Olen ollut avioliitossa kohta neljä vuotta ja ahdistunut sinä aikana suhteessani ollessani yhä enemmän (aiemmin luulin ahdistuksen johtuvan huonosta työpaikasta). Uuden opiskelun myötä löysin enemmän itseäni ja oman alani mutta ahdistus säilyi silti.
Minulla on jatkuvasti paha olla tässä suhteessa, sillä olen niin kiltti, etten saa lähdettyä tai tehtyä asialle mitään. Vei myös aikaa saada selville että mikä minua vaivaa ja että mikä se on mikä ahdistaa.
Olemme toki puhuneet asiasta mutta en osaa oikein selittää tunteitani tai ahdistuksen syytä.
Olen myös sanonut miehelleni, että haluaisin lähteä ja hän on myöntänyt huomanneensa ongelman. Mutta valitettavasti meillä on uusi omakotitalo ja velkaa enkä haluaisi jätää häntä velkavankeuteen ja pidän talosta kovasti. En myöskään haluaisi tuottaa pettymystä eroamalla. Mieheni on erittäin kunnollinen ja kiltti sekä todella ihana ihminen mutta jotain meidän väliltä kuitenkin puuttuu. Meillä ei ole vielä lapsiakaan. Enkä halua niitä ennen kuin tiedän, että omat asiani ovat ensin kunnossa.
Osittain on sellainen olo, että olen erittäin turhautunut, sillä teen paljon kotitöitä ja hoidan muutenkin paljon asioita suhteessamme ja olen se joka joustaa aikatauluistaan ja yleensä se on pois opiskeluistani... Kyllä mieheni auttaa ja tekee esim. ruokaa silloin kun on kotona mutta hän on kovin paljon työssä. Aina hänen työnsä menee ohi ja koska tykkäisin hemmottelusta ja esim. teatterissa käymisestä ei sellaisesta ole hänen puoleltaan tullut aloitetta. Minä saan aina tehdä kaikesta aloitteen, jopa kotitöistä ja olen erittäin turhautunut siihen.
Joudun myös usein antamaan periksi hänen töilleen ja aikatauluilleen. Jopa silloin kun olin vakavasti sairas, enkä kyennyt juuri vessaankaan ilman apua jäin kotiin koko päiväksi yksin kun mieheni meni auttamaan kaveriaan. Mielestäni hänen työnsä menee minun edelleni ja haluaisin olla edes hieman arvokkaampi hänen silmissään.
Olen todella kateellinen niille ihmisille, joilla on onnellinen suhde ja lapsiakin. Samalla yritämme kaikin voimin piilottaa ongelmiamme ulkopuolisilta ja olenkin kertonut niistä vain muutamalle hyvälle ystävälle. Uskon, että mieheni ei ole puhunut kellekkään. En tiedä onko kukaan aavistanut mitään mutta näin ei voi enää kauaa jatkua koska alan kärsiä jo kovasti stressistä tämän asian vuoksi ja saan jo fyysisiäkin oireita kuten vatsaoireita yms. Hanakala tilanne.
En haluais katkeroitua vaan saada elämäni kuntoon ja tulla edes vähän onnellisemmaksi. Onko kellään mitään mielipiteitä?
Minulla on jatkuvasti paha olla tässä suhteessa, sillä olen niin kiltti, etten saa lähdettyä tai tehtyä asialle mitään. Vei myös aikaa saada selville että mikä minua vaivaa ja että mikä se on mikä ahdistaa.
Olemme toki puhuneet asiasta mutta en osaa oikein selittää tunteitani tai ahdistuksen syytä.
Olen myös sanonut miehelleni, että haluaisin lähteä ja hän on myöntänyt huomanneensa ongelman. Mutta valitettavasti meillä on uusi omakotitalo ja velkaa enkä haluaisi jätää häntä velkavankeuteen ja pidän talosta kovasti. En myöskään haluaisi tuottaa pettymystä eroamalla. Mieheni on erittäin kunnollinen ja kiltti sekä todella ihana ihminen mutta jotain meidän väliltä kuitenkin puuttuu. Meillä ei ole vielä lapsiakaan. Enkä halua niitä ennen kuin tiedän, että omat asiani ovat ensin kunnossa.
