Menossa ensimmäiset päivät yksin eropäätöksen jälkeen. Mies lähti muualle siksi aikaa että saan muutettua pois. Käytännön asiat on kunnossa, mutta henkinen puoli ei.
Hyvät ihmiset, miten tästä surusta voi selvitä ilman että järki lähtee? Miten kauan tätä hirveää, kuristavaa, lamaannuttavaa surua kestää? Varmaan arvaatte, etten olisi halunnut erota, mutta mies ei jaksa enää jatkaa. Mä olen shokissa, luulin, että kaikesta selvitään kun vain rakastetaan. Näköjään rakkauskaan ei kanna kaikkien ongelmien ylitse, vaikka ei meillä mitään pahoja ongelmia edes ollut. Siksikin tuntuu niin väärältä ja turhalta erota, niin pienten ja mitättömien asioiden takia!
Miten tästä suosta voi nousta, miten pääsee takaisin elämään kiinni? En osaa enkä halua ajatella elämääni ilman miestä, oon mielessäni nähnyt meidät onnellisina yhdessä elämän loppuun asti.
Oon niellyt ylpeyteni ja rukoillut miestä vielä yrittämään, mutta hän on kova kuin kivi. Enkä minäkään enää viitsi kerjätä, jossain vaiheessa kai pitää ymmärtää luovuttaa. Mutta miten tästä eteen päin? Kun tuntuu siltä, ettei mitään voi tehdä eikä ajatella kun tätä hemmetin eroa.
Hyvät ihmiset, miten tästä surusta voi selvitä ilman että järki lähtee? Miten kauan tätä hirveää, kuristavaa, lamaannuttavaa surua kestää? Varmaan arvaatte, etten olisi halunnut erota, mutta mies ei jaksa enää jatkaa. Mä olen shokissa, luulin, että kaikesta selvitään kun vain rakastetaan. Näköjään rakkauskaan ei kanna kaikkien ongelmien ylitse, vaikka ei meillä mitään pahoja ongelmia edes ollut. Siksikin tuntuu niin väärältä ja turhalta erota, niin pienten ja mitättömien asioiden takia!
Miten tästä suosta voi nousta, miten pääsee takaisin elämään kiinni? En osaa enkä halua ajatella elämääni ilman miestä, oon mielessäni nähnyt meidät onnellisina yhdessä elämän loppuun asti.
Oon niellyt ylpeyteni ja rukoillut miestä vielä yrittämään, mutta hän on kova kuin kivi. Enkä minäkään enää viitsi kerjätä, jossain vaiheessa kai pitää ymmärtää luovuttaa. Mutta miten tästä eteen päin? Kun tuntuu siltä, ettei mitään voi tehdä eikä ajatella kun tätä hemmetin eroa.
Vastaukset 23
Vanhimmat
olen käynyt samaa läpi nyt puoli vuotta. Mies lähti.Minä rukoilin, kerjäsin ja pyysin, älä jätä meitä. Viimeisten viikkojen aikana olen myös huutanut, uhkaillut ja romahtanut. Hän ei tule takaisin. Hänellä on uusi suhde.
Minä käyn yksin parisuhdeterapiassa puhumassa, että saisin pidettyä pääni selvänä ja että osaltani kykenisin hoitamaan edes eron hyvin, kun en kerta avioliittoani osannut. Meillä on myös lapsia.Olen ollut muutaman päivän sairaslomalla, kun en nukkunut ollenkaan, kunnes hankin lääkäriltä apua ja sain unipillereitä, jotta edes yöt olen itkemättä ja voin nukkua. Exään yritän pitää pitkän välin, en halua olla muussa tekemisissä kuin lasten takia tarvii, - ja silti teen tikusta asiaa ja olemme yhteyksissä melkein joka päivä.
Hän tuntuu kärsivän, kun en kykene tapaamaan, mutta oman itseni takia on näin tehtävä.
