Tilanteeni on se, että olen päästä varpaisiin rakastunut entiseen? poikaystävääni. Suhteeme alkoi noin vuosi sitten ja aluksi meillä sujui kaikki todella hyvin ja en voinut käsittää kuinka sellaisen keskuteluyhteyden pystyikin saamaan mieheen. Kesän loputtua mies muutti perässäni toiselle paikkakunnalle ja vaihtoityöpaikankin, emme kuitenkaan muuttaneet yhteen. Muuton jälkeen alkoi kuitenkin ongelmat. Nimittäin jouduimme aina riidoissa jonkinlaiseen pattitilanteeseen joka päättyi lopulta siihen että mieheni pakeni pois tilanteesta ja sanoi että lähtee pois ja että ei tästä tule mitään, vaikka itse riidan aihe saattoi syntyä kukkien väristä :D. Minä kuitenkin kiirehdin soittamaan hänelle takaisin ikävissäni ja peloissani siitä että nyt hän lähti lopullisesti näin mitättömän asian takia. Hän kuitenkin aina palasi takaisin ja pahoitteli tekoaan.
Olemme yrittäneet selvittää ongelmaa, mutta hän itekin tietää sen että suuttuessaan ei voi hallita agressiotaan, jolloin haluaa loukata minua henkisesti niin paljon kuin mahdollista. Minä kuitenkin näen aina riidoissakin tilanteen kokonaiskuvan, enkä ikinä haluaisi jättää toista tuollatavalla jos en sitä todella haluaisi.
Tätä on tapahtunut noin kerran kuukaudessa, ja sitä kautta minulle on tullut suuri pelko ja epäluottamus suhteeseemme. viimeviikolla mieheni sitten teki sen taas ja tälläkertaa oli tosissaan ja käski pakkaamaan omat tavarani hänen luotaan. hän vei minut kotia ja oli kuin jäätä, vaikka minä yritin saada häntä ymmärtämään, että tää on vaan pieni asia ja että riidat ovat osa suhdetta. yritin epätoivoisesti kertoa suhteemme hyvintä puolista mutta mies oli tehnyt päätöksesnsä. Niimpä aloin viimein uskoa häntä ja aloitin suruprosessini.. ikävä oli kova mutta pikkuhiljaa kasvoivat vihan tunteet siitä miten hän voi minua näin kohdella. Tiesin kuitenkin koko ajan että muutaman päivän päästä häneltä tulee soitto että hän haluaa minut takaisin.. no soittohan tuli sunnuntaina ja hän oli valmis menemään vaikka parisuhde terapiaan ja itki ääneen tehneensä elämänsä pahimman virheen.. minä olen kuitenkin niin loukkaantunut hänen teosta ja pompottelusta että en suostunut enää jatkamaan suhdetta..
Rakastan häntä kuitenkin niin paljon että tämä tekee tosi kipeää, kun pitää tehdä päätös omiatunteitaan vastaan.. Mutta on tunne että minun on suojelatva itseäni ja nyt viimeistäänkin luottamus suhteeseen olisi aika nollasssa, jos tätä nyt jatkaisi. Mies kävi luonani eilen ja puuimme asiat perusteellisesti läpi. Henki oli hyvin lämmin välillämme ja huomasimme ettei tunteet mihinkään olleet hävinneet. silti pysyn päätöksessäni ottaa nyt omaa aikaa ja antaa hänenkin tajuta että toiselle ei voi seuruksetta tehdä noin..
Mutta onko päätökseni oikea vai olenki liian ankara? Onko miesten vaan vaikea kestää riitatilanteita yleensäkin? Tiedän etten itsekkään olen mikään helpoin ihminen, sillä riidoissa pidän kyllä oman pääni siinä missä hänkin.. mutta en minä häntä ikinä haluaisi pelotella jättämisellä vain loukataksi ja voittaakseni riidan. Tiedän että olen tehnyt aina virheen kun olen soittanut hänen peräänsä, enkä antanut hänen itse tajuta ja harmistua käytöksestään..
Mietin myös onko tuollasesta käytöksestä mahdollista "parantua"? voisiko suhde viellä muuttua toimivaksi, jos mieheni saisi nyt kerrankin kärsiä tekojensa mukaan? Hänhän se minut jätti.
Tulipas pitkä teksti, kiitos jos joku jaksoi lukea ja kommentoida.
Olemme yrittäneet selvittää ongelmaa, mutta hän itekin tietää sen että suuttuessaan ei voi hallita agressiotaan, jolloin haluaa loukata minua henkisesti niin paljon kuin mahdollista. Minä kuitenkin näen aina riidoissakin tilanteen kokonaiskuvan, enkä ikinä haluaisi jättää toista tuollatavalla jos en sitä todella haluaisi.
