olleet tai olevat?
Olen 30v. nainen ja seurustellut samanikäisen poikaystäväni kanssa n.6 vuotta. Kaikki menee kutakuinkin hyvin, elämä on tasaista mutta tuntuu että jotain puuttuu. On tuntunut kauan ja välillä olen ollut ihastunut, suorastaan hullaantunut, kahteen toiseen mieheen, normaalia sekin kai pitkässä parisuhteessa, eikä noille ihastumisille tarvi tehdä mitään..mutta mutta.
Viimeisimmän ihastuksen myötä olen alkanut miettimään jo vakavasti, että onko tässä järkeä ja että satutanko vain poikaystävääni/minu eli molempia loppujen lopuksi. Toki poikaystävällänikin satunnaisia ihastuksia on ollut, mutta ihastumiset ja rakastamien ovat erikseen.
Olen kyllä aikoinaan mennyt ja tullut kovinkin,mutta miehiä minula ei ole ollut kuin yhteensä kolme nykyienn mukaanlukien, joista toinen on satunnainen tuttavuus ja toinen neljän vuoden suhde. Pelkään että minuun iskee kunnolla päälle menovillitys jonkun vuoden kuluttua ja haluan elää takaisin elämätöntä elämää. Välillä taas tuntuu, että tämä on juuri sitä mitä haluan ja asiat ei voisi olla paremmin, välillä haikailen vapaudesta ja toisista miehistä.
Toisaalta yritän järkeistää tätä kovin itselleni: olet jo 30v...entä jos et tutustukaan kehenkään tämän jälkeen ja mitä jos ero alkaa kaduttaa? Biologinen kello alkaa kohta tikittämään ja lapsiakin haluaisin saada. Jotenkin olen tehnyt tästä itselleni säännön, että tämänikäiset kaikki muut istuvat kuitenkin jo jossain kesämökillä yhteisen pikku perheen kanssa ja itse, vähän kuin ylijäämäsatsina kiertelisin epätoivoisena sinkkuna ympäri kaupunkia.
Tunnistaako tästä kukaan itseään ja miten olette vastaavassa tilanteessa toimineet?
Olen 30v. nainen ja seurustellut samanikäisen poikaystäväni kanssa n.6 vuotta. Kaikki menee kutakuinkin hyvin, elämä on tasaista mutta tuntuu että jotain puuttuu. On tuntunut kauan ja välillä olen ollut ihastunut, suorastaan hullaantunut, kahteen toiseen mieheen, normaalia sekin kai pitkässä parisuhteessa, eikä noille ihastumisille tarvi tehdä mitään..mutta mutta.
Viimeisimmän ihastuksen myötä olen alkanut miettimään jo vakavasti, että onko tässä järkeä ja että satutanko vain poikaystävääni/minu eli molempia loppujen lopuksi. Toki poikaystävällänikin satunnaisia ihastuksia on ollut, mutta ihastumiset ja rakastamien ovat erikseen.
Olen kyllä aikoinaan mennyt ja tullut kovinkin,mutta miehiä minula ei ole ollut kuin yhteensä kolme nykyienn mukaanlukien, joista toinen on satunnainen tuttavuus ja toinen neljän vuoden suhde. Pelkään että minuun iskee kunnolla päälle menovillitys jonkun vuoden kuluttua ja haluan elää takaisin elämätöntä elämää. Välillä taas tuntuu, että tämä on juuri sitä mitä haluan ja asiat ei voisi olla paremmin, välillä haikailen vapaudesta ja toisista miehistä.
Toisaalta yritän järkeistää tätä kovin itselleni: olet jo 30v...entä jos et tutustukaan kehenkään tämän jälkeen ja mitä jos ero alkaa kaduttaa? Biologinen kello alkaa kohta tikittämään ja lapsiakin haluaisin saada. Jotenkin olen tehnyt tästä itselleni säännön, että tämänikäiset kaikki muut istuvat kuitenkin jo jossain kesämökillä yhteisen pikku perheen kanssa ja itse, vähän kuin ylijäämäsatsina kiertelisin epätoivoisena sinkkuna ympäri kaupunkia.
Tunnistaako tästä kukaan itseään ja miten olette vastaavassa tilanteessa toimineet?
Vastaukset 6
Vanhimmat
meillä avioliitoa takana 18 vuotta ja monta lastakin on tullut tehtyä...
lapset on parasta mitä mulla on tästä liitosta ja yleensäkään koko elämässä.
Mun mielestä sun ei kannattaisi alkaa perustamaan perhettä tämän ihmisen kanssa koska tunnet nyt jo noin..ihan kokemuksesta sanon tämän.