Osittain on sellainen olo, että olen erittäin turhautunut, sillä teen paljon kotitöitä ja hoidan muutenkin paljon asioita suhteessamme ja olen se joka joustaa aikatauluistaan ja yleensä se on pois opiskeluistani... Kyllä mieheni auttaa ja tekee esim. ruokaa silloin kun on kotona mutta hän on kovin paljon työssä. Aina hänen työnsä menee ohi ja koska tykkäisin hemmottelusta ja esim. teatterissa käymisestä ei sellaisesta ole hänen puoleltaan tullut aloitetta. Minä saan aina tehdä kaikesta aloitteen, jopa kotitöistä ja olen erittäin turhautunut siihen.
Joudun myös usein antamaan periksi hänen töilleen ja aikatauluilleen. Jopa silloin kun olin vakavasti sairas, enkä kyennyt juuri vessaankaan ilman apua jäin kotiin koko päiväksi yksin kun mieheni meni auttamaan kaveriaan. Mielestäni hänen työnsä menee minun edelleni ja haluaisin olla edes hieman arvokkaampi hänen silmissään.
Olen todella kateellinen niille ihmisille, joilla on onnellinen suhde ja lapsiakin. Samalla yritämme kaikin voimin piilottaa ongelmiamme ulkopuolisilta ja olenkin kertonut niistä vain muutamalle hyvälle ystävälle. Uskon, että mieheni ei ole puhunut kellekkään. En tiedä onko kukaan aavistanut mitään mutta näin ei voi enää kauaa jatkua koska alan kärsiä jo kovasti stressistä tämän asian vuoksi ja saan jo fyysisiäkin oireita kuten vatsaoireita yms. Hanakala tilanne.
En haluais katkeroitua vaan saada elämäni kuntoon ja tulla edes vähän onnellisemmaksi. Onko kellään mitään mielipiteitä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
jaksat parisuhteessa paremmin. Jos noin pienestä menet noin masentuneeksi, et kyllä jaksa lapsiakaan hoitaa.
Uskon että ongelmasi juontavat siitä, että olet ajan saatossa katkeroitunut miehesi ainaisiin poissaoloihin ja jatkuvaan työntekoon. Koet sen vääryydeksi, sillä silloin sinä olet pääsääntöisesti vastuussa kodin hoitamisesta, ruokahankinnoista, ym. arjen askareista. Yksinäisyys on kuitenkin kaikkein pahinta. Silloinkin kun mies on kotona, hän ei jaksa tai innostu lähtemään minnekään (=esim. sinne teatteriin), sillä hänkin haluaa välillä rentoutua ja viettää aikaa sohvannurkassa. Sinä, hyvä ruoka ja ihan-vain-oleminen ovat kaikki mitä hän tarvitsee.
Minun mieheni tekee reissuhommia ja välillä emme näe kun vain muutaman kerran viikkoon toisiamme (asumme avoparina). Mies rakastaa työtään ja nauttii sen tekemisestä, kieltämättä välillä minuakin häiritsee se, että töihin tekoa aletaan tehdä jo reilu tuntia ennen kuin työt oikeasti edes alkaisivatkaan. Minulla on oma kouluni ja teen töitäkin siinä sivussa, joten aikataulut voivat mennä todella ristiin. En kuitenkaan elä mieheni aikataulujen ja töiden mukaan, vaan käyn kahvilla kavereiden kanssa/ luen tentteihin vaikka mies olisikin kotona. Näin miehelle, mutta ennen kaikkea minulle itselleni ei tule tunnetta siitä että olisin pelkkä itsestäänselvyys: aina saatavilla ja halittavissa, kiltisti kotona odottamassa ja elämässä sitä hetkeä varten, kun mies pääsee kotiin.
Rakastan miestäni enemmän kuin mitään ja vaikka välillä sattuisikin, olen onnellinen hänen puolestaan sillä hän on löytänyt itselleen sen ammatin, josta hän koko sydämestään nauttii. En aio syyllistää häntä siitä ettei hän ole kotona, sillä en halua viedä häneltä työn tekemisen iloa. Minun oli aikanaan vain sopeuduttava ja yritettävä hyötykäyttää kaikki se oma aika mitä minulle jäi. Opiskelen silloin, vierailen vanhempieni luona, tapaan kavereita, ulkoilen, vuokraan iki-ihania romanttisia elokuvia, teen hyvää ruokaa, tiskaan, jne. Töissä käyn kolmena päivänä/vko. Siivoamiset hoituvat meillä pitkälti yhdessä silloin kun olemme molemmat kotona ja tiskeistä mies huolehtii minua useammin. Minä suoritan pyykkihuollon ja yleisen siisteyden kunnossapidon silloin kun mies menee tien päällä.
