Ystäviä??

Olen aina tulkinnut tämän ystävyyden eronneiden välillä sellaiseksi, että ei suoraan olla vihamiehiä keskenään. Eli että "erotaan ystävinä" ei tarkoita sitä, että sitä ollaan ylimpiä sydänystäviä exän kanssa... vaan sitä, että suhteet pysyvät jatkossa asiallisina ja aikuismaisina, sekä sotakirveet haudattuina.

Muuten en ota kantaa noihin asioihin. Kunkin oma asia kun on, minkälaiset suhteet pitää exään eron jälkeen. Lasten takia nyt tietysti olisi suotavaa vähintään ne aikuismaisen asialliset suhteet, jotta lapset eivät joutuisi kärsimään tai pahimillaan peräti lyömäaseiksi.

Ero on jo voimassa. Ensimmäiset kuukaudet yritettiin olla hyvissä väleissä, mies ei halunnut lopullista päätöstä. Hän halusi, että ehkä voimme palata yhteen. Hän itse laittoi alunperin eron vireille ja muutti pois. Muutaman kuukauden jälkeen hän sanoit, että ei tämä toimi ja kaksi viikkoa siitä, että oli tavannut uuden. Minun kaveruuteni loppui siihen. En halua olla missään tekemisissä, lasten jutut tietysti hoidetaan asiallisesti, mutta muuten en. Hänkin sanoo, että toivoo minun olevan hänen paras ystävänsä! Olen sitten tyhmä ja lapsellinen ja vaikka mitä, mutta en mitenkään pysty olemaan hänen kanssaan tekemisissä, niin paljon hän satutti! Minähän edelleen toivon, että tämä kaikki on pahaa unta, ei olisi mitään järkeä yrittää ystävyyttä nyt, koska sillä tavalla vain siirtäisin eron käsittelyä ja surutyötä jonnekin eteenpäin - ja joskus se on kuitenkin käsiteltävä.

Jokainen elää oman elämänsä ja tekee siinä omat ratkaisut, mutta pitäisikö sinun vain nyt heittää hänet ulos, sanoa ette on oman tiensä valinnut, ja hoitaa hänen kanssaan vain lasten asiat. Ehkä hän vasta silloin joutuu itsekin miettimään, mitä oikeasti haluaa.
Toiset miehet on kuitenkin ikuisia "Peter Pan"-poikia. Eivät koskaan kasva, eivätkä koskaan halua kantaa vastuuta kaikesta ja jakaa sitä tasavertaisesti toisen aikuisen kanssa.

Kerron tämän omalle kohdalle sattuneena, muuten en voi kommentoida juuri teidän suhteita, tuntuu vaan, että ex-miehesi "ottaa kaiken tilanteesta irti".

Me erosimme siis ystävinä.. Olimme olleet 13 vuotta yhdessä, josta viimeiset 4 naimisissa. Olemme vähän yli kolmekymppisiä. Avioliittomme kaksi viimeistä vuotta olimme olleet jo käytännössä pelkkiä kavereita, menimme ja tulimme, eikä kumpikaan kysellyt sen kummemmin. Lapsia meillä ei ole. Pettämistä, alkoholiongelmaa, väkivaltaa tm. "erolle hyväksyttävää syytä" ei ollut.. Muutaman ulkopuolisen mielestä nämä ovat ne ainoat oikeat syyt erota! No, itse päätöksemme teimme. Molemmat ymmärsimme, ettei avioliitossa voi olla pelkän kaverisuhteen turvin.

Kun ero laitettiin vireille, puhuimme ihan oikeasti, että ollaan kavereita jatkossakin. Käydään bissellä jne. Välillä mietin, että miten se voi muka olla mahdollista ja nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että oikea kaverisuhde exään on mahdollinen, jos eroon ei liity mitään "draamaa". Tarkoitan nyt juuri tuota pettämistä, mustasukkaisuutta (jota meillä ei ole ollut koskaan). Myös exän uudet tuttavuudet on vaan hyväksyttävä. Lisäksi, jos toinen haluaakin jatkaa suhdetta ja toinen ei, kaverisuhde ei ole mahdoliinen ainakaan omalta kohdaltani. Silloin koko ajan toinen kuvittelee saavansa kaiken vanhan takaisin. Joten mieluiten tässäkin asiassa sovitaan pelisäännöt, niin me teimme.

Tällä hetkellä olemme paremmat kaverit kuin koskaan! Avioliittomme oli vaan täysin väärien asioiden varaan rakennettu. Exäni tulee aina olemaan minulle tärkeä ihminen ja minä hänelle. Molemmilla on ollut jokunen "viritys" tässä, ei mitään vakavampaa (erostamme on noin vuosi) ja joskus olemme yhdessä jopa naureskelleet näille virityksille..

Tämä oli siis vain minun tarinani.. Eli omalta kohdaltani voin sanoa, että on mahdollista olla kaveri eron jälkeen..

tuo miehesi. Paskaa puhuu, älä usko.

samanlainen tarina on minulla takana, mutta siitä on jo 10v. 2 yhteistä lasta, (välillä) onnellista perhe-elämää jne... Ja eron jälkeen samanlainen "ystävyys" kuin teillä nyt ja miehellä oli muita naisia kuvioissa ja vielä niinkuin luvallisesti, koska olimme vain "ystäviä".

Jossain vaiheessa uskalsin kohdata sen totuuden, että mua kusetetaan ja pahasti. Oli vaan tehtävä elämäni kovin päätös siihenastisessa elämässä, että moisesta äijästä on luovuttava tai menetän lopullisesti itsekunnioitukseni. Mies ei meinannut aluksi millään uskoa, että en rupea enää hänen kanssaan vehtaamaan, mutta kuukausien päästä alkoi tajuta... Joo, sitten lapset. Oli ajateltava heitä ja sillä tavoin pysyä asiallisissa väleissä.Mieluummin en olisi kuullutkaan enää miehestäni mitään, koska joka näkeminen oli taistelua itseni kanssa, kun halusin hänen syliinsä. Mutta lasten kautta tulemme loppuelämämme olemaan tekemisissä ja tapaamaan toisiamme. Tulee lasten lakkiaisia, häitä yms., vaikka lapset aikuisiksi kasvavatkin.

Tavallaan en ole koskaan toipunut erosta. Tunteet miestäni kohtaan kyllä kuolivat vuodessa päätöksestäni, mutta perheen hajoaminen oli hirveää, enkä halunnut enää kenenkään kanssa lapsia ja uutta perhettä. Suhteita minulla on ollut, ja sekin tuntui aluksi kummalliselta, kun oli vuosia ollut vain oman miehensä kanssa.

Seksisuhteen lopettaminen mieheen meinasi tehdä minut hulluksi, kaipasin niin tuota tuttua ja "turvallista" miestä. MUTTA, päätökseni jälkeen alkoi oma elämäni rakentua hiljakseen. Miehelläni on uusi perhe ja uusia lapsia, on silti vieläkin joskus koettanut saada minua mukaan vanhoihin kuvioihin. Sanon vain silloin:"ja höpölöpö" ja mies katsoo minua ihaillen ja kunnioittaen tajutessaan, että minusta on tullut itsenäinen ja aikuinen nainen, kun hänessä ei ole tapahtunutmitään kehitystä.

Nauraisin ja ilkkuisin häntä nyt, mutta hän on minun omien rakkaiden lasteni isä, ja siksi käyttäydyn asiallisesti aina ja jokapaikassa häntä kohtaan.