotiin, ja hänelle asetetaan ehtoja: Jos lupaat, että et enää...
Jokainen paikallaolija tietää, että lupaukset ovat pelkkää sanahelinaa, kuten koko tilanne muutenkin. Juopon nyt vain on käytävä tämä riitti läpi, että voi olla taas se hyvä ja kunnollinen, kunnes lankeaa viikonloppuna jälleen.
Pahinta ulkopuolisilta on tuomita perhe sen takia, että sietävät juoppoa.
Apua he tarvitsisivat, kaikki.
Mutta sukuun naitujen ei ole mielestäni aiheellista mennä mukaan juopon hyysäykseen. Kyllä miniät ja vävyt ovat oikeutettuja pysymään erossa juopon aiheuttamista ongelmista.
Lapsilla ei ole mitään velvollisuuksia yrittää "hoitaa" perheen ongelmia. Se on aikuisten tehtävä.
Kuten kirjassa Virtahepo olohuoneessa, tekijä myönsi, että siitä syntyi vain lisää vaikeuksia kun hän yritti toimia psykologina, vaikka oli nuori teini.
runsaasti alkoholia kuluttavien ihmisten olevan hyviä, sulavia puhujia.
Älä viitsi enää kiusata heitä, miestäsi ja anoppiasi. Mitä ihmettä sinä kaivat koko ajan esiin vanhoja asioita, jotka eivät edes kuulu sinulle? Sen sijaan, että pahennat heidän oloaa ja kampitat koko ajan, koeta vaikkapa auttaa heitä pääsemään eteenpäin elämässään.
Heh, oletkos lukenut silmät kiinni mitä kirjoitin? :)
Me käydään viikoittain anopilla kylässä, ja joka kerta hän ihan oma-alotteisesti alkaa kertailemaan niitä kamaluuksia, joita menneisyydessä tapahtui. Eli en todellakaan kaiva esiin vanhoja asioita, jotka eivät edes kuulu minulle. Päinvastoin, olen sanonut hänelle, että minua ahdistaa ne jutut, ja kehottanut mennä juttelemaan ammattiauttajan kanssa. Anoppi ei kuitenkaan ole mikään ikäloppu vielä, joten kannattaisi hankkia elämää vuosiin kun vielä on mahdollista.
Mistäs päättelit, että pahennan anopin & mieheni oloa ja kampitan koko ajan? Nimenomaan siksi piti purkautua tänne, kun en halua anoppia kuormittaa syyllistämällä häntä siitä, että salli sen juopon tuhota oman ja viattomien lastensa elämän. Toki ymmärrän, että sairas puliukko sairastuttaa läheisensäkin, ja silloin ei kykene toimimaan järkevästi. Mutta kyllä lasten etu pitäisi mennä kaiken muun edelle - aina!!!
Anoppia auttelemme säännöllisesti sekä taloudellisesti että henkisesti. Mieheni rinnalla olen ollut - ja aion olla jatkossakin - vaikeina hetkinä. Mutta, vajavainen ihminen kun olen minäkin, ahdistaa suunnattomasti miehen puolesta se voimattomuuden tunne, mikä valtaa hänet pienenkin vastoinkäymisen tullessa. Ja kaikki juontuu vain lapsuudesta.... ARGH!
Olen tuo väkivaltaisesta isästä kirjoittanut.
Anoppisi puhuu tietysti, koska hänellä on niin suuri tuska menneisyydestä. Olen samaa mieltä, että ammattiauttaja olisi paikallaan. Vaan toisaalta, sitä vartenhan ne perheenjäsenet on, että voi omaa pahaaoloaankin purkaa perhepiirissä. Ymmärrän kyllä sinunkin tilanteesi, koska ilmeisesti sinun lapsuushistoriasi on toinen.
...voimattomuuden tunne, mikä valtaa hänet pienenkin vastoinkäymisen tullessa. Ja kaikki juontuu vain lapsuudesta....
Mistä tiedät, että kaikki johtuu vain lapsuudesta? Ihminen on monimutkainen olento, eikä varmasti yhtä selittävää tekijää ole. Miehesi olisi varmasti syytä käydä myös ammattiauttajan luona.
Itse olen selvinnyt menneisyyteni kanssa siksi, että olen aina pystynyt ymmärtämään syyt ja seuraukset. Kaikkein vähiten syyllistän tilanteesta äitiäni.
Aika ikävää yhdessäoloa semmoinen on, jos yksi henkilö ei pysty muusta puhumaan kuin menneisyydestä ja huokailee kovia aikoja ikään kuin ei olisi niille voinut mitään (vaikka olisi aivan hyvin voinut panna stopin monissa tapauksissa).
Siinä olisi kognitiivisen terapian paikka ammattiterapeutin luona. Ei perheenjäseniä pidä vielä lisää rasittaa omalla kykenemättömyydellään käsitellä asioita.
Eiköhän tuo aloittajan mies ole jo osansa saanut hänkin, kun lapsuus (ja nuoruuskin ehkä) jo on mennyt pilalle. Miksi hänen pitäisi vielä jatkuvasti kuunnella tuota samaa, kun äiti ei ilmeisesti haluakaan päästä ikävistä muistoistaan eroon?
Toisaalta olen iloinen siitä, että anoppi luottaa minuun niin paljon, että uskaltaa purkaa tuskaansa minulle. Käsittääkseni hän ei ole edes omille sisaruksilleen hirveästi puhunut niistä asioista, vaikka heillä läheiset välit onkin.
Oma lapsuushistoriani on kieltämättä toisenlainen. Toki meilläkin on ollut kriisejä, mm. lamavuosina koti meni alta takausvelkojen vuoksi, ja vanhempien yritys kaatui samoihin aikoihin. Mutta se on ollut "vain" rahaa. Näin jälkeenpäin vasta olen tajunnut, että vanhemmillani on täytynyt olla valtava ahdistus em. tapahtumista, mutta he osasivat käsitellä ne niin, että meihin lapsiin se ei heijastunut. Perusturvallisuus ei ole järkkynyt, rakkautta ja huolenpitoa on riittänyt. Viinaksia meillä ei käytetty ollenkaan.
Minusta pahinta tässä on vaan se, että mitä enemmän anoppi kertoo menneisyydestä, sitä enemmän alkaa ahdistaa mieheni puolesta. Kaikki paska, mitä hän on joutunut kokemaan, ja se, että sielu on edelleen aika rikki. Mieheni on käynyt psykologeilla ja psykiatrilla ja mielialalääkkeet on käytössä. On jopa antanut kuolleelle isälleen anteeksi, ja oli mahtava huomata kuinka katkeruus suli vähitellen! Mutta, vauriot on syvällä, paraneeko lie koskaan?
Elämä on.
eiheuta lisää ongelmia miehellesi!!
Voi jeesus näitä porukoita, viittiikö täällä Suomi24:llä enää ollenkaan käydä...
Eikö täällä osata lukea tekstiäsi, jossa nimenomaan sanoit että purat itseäsi tänne. Eli tiesit ettei ongelmaasi ole ratkaisua, koska et halua erota anopistasi, ja vielä vähemmän miestäsi erottaa äidistään.
Mutta kyllä anoppisi käyttää sinua hyväkseen, pitäessään Sinua "sylkykuppinaan" vaikka ehkä tarkoittamattaan. Mielestäni voisit sanoa hänelle, että hän voisi ottaa ammattiapua ja säästää teidän vierailut virkistymiseen. Kirjoituksestasi näkee, että osaisit tehdä sen hienovaraisesti.
Tsemppiä ja voimia Sinulle