En osaa sua lohduttaa enkä auttaa enempää, kerroin vain että täällä minäkin vielä suren. Kaikki sanoo, että tärkeintä on pitää itsestään huoli, omasta jaksamisesta. Se on vaikeaa, kun ajatukset kulkee kuitenkin osin itsetuhoisia reittejä ja välillä tuntuu, että millään ei ole mitään väliä. Pyöritän kuitenkin lasten takia arkea ja luulen, että vuosien päästä huomaan, että se on ollut mun pelastus. Molempien lasten kanssa joudun nyt käymään vertaisryhmissä, koska he eivät olleet oikeasti käsittäneet, että ero tulee, ennen kuin vasta nyt, kun näkevät minun itkevän. olen yrittänyt sanoa, että ero ei ole kenenkään syy ja että me molemmat rakastamme heitä.
Yritän käyttäytyä aikuisesti, vaikka tekisi mieli vaan käpertyä jonkun syliin itkemään.
Kuvittelen asioita parin vuoden päähän, kuvittelen, että mies soittaa ja sanoo tehneensä hirveän erehdyksen, että se haluaisi meidän yrittävän uudelleen. Kaikenlainen itsensä pettäminen ajatuksin, jotka helpottaa auttaa ainakin minua. Uskon että ajan kuluessa tarvitsen niitä toiveajatuksiani yhä harvemmin, mutta jos ne nyt auttaa päivästä toiseen, niin annan itselleni niihin luvan. Vaikka joskus kaikki on ohi ja elämä taas hymyileekin, niin en usko sen surun kokonaan katoavan minnekään, kyllä se kulkee mukana elämäni loppuun asti.
Mun mies haluaa olla mun ystävä. En halua edes nähdä sitä. Kun aloitin itse parisuhdeterapeutilla yksinäni, niin he kysyivät, että olenko varma että mies vie eron loppuun? tiesin, että vie, koska toisen vaiheen hakemuskin oli jo allekirjoitettu ja hänellä uusi, joka oli myös eronnut - he ymmärsivät toisiaan. Terapeutti oli sitä mieltä, että miehen ystävyyden ja hyvien välien tarve kertoi siitä, että hän ei ollut vielä itsekään käsitellyt eroprosessia ja että katkeruus menneestä johtui siitä, että ero ei ollut exälle helppo. Vaikka itse lähtikin.
Oli tosi tuskallista kuunnella sitä, kun taas heräsi toive, että ehkä se vielä huomaa, että tämä oli virhe! Sitä päivää ei ole vielä tullut -
sama kierre jatkuu: hän haluaa olla ystävä, minä en halua nähdä, syytellään toisiamme, pyydetään anteeksi, hän haluaa olla ystävä, minä en halua nähdä jne.jne. Tämä katekaa vain, jos joskus tapaan ihmisen, jonka kanssa voin elää. Varmasti vasta sitten osaan itsekin lakata roikkumasta ja hän ehkä viimein ymmärtää, että meillä on nyt omat, erilliset elämät.
Hei! Sinä olet kokenut täysin saman kohtalon kuin minä.Minä myös rukoilin ja kerjäsin huusin ja itkin. Menetin hänet iteäni ja miestäni 17 vuotta nuoremmalle. Tätä aikaa olen elänyt nyt ½ vuotta. En tiedä miten olen selvinnyt näihin päiviin. Kaikki meni työpaikkaa myöten. Käyn terapiassa ja yritän löytää kadotetun minäni.
Lapsten takia on ollut pakko jaksaa muuten olisin ehkä jo ratkaissut asiat. Nyt olen kuitenkin löytänyt jo jatakin uutta ja ns. valoa putken päähän. Löysin eilen kirjakaupasta uskomattoman hyvän kirjan Pekka Hämäläisen "Elämä on epäreilua - Hyväksy ja anna anteeksi." Suosittelen. Lopuksi haluan laittaa sinulle lohdutksesksi rukouksen joka myös sattumalta tuli eteeni. Vai lieko sattumia olemassakaan vaan kaikella onkin tarkoitus!?
"Taivaallinen Isä,
juuri nyt minusta tuntuu että edessäni on seinä,
kysymysmerkkien seinä.
Oma tilanteeni ja tulevaisuuteni
on täynnä kysymyksiä.
Miten tulee käymään, miten selviydyn?
Kärsimättömyyteni ja levottomuuteni kasvaa.
Ja kuitenkin olet niin monesti näyttänyt,
että pidät minusta huolta. Tahdon luottaa siihen, että sinulla on tie minua varten vaikeuksieni lävitse.
