Moi!
Tässä lyhykäisesti oma tarinani, toivottavasti joku jaksaa vastailla...
Olen 25- vuotias nuori mies ja nyt takana on kaksi avoliittoa lähes peräkkäin...Ensimmäinen suhteeni kesti reilut neljä vuotta ja viimeisin, joka päättyi ennen joulua, kesti kolmisen vuotta, josta lähes koko ajan asuttiin yhdessä (olosuhteista johtuen muutettiin melkein heti yhteen). Ensimmäisessä suhteessa minut jätettiin ja toisessa olin itse jättävä osapuoli. Siinä suhdehistoria lyhyesti :D
Tällä hetkellä mun elämässä menee kaikki oikeestaan todella hyvin. Mulla on oman alan vakiotyö, hieno ja itsesisustettu asunto, ystäviä, käyttörahaa yms...Eli kaiken pitäis olla hienosti...Mutta kun ei ole :( Jostain ihmeen syystä mä en "tunne itseeni kokonaiseks" ilman parisuhdetta...Oon valmis ihastuun lähes jokaiseen tyttöön jonka tapaan vaik tietäsin et siit ei tuu mitään pidempää. Semmonen läheisyydenkaipuu ja hyväksytykstulemisen tunteen puuttuminen ahdistaa...Kyllähän mä tiedän et nyt ei kannatais mitään suhdetta alottaa kun ei ole koskaan käytännössä ollut aikuisiällä sinkku, mutta silti tuntuu ihan kun sillä asialla olis kauhee kiire...Tuntuu et "jos en sit myöhemmin enää tapaakkaan ketään"...
Löytyykö kohtalotovereita? Jos löytyy, niin mielelläni kuulisin kuin olette selvinneet...
Terv. GreenSun
Tässä lyhykäisesti oma tarinani, toivottavasti joku jaksaa vastailla...
Olen 25- vuotias nuori mies ja nyt takana on kaksi avoliittoa lähes peräkkäin...Ensimmäinen suhteeni kesti reilut neljä vuotta ja viimeisin, joka päättyi ennen joulua, kesti kolmisen vuotta, josta lähes koko ajan asuttiin yhdessä (olosuhteista johtuen muutettiin melkein heti yhteen). Ensimmäisessä suhteessa minut jätettiin ja toisessa olin itse jättävä osapuoli. Siinä suhdehistoria lyhyesti :D
Tällä hetkellä mun elämässä menee kaikki oikeestaan todella hyvin. Mulla on oman alan vakiotyö, hieno ja itsesisustettu asunto, ystäviä, käyttörahaa yms...Eli kaiken pitäis olla hienosti...Mutta kun ei ole :( Jostain ihmeen syystä mä en "tunne itseeni kokonaiseks" ilman parisuhdetta...Oon valmis ihastuun lähes jokaiseen tyttöön jonka tapaan vaik tietäsin et siit ei tuu mitään pidempää. Semmonen läheisyydenkaipuu ja hyväksytykstulemisen tunteen puuttuminen ahdistaa...Kyllähän mä tiedän et nyt ei kannatais mitään suhdetta alottaa kun ei ole koskaan käytännössä ollut aikuisiällä sinkku, mutta silti tuntuu ihan kun sillä asialla olis kauhee kiire...Tuntuu et "jos en sit myöhemmin enää tapaakkaan ketään"...
Löytyykö kohtalotovereita? Jos löytyy, niin mielelläni kuulisin kuin olette selvinneet...
Terv. GreenSun
Vastaukset 9
Vanhimmat
Täällä yks naispuolinen kohtalotoveri. Kirjoitit mun ajatukset ja tunteet melkein sanasta sanaan. Olen vasta 3kk sitten eronnut 12v avioliitosta, 2 lasta asuu kanssani. Meillä on talous, asuminen ja kaikki muutkin jutut ihan mallillaan, mutta mun pääkoppani ei ole. Mulla on kans kauhee paniikki ja hätä et tarttis löytää joku, läheisyydenkaipuu on melkein käsinkosketeltavaa. Tiedän ettei väkisin ketään löydä, se oikea tulee meidän elämään jos on tullakseen. mutta kun tunteilleen ei vaan voi mitään. Eli selviytymistarinaa ei multa löydy, kohtalotoveri kyllä olen...
Sä et oo aikuista nähnykkään ja kauhee vali vali.. juups ihastu kaikkiin ja jne.. sun on turha vakiintua
Kyllä se aika tekee tehtävänsä. Kaipuu on aluksi aika kova, mutta laantuu. Kannattaa yrittää ajatella asiaa, niin että nyt sinulla on aikaa ja mahdollisuus tehdä ihan omia juttuja juuri niin kuin haluat, välittämättä muista.