Kun mies tulee kotiin, nautin siitä että voimme käydä yhdessä lenkkeilemässä ja saunoa, syödä hyvin ja loppuillaksi kaivautua kainalokkain television eteen. Välillä saan patistella miehen mukaani jos haluan että käymme yhdessä ulkona syömässä/ elokuvissa/ muutamalla lähikuppilassa. On turha odottaa että mies edes ajattelisi vastaavaa pitkän työviikon jälkeen, eikä hän aina osaa ajatuksianikaan lukea, jos hiljaa murjotan ja odotan hänen aloitettaan. Minulle kotona oleminen on arkea, josta haluan välillä irrottautua kaupungilla, miehelle kotona olo on reissaamisen jälkeen kaikki mitä hän kaipaa. Ymmärrän sen, sillä en minäkään jaksa mitään jos olen ollut päivän koulussa ja illan töissä. Kerro sinäkin suoraan miehellesi mitä haluat tehdä milloinkin, hanki vaikka liput ennakkoon johonkin tiettyyn teatteri-esitykseen. Tee jotain, älä vain odota. Jokainen on itse vastuussa omasta onnestaan.
Tyhjään taloon tuleminen ja yksin nukkuminen ovat minulle niitä vaikeita paikkoja. Mies on kuitenkin vain puhelimensoiton päässä. Ensi kesänä meille tulee kauan ja hartaasti mietitty pieni koiranpentu, joten uskon että se auttaa omaan yksinäisyyteeni jo huimasti. Lapsia tai omakotitaloa ei ole, eikä niiden aika ole vielä vuosiin. Opetellaan ensin elämään ja olemaan näin.
On olemassa ihmisiä jotka eivät osaa olla yksin, vaan kaipaavat jatkuvasti jonkun pitämään kädestä kiinni tai olemaan kongreettisena olkapäänä jos jotain ikävää sattuu. On myös niitä, jotka pärjäävät omatoimisesti arjessa ja jaksavat seisoa jaloillaan myös silloin kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Pelkkä tieto siitä ettei ole yksin ja että tuki ja turva on olemassa, riittää. Elämää ei voi rakentaa toisen ihmisen varaan -on osattava pitää huoli itse itsestään ja omasta onnestaan. Mitä olisit tehnyt sairastuttuasi silloin, jos miestäsi ei olisi ollut lainkaan kuvioissa mukana? Samalla tavalla sinun olisi pitänyt pärjätä päivä (useampikin) itseksesi. On mielestäni julmaa vierittää syy miehesi niskoille siitä, että velvollisuudet muualla kutsuivat. Mitä jos häntä ei olisi ollut tuolloin olemassa ollenkaan osana sinun elämääsi -ketä olisit silloin syyttänyt yksin jäämisestä?
Nauti niistä hetkistä joina olet itseksesi, nauti ikävästä, anna itsellesi lupa käyttää kaikki aika itseesi ja sen ympärille mitä pidät tärkeänä. Älä laita miestäsi vastuuseen siitä että olet ahdistunut, sillä hän ei käytännössä voi asialle mitään (omakotitalo maksettavana). Yritä päästä katkeruudesta eroon, sillä uskon että kun korvaat tyhjyyden jollain itsellesi mielekkäällä, olette molemmat (sinä ja miehesi) silloin uskomattoman paljon onnellisempia.
...harvinaisen fiksu kirjoitus. Vaikka kuinka tykkäisi toisesta, on osattava elää omaakin elämää ja annettava toisellekin vapaus siihen. Hyvänkin suhteen saa tapetuksi takertumalla toiseen liikaa.
Aloittaja: viisas ratkaisu jättää lasten hankinta siihen kun oikeasti tiedätte mitä haluatte. Talonkaan takia ei kannata yhteiselämää jatkaa jos se ahdistaa, olkoonpa miten ihana talo hyvänsä. Mutta toivottavasti onnistut asennoitumaan kuten edellinen kirjoittaja, ja pystytte elämään onnellisina.