Mä olen tuntenut jo monta monta vuotta samaa kuin sä eli olen aviossa muta silti yksin lasten kanssa vaikka mun ukko ei edes käy missään omilla matkoillaan tms..pelkästään töissä ja kotona mutta silti tunnen olevani yksin aikuisena tässä.
Sitä on kaivannut jo monen monta vuotta rakkautta ,välittämistä,ihanaa yhdessä oloa,hassuttelua tai edes jotain.
Mutta mies on vaan kylmä kuin kalapuikko ei sen kanssa voi edes keskustella mistään ei hyvästä ei pahasta..lapsille se valittaa koko ajan kuin joku vanha mummo eikä nää heissäkään ikinä mitään muuta kuin huonoa..
Niimpä...älkääs muuta sanoko..miksi olen edes tässä..sitä en tiedä itsekkään..ehkä pelosta,pelosta olla ihan kokonaan yksin(tai voisihan sitä ostaa variksen pelättimenkin tuohon tv.n eteen)tai sitten tää on vaan tottumis kysymys.ei oo tietoo,sen tiedän että jossain vaiheessa haluan itselleni elämän,sitten kun olen saanut lapset hiukan isommiksi :)
minun suullani, vaikka tilanne onkin hieman eri. Itse kaipaan lähinnä yhdessä tekemistä (edes joskus miehen aloitteesta) sekä hellyyttä.
Tuntuu, että olen välillä laivan kapteeni ja mies vain mukana matkalla. Jos matkakohde (=arkipäivän pieni aktiviteetti, kauppareissu, kaupungille tai kävelylle lähtö..) ei kiinnosta, voi siitä sylätä vastuun aina kapteenille. Jos kapteeni hyppää maihin ja jättää matkustajan seilaamaan välillä yksin, ei hän tartu välttämättä itse ruoriin vaan syyttää kapteenia hylkäämisestä. Helppoa, kun ei tarvitse ottaa vastuuta mistään.
En tiedä mitä teen, tiedän että tässä on kaikki ainekset hyvään soppaan, jos ne vain jotenkin nyt saadaan toimimaan. Toisaalta tuntuu väärältä että joutuu sanomaan ja pyytämään toiselta tällaista, haluaisi että ne lähtisi aidosti hänestä itsestään.
Olen yrittänyt miehelleni puhua tuosta miten minusta on mukava helliä ja halia toista. Minusta tuntuu että hän ottaa sen vain loukkauksena ja onkin ilmoittanut, että hänen mielestään tässä suhteessa hellimistä on ihan tarpeeksi. Samalla hän ilmoittaa että olisi kiva kun olisi villiä seksiä, mutta millä ihmeellä ikinä päädytään tuollaiseen jos ei ole arkihellyyttä?
Olen syyttänyt tästä myös itseäni, siis sitä kautta että olenko jotenkin epänormaalin hellyyden kipeä? En kyllä usko ja jos olenkin niin sitttenhän olen..ehkä tämä osaltaan vaikuttaa siihen että nämä kaksi ihastustani ovat olleet sen oloisia miehiä, että aloitteellisuutta sekä hellyyttä löytyy, mutta liekö vain haavemaailmaani.
Jossain välissä halusin jopa lapsenkin sen vuoksi, että minulla on jotain mitä pitää hyvänä, hölmöä ja itsekästäkin sinänsä.
Toikin on meillä ihan sama että pitää pyytää ja neuvoa mitä pitäisi tehdä tai kertoa ja kysellä mistä voisi puhua jne...
Tuntuu kuin toi eläisi ihan omassa maailmassa vaikka asuukin täällä.
Eroa ollaan tehty ties kuinka monta vuotta.
Lasten kanssa se ei osaa tehdä mitään muuta ku tapella ja motkottaa niille jos tekevät jotain väärin..hyvästä ei osaa kehua.
Ei tee aloitetta jutuissa eikä niin missään.
silti ei voi poistua meidän elämästä.
on vaikeeta tää elämä.
Toivon niin hartaasti että osaisin repäistä itseni ja lapset tästä eroon ja että meillä menisi ihan hyvin.
P.S samaa minäkin kaipaan aitoa välittämistä ja kaikkea sitä mitä siihen kuuluu.
jos se mies repäisisi itsensä ja lapsensa pois sinun elämästä ? Saisit etsiä palvovan ihanan kuuman esimerkiksi turkkilaisen rakastajan rajun ? Saisit elämääsi sykettä ja sinfoniaa..
pahalla, mutta tämä kuvaus miehestäni taisi olla jossain määrin kuvaus sinusta?
En voi sille mitään mutta jos oli niin ei sun miehessä sitten ole paljoakaan vikaa..
Koska meillä ainakin mä olen se joka osaa rakastaa,välittää,huolehtia,haluta tehdä yhdessä kaikkea kivaa,olla hellä ja kaikin puolin hyvä.