Tätä on tapahtunut noin kerran kuukaudessa, ja sitä kautta minulle on tullut suuri pelko ja epäluottamus suhteeseemme. viimeviikolla mieheni sitten teki sen taas ja tälläkertaa oli tosissaan ja käski pakkaamaan omat tavarani hänen luotaan. hän vei minut kotia ja oli kuin jäätä, vaikka minä yritin saada häntä ymmärtämään, että tää on vaan pieni asia ja että riidat ovat osa suhdetta. yritin epätoivoisesti kertoa suhteemme hyvintä puolista mutta mies oli tehnyt päätöksesnsä. Niimpä aloin viimein uskoa häntä ja aloitin suruprosessini.. ikävä oli kova mutta pikkuhiljaa kasvoivat vihan tunteet siitä miten hän voi minua näin kohdella. Tiesin kuitenkin koko ajan että muutaman päivän päästä häneltä tulee soitto että hän haluaa minut takaisin.. no soittohan tuli sunnuntaina ja hän oli valmis menemään vaikka parisuhde terapiaan ja itki ääneen tehneensä elämänsä pahimman virheen.. minä olen kuitenkin niin loukkaantunut hänen teosta ja pompottelusta että en suostunut enää jatkamaan suhdetta..
Rakastan häntä kuitenkin niin paljon että tämä tekee tosi kipeää, kun pitää tehdä päätös omiatunteitaan vastaan.. Mutta on tunne että minun on suojelatva itseäni ja nyt viimeistäänkin luottamus suhteeseen olisi aika nollasssa, jos tätä nyt jatkaisi. Mies kävi luonani eilen ja puuimme asiat perusteellisesti läpi. Henki oli hyvin lämmin välillämme ja huomasimme ettei tunteet mihinkään olleet hävinneet. silti pysyn päätöksessäni ottaa nyt omaa aikaa ja antaa hänenkin tajuta että toiselle ei voi seuruksetta tehdä noin..
Mutta onko päätökseni oikea vai olenki liian ankara? Onko miesten vaan vaikea kestää riitatilanteita yleensäkin? Tiedän etten itsekkään olen mikään helpoin ihminen, sillä riidoissa pidän kyllä oman pääni siinä missä hänkin.. mutta en minä häntä ikinä haluaisi pelotella jättämisellä vain loukataksi ja voittaakseni riidan. Tiedän että olen tehnyt aina virheen kun olen soittanut hänen peräänsä, enkä antanut hänen itse tajuta ja harmistua käytöksestään..
Mietin myös onko tuollasesta käytöksestä mahdollista "parantua"? voisiko suhde viellä muuttua toimivaksi, jos mieheni saisi nyt kerrankin kärsiä tekojensa mukaan? Hänhän se minut jätti.
Tulipas pitkä teksti, kiitos jos joku jaksoi lukea ja kommentoida.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei, mielestäni sinä teet ihan oikein. Pidät hetken taukoa, jos mies rakastaa tosissaan, hän kyllä odottaa.
Tuo mitä miehesi tekee on ala-arvoista riitelyä. Se on vyön alle lyömistä.
Tunteilla ei saa leikkiä ja sitä miehesi tekee. Jos kerran jättää, kantakoon seuraukset. Riidellessä kummallakin pitää olla turvallinen olo riidellä, muuten se ei ole tervettä.
On hyvä että et heti lyö välejä poikki, katsot josko mies oppisi jotain. Tauko tekee varmasti hyvää. Ja mielestäni voi oppia "parantumaan" tuollaisesta käytöksestä.
Onnea matkaan!
ja varsinkin muille mutta oli tilanne mikä tahansa niin se pallo menee kuitenkin aina sille joka sitä aloitti pompottelemaan.Oikea päätös on se minkä itse näät parhaaksi vaikka kuinka pahalta se tuntuisi.Mun mielestäni sun on parempi jatkaa ilman häntä koska en usko että tuossa suhteessa voit hyvin.Tiedät itsekin että tämän suhteesi aika on ohi.Katsele elämässä eteenpäin niin varmasti kohtaat jonkun toisen joka on kaikkea muuta kuin tuo.Sellaisen joka aidosti välittää ja rakastaa.Sinulle tsemppiä elämääsi.