Tiedän että sinulla on,
mutta en jaksaisi odottaa,
niin huonosti luotan rakkauteesi.
Anna anteeksi ja auta minua elämään turvallisesti
tätä hetkeä joka minulla on nyt,
tässä neuvottomuudessa, jossa en edes näe
mikä nyt on minun tehtäväni.
En itse pysty tekemään mitään -
en edes antautumaan käsiisi,
ja sittenkin olen sinun laupeutesi varassa.
Kiitos, että se on totta."
Itsekin 4kk sitten eronneena ja nyt yksin lasten kanssa koitan selvitä eteenpäin.Kun vaan tietäs millä ne tunteet sais tapettua,niin elämä olis helpompaa,siis ne rakkaudenrippeet miestäni kohtaan.Se syö elävältä kun mieles pyörii jatkuvasti että nyt sen uus nainen on sen kainalos,niillä on hauskaa ja ne rakastelee ym typerää mietin.Mutta ei niille ajatuksilleen voi mitään.Välillä sentään jo nautin arjesta ja kyläilyistäkin.Eli kyllä se aika siis vaan tehtäväänsä tekee.
Kuulemma eka vuosi on sitä tuskaa,ylä ja alamäkeä kokoajan vuoronperään ja sit se alkaa laimenemaan.
Kyllä mä edelleen mietin että kun mies huomaa ja tajuaa mitä menetti niin se tulee pyytämään uutta mahollisuutta,mutta se ajatus myös pelottaa,koska en tiedä pystynkö enää takasin ottamaan kaiken jälkeen.Jos ei sillä olis uutta ollu täs välis niin ehkä pystysin,mutta tiän etten tällä pohjalla kykene(oonvaan puheluis vaistonnu sen puheista että ei sen tunteet oo selviä ja on sanonukkin ettei sillä helppoa ole).Mutta ite tein ihan kaiken mitä vaan kuvitella saattaa ja oon itestäni onnellinen,että kestin,tein kaikkeni,nyt saan luovuttaa hyvillä mielin,kun tiän ettei sille riitä mikään.Eikä se mies tuu uuden kaa muuttumaan.On mulla sentään lapset ja ne kantaa päivästä toiseen.
Kyllä se tuska helpottaa ja vinkkinä annan että mulla suurimpaan ahistukseen ja tuskaan on auttanu kuntosali!Ilman sitä oisin jo suljetulla hoidos...kun tuskan rääkkää ulos kehosta kovalla rääkillä,niin aina on parempi olo sen jälkeen(ja taustalla varmaan sekin syy että oon aatellu et minähän en ainakaa repsahda,vaan aijon näyttää sille miehelle ettei se mua pystyny tuhoamaan ja kelpaan kyllä muille).Ja itsetuntokin on tosi hyvä sen kuntoilun takia.Suosittelen kaikille sitä!Se ei ainakaa haitaksi ole...
Olen laihtunut monta kiloa ja lenkkeillyt ja käynyt salilla. Olen ostanut uusia vaatteita ja kenkiä, jotka on naisellisia. Olen ajatellut, että ainakin aion näyttää hyvältä, kun sen kanssa joudun vastatusten. Et jos sitä edes vähän kirpaisisi, mitä antoi pois. Vaikka uutta en näihin sotkuihin vielä halua edes ajatella, mutta se että yrittää näyttää hyvältä, nostaa itsetuntoa! Ostin myös tosi istuvan, upean mekon. Mietin nyt, missä yhteydessä hän pääsisi sen "vahingossa" päälläni näkemään.