Nyt sinulla on myös mahdollisuus etsiä sitä oikeaa, joka löytyy sattuman kautta kun et edes osaa asiaa aavistaa. Turhalla yrittämisellä ei saa mitään. Asiat ei lutviinnu väkisin. Nyt sinulla on mahdollisuus pysähtyä ja oppia tuntemaan itsesi kunnolla riippumattomana muista. Se voi olla pelottavaa ja juuri siksi nyt ahdistaakin. Yht'äkkiä pitäisikin osata olla itsensä kanssa ilman muita. Voi olla aluksi hankalaa, mutta lopulta itsensä kanssa oleskelu onkin kivaa ja sitä kumppania ei etsi enää läheisriippuvuuden takia vaan jakamaan oma ihana elämä :)
läheisyyden kaipuu on todella kamalaa. mut sitten jollain tavalla ahdistaa seurustelu uuden ihmisen kanssa. tää tuntuu ihan toivottomalta. menis vaan pian ohi. haluaisi että olisi joku ihminen ketä odottaa kun tulen kotiin...
juuri tuota minäkin "pelkään" että jos ei tapaakkaan ketää.vaikka onhan tässä koko elämä aikaa,silti vaan ajattelee niin.
on se elämä välillä vaikeaa.. valitettavasti ei mullakaan ollut selviytymistarinaa tästä. toivottavasti sekin vielä löytyisi.
:)
Erosin tasan 4 kk sitten pitkästä liitosta. Minä puolestaan nautin yksinolosta. Läheisyyttä enkä seksiä en osaa ihan pahasti kaivata, ne eivät olleet onnistuneita silloin kun olin exäni kanssa. Päinvastoin, nyt voin haaveilla niistä, nythän minulla vasta niihin onkin mahdollistuus tulevaisuudessa. Olin jo jossain vaiheessa varautunut elämään "nunnanelämää", siltä avoliittoni tuntui.
Huoliani ovat sen sijaan, löydänkö sopivaa ja kiinnostavaa miestä. Haluan että tällä kertaa miehen maailmankatsomus vastaa omaani ja että kemiat kohtaavat. Ei ole vielä tullut yhtään sellaista vastaan johon olisin voinut edes vähän ihastua.
Toinen huoleni on, että miten osaisin olla miehen kanssa näin pitkän suhteen jälkeen. Miehet ovat kohdelleet minua niin huonosti aikaisemmin. Ja sekin huolettaa, että miten kelpaisin kenellekään, ulkonäkö tuntuu rupsahtaneen raskaan talven aikana...
Ja biologinen kello tikittää, muutoin minulla ei olisikaan mikään kiire löytää miestä.
Itse erosin 4 kk sitten lopullisesti 7 vuoden yhdessä olon jälkeen, joista 4 vuotta avoliitossa.
Olen edelleen varma että ero oli oikea ratkaisu vaikka ikävä on iso! Myös itse pelkään sitä kuinka kaikki joutuu aloittamaan alusta, ja kuinka kauan kestää löytää joku, ja kuinka se onnistuu kun on monta vuotta ollut vain yksi ja sama mies.
Mitä jos siinä kestää myös näin kauan tulla kokonaiseksi toisen kanssa niin silloin alkaa tulla kiire myös biologisesti:)
Pelottaa mutta samalla yritän opetella nauttimaan aikuisiän sinkkuudesta mikä ei tarkoita yhden illan juttuja, mutta vapaat aflirttiä ja sen vastaan ottamista. Jokainen ihmis-suhde kasvattaa meitä ihmisenä, joten kun aika tulee, olen taas vähän viisaampi!
En nyt vielä ole "selvinnyt" kun asia on omalla kohdalla niin tuore. Mutta just noita tuntoja on, että ei halua kuitenkaan olla yksin. Sitä vaan on tottunut olemaan kaksin. Uuteen suhteeseen en halua rynnätä, koska tiedän sen olevan vahingollista. Silti... vaikea löytää tällä hetkellä juuri mitään positiivista tästä yksinolosta. Kai tää tästä vielä hahmottuu....
edessä aivan varmasti viimeistään syksyllä. Pelottaa ja ahdistaa. Olen seurustellut n. 3 vuotta ja yksinolo ahdistaa. Ilman sitä toista tunnen itseni jotenkin rikkinäiseksi, minusta puuttuu jotain. Tarvitsen toista ihmistä rinnalleni, ehkä liiankin kipeästi..
Sinä olet kokonainen ihminen. Jos ero tulee ensi syksynä, niin saat elämäsi tilaisuuden oppia sen. 1 1=2, mutta jos sinä et ole yksinäsi kokonaista ykköstä, ei parisuhdekaan voi olla kokonainen kakkonen.
Kokonaiseksi tuleminen ei ehkä ole helppoa mutta luulenpa sen olevan sen arvoista.