Voi olla ihan hyvä pitää pikkaisen taukoa, joitakin viikkoja, ehkä kuukausi pari, mutta kannattaa tehdä selväks että ootte tauolla, ettei homma ole ohi. Nimittäin varmasti harmittaa jos tulee väärin ymmärrys, että toinen luulee, että se oli tässä ja toinen odottelee,että on tauolla.
Parisuhteen yksi tärkeimmistä jutuista on riitely ja etenkin se että pari osaa riidellä oikein. Omasta mielestä parisuhde tarvitsee riitoja, ne puhdistaa ne ikävät jutut pois, tosin huonolla riitelyllä saa asiat ihan päin v****a.
Omasta kokemuksesta voin sanoa miehenä, että usein noissa riitatilanteissa asiat on tosi pienestä kiinni. Tarkoitan, että välttämättä ei tarvitse olla isokaan ahaa elämys, että homma loksahtaa kohilleen. Vaikeaa se on tietää mikä sopii millekin, jokaisen pitäisi löytää se oma tapa. Mutta varmasti siitä, että teillä on noita riitoja ollut useita, jotka toistuu säännöllisin väliajoin, niin luulis joitakin yhdistäviä tekejöitä löytyvän ja yrittää paneutua niihin.
Omasta mielestä surullinen fakta on, että ei niitä riitoja opi riitelemään erossa ollessa. Eli vasta riitelemällä oppii riitelemään oikein. Mielestäni jos kaikki muu toimii hyvin niin kannattais nähdä ainakin jonkun verran vaivaa siis teidän molempien. Suosittelisin, että kumpikin hajoittais ne fiilikset mitä kokee riidan aikana ja mitä sanoo yms. vaikka paperille ja sit miettiä yhdessä niitä. Ja sit voi ottaaa riitaesimerkin siis jonkun sellasen asian mitä pystyy käsittelemään ilman että tulee oikeaa riitaa, mutta käytätte niitä samoja sanoja ja käyttäytymisjuttuja mitä yleensä teette riidellessä. Tuollaisessa hyvässä hengessä riidan läpi käyminen saattaa avata tilanteen molemmin puolin, että noinko se oikeasti on.
Toinen juttu mitä kannattaa ottaa esille on sun pelko, että mies jättää sut riidan päätteeksi. Hyvä juttu vois olla, että mies sanoo ikäviä ja pahoja asioita, mutta lähtiessään sanois, että rakastaa sua ja että haluu olla sun kanssa yhessä muttei nyt pysty käsittelemään tätä juttua siis riitaa. Joka kerta jos molemmat joustaa ja ylittää itsensä edes pikkasen niin lopulta pääsee siihen yhteiseen hyvään tavoitteeseen.
Tärkeää on olla avoin esim näyttämällä tämä juttu miehelles ja kertoa mikä mättää. Mitä paremmin pystytte kommunikoimaan toistenne kanssa niin sitä helpompi pitäisi olla oikean riitelytavan löytäminen
Kiitoksia vastanneille, ne antoivat minulle vahvistusta päätökseni oikeudesta.. Se vinkki riitojen selvittelystä oli todella kiinnostava! Yksi juttu jäi vaan mietityttämään. Kehoititte korostamaan että ollaan tauolla eikä erottu, mutta me kyllä päädyttiin ihan oikeaan eroon, koska mieheni sanoi että tuntuisi henkisesti ylivoimaiselta elää päiväkerrallaan toivossa, jonka toteutumisesta ei voi olla varma. Ymmärän häntä koska tunnen itse aivan samalla tavalla.. on helpompaa menettää toivo kokonaan ja alkaa rakentamaan "uutta" elämää, kuin joka päivä elää toivon ja pelon sekaisissa tunteissa, siitä mitä tulee tapahtumaan. Pitäisikö tämä kuitenkin teidän mielestänne muuttaa tauoksi, jotta emme liikaa erkanisi toisistamme? vai onko hyvä olla totaalisessa erossa esimerkiksi kuukausi ja katsoa sitten tilannetta uudelleen? pelkään vaan sitä, että hän on siinä vaiheessa päässyt eroprosessissaan jo siihen vaiheeseen, että ei haluasikaan enää yrittää minun kanssani..toisaalta.. jos niin kävisi, ehkä hänen rakkautensa ei ollutkaan niin syvää kuin olen ymmärtänyt.. vai mitä mieltä olette?
Olen itse ollut samassa tilanteessa 1½ vuotta sitten. Riitelimme poikaystäväni kanssa todella usein ja hän laittoi kaiken aina minun syyksi ja uhkasi jättää ja lähti aina menemään. Ja minä aina soitin itkien hänen peräänsä ja pyysin häntä takaisin. Rakastin häntä niin paljon kaikesta huolimatta, vaikka kärsin niin paljon että lopetin jopa syömisen hänen takiaan en silti kestänyt ajatusta menettää häntä.