jotka on päättäny samaa kuin mä=)
Itekin oon laihtunu monta kiloa,aluksi kyllä sen takia kun tuntui niin sairaan pahalta et kaikki ruoka vaan tuli ulos toisesta päästä heti syötyäni,mut lenkkeilen ja salilla käyn monta kertaa viikossa,ja oonki jo niin tyytyväinen itteeni et tiän et ex ei voi kun ihailla(on ennekin sanonu mua seksikkääksi,mut vaikka olin normaali,niin silti aina ihaili oikein laihoja ja nykyinen on kuulemma pienikokonen...).Niinpä nyt oon iteki viimein niis mitois,mihi joskus haaveillu (53kg)ja ostin kans uusia kenkiä ja vaatteita kans.Tiän että mieheni joutuu kattomaan kateellisena et joku muu saa entisensä ja paljon paremman näkösenä viel ku ennen...Viimeksi jo nautin kun näin sen katseesta et oli mustasukkasen näkönen kun vilkas kroppaa...;)
Mua pitää ainaki hyvin pinnalla et ulkosesti saan yrittää olla kaunis, ja annan itelleni siihen luvan koska pääasia et surusta selviää jotenki.Ja lapset jaksaa kun äiti jaksaa(pieniä viel).Nii ja sekin tuntuu hyvältä kun aina saan kuulla muilta kuinka mä oon voinu monta lasta synnyttää ja olla tämän näkönen,ja aina luullaan vieläpä n.5v nuoremmaksi(20-22v luullaan)...=)
Ihmettelen vain kovasti, miksi itsestä aletaan pitää huolta vasta erottua. Eikö sitä voisi tehdä myös pitkässä parisuhteessa. Varmasti se mies katsoo jälkeenpäin, että näyttääpä se nyt hyvältä ja samalla myös muistaa että eipä näyttänyt silloin.. Miehethän tunnetusti syövät silmillä, niin kyllä minä ainakin yritän näyttää hyvältä myös suhteen aikana.
pidin kunnostani huolta kyllä suhteenkin aikana,mutta nyt siihen on viel enemmän mahollisuutta kun on näitä kuntosaleja missä on lasten hoito samassa...Tuli se kortti hommattua kun ei muuten vois kuntoilla pienten kaa ollenkaan enää ja se on mulle ollu pakkomielle pienestä asti...Se vaan motivoi kummasti tekemään lisätöitä kun ei toiselle enää kelpaa...ja onpaha suunnattoman hyvä olo aina rankan treenin jälkeen ja siinä ne erontuskat lievenee samalla(mikä mut saa hullun lailla reenamaan,pää pysyy kunnos).
itsestäni ja ulkonäöstäni huolta, mutta nyt siihen on vielä enempi aikaa ja siitä itsestään huolehtimisesta tulee hyvä kierre. Mieluummin itseeni satsaus nyt kuin itsetuhoisuus, koska monet alkavat tehdä itselleen erotilanteessa vahingollisia asioita...
Minä yritän pitää nyt eron jälkeen itsestäni huolta mutta kovin vaikealta se tuntuu. Lapset pieniä ja aina pitäisi hommata lapsenvahti jos esim. lenkille lähtee. Ehkä joillakin on eron jälkeen enemmän aikaa itselleen kuin ennen mutta minulla ei. Miehen viimeiset sanat lähtiessään olivat, että hän ei sitten pennuista rupea huolehtimaan joten tapaamisia isän kanssa ei lapsilla ole. Joten olen aika kiinni lapsiin ja he ovatkin elämäni tärkein asia tällä hetkellä.
Suurin osa lähtijöistä on kuitenkin naisia ja he vievät lapsetkin mennessään lähes poikkeuksetta.
Lisää tuohon vielä se, niin tiedät mitä tuhannet miehet joutuvat kokemaan joka vuosi!
Jokaisen eroa harkitsevan naisen pitäisi miettiä miltä tuntuisi jos saisi tavata omia lapsiaan vain pari kertaa kuukaudessa.
Tämä ei tietenkään liity ap:n juttuun millään tavalla, tuli vain taas vaihteeksi mieleen kuinka perheen särkyminen on tuskallista.
Unesta ei kannata edes haaveilla.
noin vuosi sitten.olihan ne ensimmäiset päivät,niinkuin sumussa olis kävellyt.kyllä se päivä päivältä olotila paranee.jonkin ajan kuluttua rupesin ajatteleen omaa ja lasten tulevaisuutta ja huomasin,että enhän minä edes tarvi sitä ihmistä.jotenki kumminki toivon,että ex-vaimollakin kolahdas mieleen,että mitä tuli tehtyä noin kokonaisuutena.
