Ongelmaksi on muodostumassa asenteeni lisääntymistä kohtaan. Tiedän että poikaystäväni haluaa jossain vaiheessa lapsia. Itse en ole varma haluanko koskaan. Oikeastaan useimmiten vihaan ihmiskuntaa ja näen maailman muuttamisen mahdottomana jatkuvasti lisääntyvän itsekkyyden takia. Mitä järkeä tässä ylipäänsä on?
Olen ollut masentunut 8-vuotiaasta asti ja erittäin masentunut 15-24 vuotiaana. Olen nyt 26v ja vasta paranemaan päin, mutta itse asiassa epäilen etten voi kokonaan "parantua". Ongelman ydin on asenteeni elämää kohtaan.
En pysty hyväksymään kuolemaa. En ymmärrä ihmisiä jotka raatavat päivästä toiseen töissä, rakentavat puolison kanssa yhteistä kotia, synnyttävät lapsia VAIKKA useimmilla heistä ei ole mitään käsitystä miksi he elävät. Olen huomannut, että useimpia ei edes kiinnosta mitkään kuolemanjälkeiset asiat. Ei kiinnosta se, että onko kuoleman jälkeen mitään vai ei.
Itse en pysty hyväksymään sitä, ettei kuoleman jälkeen olisi elämää, tai että tässä ei olisi mitään korkeampaa voimaa mukana. Kaikki tuntuisi niin järjettömältä ja liian uskomattomalta ollakseen vaan peruja alkuräjähdyksestä (jossa siinäkin teoriassa on paljon puutteita, erittäin paljon..)
Noniin, asiaan. Siis elikkä ongelmani on tämä elämänloppumisen masennus, jonka vuoksi olen toivonut monesti ettei äitini olisi synnyttänyt minua. Olen jopa vihannut vanhempiani tämän takia. (Filosofisena kysymyksenä voisi kysyä, että miksi he saivat JUURI minut..?)
Pelkään siis, että oma lapseni vihaisi minua samalla tavoin, tai vastoin tahtoani siirtäisin omat pelkoni ja asenteeni lapselleni ja pilaisin hänen elämänsä. Luulisi että jos hän yhtään äitiinsä tulisi, hän kyseenalaistaisi myöskin olemassaolon järkevyytensä ja masentuisi myöskin.
Itse toivon usein että kuolisin nopeasti esim. auto-onnettomuudessa, ettei vaan tarvitsisi elää vanhaksi. En haluaisi haudata omia vanhempiani, en halua että lapseni hautaa minut ILMAN että tietää mitä sen jälkeen tapahtuu tai että ylipäänsä jotain tapahtuu. En halua opettaa lapselleni sellaista mahdollisuutta, että elämä loppuu kuolemaan. En haluaisi ehdottaa sellaista kenellekään. Kenenkä mielestä se ei ole masentavaa? Hyväksyykö joku oikeasti asian tuollaisenaan?
Mitä minun pitäisi tehdä? En halua synnyttää tänne ketään pelkäämään elämää ja kuolemaa.
Olen ollut masentunut 8-vuotiaasta asti ja erittäin masentunut 15-24 vuotiaana. Olen nyt 26v ja vasta paranemaan päin, mutta itse asiassa epäilen etten voi kokonaan "parantua". Ongelman ydin on asenteeni elämää kohtaan.
En pysty hyväksymään kuolemaa. En ymmärrä ihmisiä jotka raatavat päivästä toiseen töissä, rakentavat puolison kanssa yhteistä kotia, synnyttävät lapsia VAIKKA useimmilla heistä ei ole mitään käsitystä miksi he elävät. Olen huomannut, että useimpia ei edes kiinnosta mitkään kuolemanjälkeiset asiat. Ei kiinnosta se, että onko kuoleman jälkeen mitään vai ei.
Itse en pysty hyväksymään sitä, ettei kuoleman jälkeen olisi elämää, tai että tässä ei olisi mitään korkeampaa voimaa mukana. Kaikki tuntuisi niin järjettömältä ja liian uskomattomalta ollakseen vaan peruja alkuräjähdyksestä (jossa siinäkin teoriassa on paljon puutteita, erittäin paljon..)
Noniin, asiaan. Siis elikkä ongelmani on tämä elämänloppumisen masennus, jonka vuoksi olen toivonut monesti ettei äitini olisi synnyttänyt minua. Olen jopa vihannut vanhempiani tämän takia. (Filosofisena kysymyksenä voisi kysyä, että miksi he saivat JUURI minut..?)
Pelkään siis, että oma lapseni vihaisi minua samalla tavoin, tai vastoin tahtoani siirtäisin omat pelkoni ja asenteeni lapselleni ja pilaisin hänen elämänsä. Luulisi että jos hän yhtään äitiinsä tulisi, hän kyseenalaistaisi myöskin olemassaolon järkevyytensä ja masentuisi myöskin.
Itse toivon usein että kuolisin nopeasti esim. auto-onnettomuudessa, ettei vaan tarvitsisi elää vanhaksi. En haluaisi haudata omia vanhempiani, en halua että lapseni hautaa minut ILMAN että tietää mitä sen jälkeen tapahtuu tai että ylipäänsä jotain tapahtuu. En halua opettaa lapselleni sellaista mahdollisuutta, että elämä loppuu kuolemaan. En haluaisi ehdottaa sellaista kenellekään. Kenenkä mielestä se ei ole masentavaa? Hyväksyykö joku oikeasti asian tuollaisenaan?
Mitä minun pitäisi tehdä? En halua synnyttää tänne ketään pelkäämään elämää ja kuolemaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
useilla ihmisillä on aivan samanlaisia ajatuksia kuin itselläsi (minut mukaan lukien.)
Minulla on lapsia, koska "lisääntymisviettini" oli niin kova. Jos et tunne halua, älä hanki lapsia. Sinulla on vielä noin 10 vuotta aikaa harkita asiaa. Ei se lasten saanti ole mikään edellytys elämälle.
Samat ajatukset oli mulla, hain lääkityksen ja ahdistus katos..Ahh, niin paljon helpompi elää :)
Ensin kun luin tekstisi ajattelin:"voihan jee,mikäs hölmö tuo nyt on"
Luin kuitenkin parin seuraavan vastauksia ja totesin että itse ole hölmö.Pisti vähän ajattelemaan asioita...Hmmmm....ei kai mulla tässä muuta..piti vaan näin "julkisesti" sanoa että olen hölmö, että ensireaktiossa monikin varmaan on typerä,ennekuin vähän funtsaa asioita tarkemmin.
tsemppiä sulle!
ps.maailma on jo lapsia täynnä,liikaakin.Älä ota murhetta siitä jos et itse niitä halua :)
hyvä vaan ettet halua lapsia. kaikkien ei ole hyvä lisääntyä todellakaan!!!!PIDÄ TOI!!!!