Tein mitä vain että sain pitää hänet, vaikka ystäväni ja äitini olivat minusta huolissaan ja yrittivät saada minut tajuamaan että olisi parempi jos olisimme erossa. Yhtenä päivänä löysin hänet sitten sängystämme toisen tytön kanssa. Siinä vaiheessa en enää edes miettinyt vaan heitin hänet pihalle.
Hän kuitenkin halusi pari päivää myöhemmin keskustella kanssani ja tietenkin suostuin. Kun sitten näin hänet, olisin vain halunnut antaa hänelle anteeksi ja ottaa hänet takaisin koska tunsin että välillämme oli vielä jotain. En kuitenkaan antanut periksi vaan pidin pääni. Hän myönsi että oli pettänyt minua monta kertaa aiemminkin.
Erosimme lopullisesti, vaikka se olikin vaikeaa. En vieläkään ole seurustellut uudestaan kenenkään kanssa sen jälkeen koska en uskalla luottaa kenenkään. Vaikka eromme oli lopullinen, seurustelimme uudestaan jonkun aikaa viime syksynä. Hän pyysi minut kahville ja pyysi minua samalla takaisin. Suostuin. Emme kuitenkaan nähneet usein ja hän oli sama henkilö kuin aiemminkin. Riitelimme ja kaikki oli minun syytä jne. Nyt hän ei vain enää uhannut jättää minua. Minä petin häntä minkä ehdin ja lopulta jätin hänet.
Ei sinun kannata mitään taukoa mainita hänelle. Jos hän sinua oikeasti rakastaa hän kyllä yrittää saada sinut takaisin myöhemmin vaikka olisitkin sanonut että eronne on lopullinen. En usko että hän siitä paljoa muuttuu vaikka yrittäisikin kovasti, aluksi voi taas mennä hyvin mutta kyllä se riitely taas jossain vaiheessa alkaa. Ja jos sinä voit siitä huonosti niin mitä järkeä on jatkaa suhdetta kun nyt vihdoinkin olet siitä päässyt eroon.
Pystyn samaistumaan tilanteeseesi, ja uskon että teit oikean ratkaisun. Tosin oma tilanteeni oli ehkä vielä "pahempi" kuin sinun, joten itse tiedät parhaiten kuinka pahaa tuskaa tuo mies sinulle aiheutti.
Itse olin suhteessa jossa koin henkistä väkivaltaa jatkuvasti. Mies teki toisaalta joitain niin "söpöjä" ja merkityksellisiä asioita, että opin niiden takia katsomaan kaiken sen paskan läpi. Hänellä oli todellinen temperamentti ja hän oli hyvin kontrolloiva ja riidanhaluinen. Toisaalta sitten taas erittäin lojaali ja vastuullinen mies.
Jokaisessa riidassa hän uhkasi jättää minut, ja haukkui minut aivan lyttyyn. Itkin ja huusin ja rukoilin häntä jäämään kerta toisensa jälkeen. Kavereille en ikinä kertonut tästä "pimeästä puolesta" miehessä.
Sanoin hänelle aina että sano mitä vain mutta älä uhkaile jättämisellä jos et oikeasti tarkoita sitä, mutta eipä se mitään muuttanut. Itse en uhkaile kyseisellä asialla ikinä, jos sanon sen kerran, todellakin lähden, enkä takaisin tule.
En myöskään IKINÄ vajonnut hänen tasolleen, eli haukkunut häntä. Vaikka olisinkin keksinyt miljoona asiaa miksi häntä kutsua.
Lopulta sitten yksi kaunis päivä, taas kerran yhden typerän riidan aikana tajusin että nyt riitti. Hänen turhaakin turhempi ilkeä kommenttinsa minulle vain avasi jotenkin silmäni, ja sanoin että "juuri nyt tajusin kuinka pieni ero on vihan ja rakkauden välillä....nimittäin VIHAAN SINUA."
Sillä hetkellä sanoin hänelle hyvästit, enkä ikinä enää palannut. Siitä on nyt vuosi ja hän on yrittänyt ottaa minun yhteyttä useaan otteeseen, mutta tunnen pelkkää halveksuntaa ja sääliä häntä kohtaan. Ihmisellä jonka tärkein homma on alistaa "rakastaan" päivittäin, on oltava taustalla itseinhoa ja erittäin huono itsetunto. Hän ei minua ansaitse :)