Mitään ihmeohjetta pikaiseen elämään palaamiseen ei taida valitettavasti olla. Anna itsellesi aikaa toipua, itke jos siltä tuntuu, kirjoita päiväkirjaa, tee kavereiden kanssa ihan tavallisia asioita tai hanki itsellesi harrastus jossa saat aikaan jotakin ihan itse. Vaikka kuinka pahalta tuntuu, niin lähde ulos ihmisten pariin vaikka vain kävelylenkille.
Muutamassa viestissä mainittiin takaisin yhteen paluusta. Yksin ei väkisin kannata yrittää, koska halu palata yhteen pitää olla molemminpuolista. Sittenkin on oltava varma, että molemmat voivat jättää menneen taakse eikä eron syyt putkahda seuraavissa riidoissa esille. Ja kaiken tuon lisäksi pitäisi pystyä rakentamaan luottamus toiseen. Pystyttekö molemmat tähän?
vaimo jäi, jätettynä 30 vuoden jälkeen, eikä mitään mahdottomia ongelmia. Mies vaan, viiskyt ja risat, törmäsi hakupäällä olevaan sopivaan naiseen ja päätti yhden tapaamisen jälkeen, että
jatkaa elämäänsä tämän kanssa. Shokki oli melkoinen, 9 kk olen yrittänyt tästä toipua, oikeasti ei ole mitään keskusteltu (jotain hyvin
ylimalkaista vanhoista vuosien takaisista riidoista). Tunteet myllertävät tällaisen rupeaman jälkeen varmaan pitkään. Nyt on kyllä
jo vähän alkanut sopeutumaan tilanteeseen.
Mene aluksi päivä kerrallaan ja anna itkun tulla, ei ole kiellettyä. Jos sinulla on ystävä jonka kanssa voit puhua luottamuksellisesti ja joka jaksaa kuunnella, ota hänet heti avuksesi. Yksin ei pitäisi jäädä. En voi muuta kuin toivottaa voimia ensimmäisille kuukausille mutta
ajan kanssa ihan varmasti helpottaa.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että aika auttaa kyllä. Vaikka alussa tuntuu että elämä loppuu siihen paikkaan niin kyllä se jatkuu. Minun oli jatkettava arkea lasten kanssa ja kyllä se pikkuhiljaa rupesi vähän helpottamaan. Alussa itkin joka päivä, sitten itkuisia päiviä tuli harvemmin ja harvemmin. Työstin eroa päässäni ja juttelin paljon samaa kokeneen ystäväni kanssa. Ensimmäinen vuosi oli vaikein mutta kyllä se elämäniloa löytyi minunkin. Löysin ja löydän elämästäni paljon hyvää. Vieläkin tulee vaikeita päiviä mutta ne kuuluvat kyllä tähän eroprosessiin. Erokin olisi varmaan helpompi jos siitä sovittaisiin yhdessä tai itse olisi se lähtijä. Mutta kun tulee petetyksi ja jätetyksi, niin se on itsetunnolle aikamoinen kolaus. Naiseus katoaa hetkessä maan alle ja tuntuu, ettei ole enää edes ihminen.
lääkäriin myös. Ensiapua saat sieltä.
Hei kohtalotoveri. Tiedän että selviät tuskastasi. Älä pelkää. Ole vain rohkeasti surullinen ja heikko. Vain olemalla vahvasti heikko voit aidosti kohdata tämän yhden elämämme pahimmista kriiseistä. Hae apua terapiasta. Ota yhteyttä kriisi keskukseen tai työterv.huoltoon, jos mahdollista. Älä jää yksin. Puhu ja pura tuntojasi ja anna itkun tulla. Tiedän nyt puolivuotta itkeneenä, että sitä riittää, mutta kyllä itku hetkeksi helpottaakin ja antaa voimia. Mutta nyt sinä tarvitset apua. Ystävät, sukulaiset ja ammattiauttajat ovat nyt sinua varten. Käytä heitä rohkeasti.
Minullekin ovat kovin tuttuja nuo tunteet. Suosittelen yhdeksi apukeinoksi Bruce Fisherin kirjaa Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy. Itse erosin kolmisen vuotta sitten ja kirjasta oli minulle tuolloin paljon apua eron läpikäymisessä. Uskon, että se ehdottomasti nopeutti erosta ylipääsemistäni.
Kyllä sinä selviät. Jonkin aikaa tunteet menevät vuoristorataa, mutta kaikki tunteet täytyy vain yrittää hyväksyä ja antaa itsensä käydä ne läpi, jotta asiasta pääsisi yli eikä jäisi niihin jumiin. Kyllä olo ajan kanssa tasaantuu.
Itselleni elämä on eron jälkeen näyttänyt valoisamman puolensa ja tällä hetkellä minulla on uusi kumppani, joka rakastaa myös lastani. Olen erittäin tyytyväinen perhe-elämääni. Voin sanoa, että selvisin erosta voittajana, entistä vahvempana ja jotakin oppineena, toivottavasti niin tulee käymään sinullekin.
Voimia!
Kiitos vastanneille! Samansuuntaisia neuvoja on ystävätkin antaneet ja "luvanneet", että ajan myötä suru helpottaa. En vaan millään kestä ajatusta, että koko kesä tai seuraava vuosi menee tätä eroa murehtiessa, että koko ajan itkettää ja on paha mieli.
Sekin pelottaa, kun miehen kanssa on tämä erohomma selvittämättä ja puhumatta. Pelottaa, etten pysty siihen, ja ero jää käsittelemättä - jollain tavalla koen hirveän tärkeäksi, että asiat puhutaan selväksi. Ettei tarvi koko loppuelämää miettiä, miksi tässä kävi näin. Pelottaa, etten pysty asiallisesti keskustelemaan, vaan joko itken ja pyydän miestä vielä yrittämään mun kans, tai vaihtoehtoisesti heittäydyn ilkeäksi, tai marttyyriksi, jonka jälkeen välit on entistä huonommat.
Meillä ei ole lapsia, eikä mitään muutakaan minkä vuoksi pitäisi olla tekemisissä. Ei enää asuta edes samalla paikkakunnalla. Minä olen saanut muutettua, täällä nyt istun vielä hieman sekaisessa uudessa kodissa yksin, kauniina keväisenä lauantai-iltana ja ihmettelen, miten hemmetissä elämä meni näin!?
haluaisin vieläkin keskustella ex-vaimon kanssa siitä,että miksi hän rikko tämän perheen,nyt se varmaan tunteitten laannuttua onnistuiski paremmin.lähti aivan mitään selittämättä.
Itse muutin pois puolitoista kuukautta sitten. Pari ensimmäistä päivää yksin olivat pahimpia, olin aivan lohduton. Toivottavasti sinua yhtään lohduttaa se, etten ole sen jälkeen tuntenut oloani yhtä kurjaksi.
Sanon samaa kuin muutkin: tukeudu ystäviin ja sukulaisiin. Jos heidän joukossaan on eronneita, saat näiltä ihmisiltä varmasti paljon apua. Puhu tunteistasi ja/tai pistä niitä paperille. Ole armelias itsellesi, älä vaadi itseltäsi liikoja liian nopeasti. Fisherin kirja on hyvä apu. Jos terapeutilla käyminen tuntuu luontevalta, kysy mahdollisuudesta vaikka seurakunnasta. Huolehdi itsestäsi.
Kun tapaat exäsi, niin kerro, miltä sinusta tuntuu ja mitä ajattelet. Varo laittamasta sanoja hänen suuhunsa.
Vaikka voin jo paremmin, olen vielä tietyssä asioissa kävelevä avohaava, niin pahasti jätetyksi tuleminen järkytti omaa perusturvallisuuttani. Pidän todennäköisenä, että erosta toipuminen tulee kohdallani kestämään vuosia. Mutta se ei tarkoita, etteikö niihin vuosiin voisi mahtua paljon hyvää.
kauniina sanan jälkeen tulee pilkku.
, mutta tunteet olivat samanlaiset tuskaiset. Tajusin, kun nyt täällä palstalla vierailen, että täältä netistä saa tukea. Voi purkaa itseään rehellisesti ja lukeamuiden kokemuksia. Itselläni ei eron aikaan ollut tällaista apua. On suuri ja helpottava asia, kun huomaa, ettei olekaan ainoa, jolle näin kipeitä asioita tapahtuu.