Olen seurustellut saman miehen kanssa 3 vuotta. Olemme eronneet muutaman kerran mutta aina palanneet yhteen. En tiedä rakastanko häntä enää. Tai tunnen että rakastan mutta tuntuu että rakkaus on "vääränlaista". En halua häntä seksuaalisesti, ainakaan kovin paljon. Hän ei ole juuri sellainen kun haluaisin, mutta ne asiat ovat niin pieniä että "normaali" ihminen ajattelisi että niillä ei ole väliä kun muuten suhde toimii todella hyvin. Me toimimme yhdessä todella hyvin, meillä on hauskaa yhdessä, meillä on samat tulevaisuuden toiveet.
Jotenkin vaan tuntuu että se ei vaan riitä. Olen lähiaikoina miettinyt paljon ystäviäni jotka ovat olleet monia monia vuosia miestensä kanssa ja he edelleen ovat yhdessä. Miksi minä en ole tyytyväinen, miksi minä en osaa olla tyytyväinen? Mieheni ei tule toimeen perheeni kanssa kovin hyvin, siis välit ovat ok, mutta en usko että he nauttivat toistensa seurasta. Perheeni on minulle todella tärkeä ja tämä asia vaivaa todella paljon. Mieheni on kotona viihtyvää sorttia ja minä haluaisin enemmän käydä ulkona (ei baareissa) ja muutenkin tuntuu että tällä saralla olemme niin erilaisia. En halua "tuhlata" elämääni kotona olemiseen. Olemme jutelleet paljon asioista ja mieheni on sanonut ettei itsekään haluaisi olla sellainen, mutta en usko että tuollaista voi muuttaa, koska se on hänen luonteenpiirteensä.
Välillä pelottaa että olen hänen kanssaan vain säälistä, vaikka tiedän että kuitenkin jollain tavalla rakastan häntä, hänen kanssaan on hyvä olla, me olemme samanlaisia moraalisesti, meillä on samat haaveet ja kaikki sanovat että olemme todella hyvä pari. Hänellä ei ole ystäviä ja välit perheeseen ovat aika etäiset - pelkään että olen osittain hänen kanssaan vain sen takia että koska välitän hänestä en halua että hän jää ihan yksin. Tiedän että hän rakastaa minua ja että hän ei voi kuvitella elämäänsä ilman minua. Minulle tämä luo paineen, että minun pitää olla hänen kanssaan tai olen pilannut hänen elämänsä. Hän on ihanan ihminen, enkä haluaisi tätä hänelle tehdä, koska tiedän, oikeasti tiedä, että hän ei tule koskaan löytämään ketään uutta. Kuulostaa naiivilta, mutta minulla on suuri tunne siitä että hän on loppuelämänsö yksin jos hänet jätän. En voisi elää tämän tunteen kanssa.
Tästä saa ehkä kuvan että olen onneton, mutta en ole. Olen todella onnellinen, että minulla on ihminen joka rakastaa minua ja jonka kanssa näen yhteisen tulevaisuuden, mutta jokin mättää ja en tiedä mikä se on...
Jotenkin vaan tuntuu että se ei vaan riitä. Olen lähiaikoina miettinyt paljon ystäviäni jotka ovat olleet monia monia vuosia miestensä kanssa ja he edelleen ovat yhdessä. Miksi minä en ole tyytyväinen, miksi minä en osaa olla tyytyväinen? Mieheni ei tule toimeen perheeni kanssa kovin hyvin, siis välit ovat ok, mutta en usko että he nauttivat toistensa seurasta. Perheeni on minulle todella tärkeä ja tämä asia vaivaa todella paljon. Mieheni on kotona viihtyvää sorttia ja minä haluaisin enemmän käydä ulkona (ei baareissa) ja muutenkin tuntuu että tällä saralla olemme niin erilaisia. En halua "tuhlata" elämääni kotona olemiseen. Olemme jutelleet paljon asioista ja mieheni on sanonut ettei itsekään haluaisi olla sellainen, mutta en usko että tuollaista voi muuttaa, koska se on hänen luonteenpiirteensä.
Välillä pelottaa että olen hänen kanssaan vain säälistä, vaikka tiedän että kuitenkin jollain tavalla rakastan häntä, hänen kanssaan on hyvä olla, me olemme samanlaisia moraalisesti, meillä on samat haaveet ja kaikki sanovat että olemme todella hyvä pari. Hänellä ei ole ystäviä ja välit perheeseen ovat aika etäiset - pelkään että olen osittain hänen kanssaan vain sen takia että koska välitän hänestä en halua että hän jää ihan yksin. Tiedän että hän rakastaa minua ja että hän ei voi kuvitella elämäänsä ilman minua. Minulle tämä luo paineen, että minun pitää olla hänen kanssaan tai olen pilannut hänen elämänsä. Hän on ihanan ihminen, enkä haluaisi tätä hänelle tehdä, koska tiedän, oikeasti tiedä, että hän ei tule koskaan löytämään ketään uutta. Kuulostaa naiivilta, mutta minulla on suuri tunne siitä että hän on loppuelämänsö yksin jos hänet jätän. En voisi elää tämän tunteen kanssa.
Tästä saa ehkä kuvan että olen onneton, mutta en ole. Olen todella onnellinen, että minulla on ihminen joka rakastaa minua ja jonka kanssa näen yhteisen tulevaisuuden, mutta jokin mättää ja en tiedä mikä se on...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Viestistäsi päätellen olet kohtalaisen nuori, elämää janoava nainen.
Kolmen vuoden suhteen aikana ehtii sattua ja tapahtua, siinä kasvetaan puolin ja toisin, kunnes eteen tulee lopulta se tahdon asia: Haluanko minä olla tämän ihmisen kanssa loppuelämäni?
Kuvittele tilanne, jossa lähdet miehesi luota. Onko se kivuton?
Ero, jossa pystyt lyömään oven kiinni sen enempää tunteilematta, on oikea ratkaisu, kenties. Jos tunnet ainoastaan tuhlaavasi jotakin enemmän, kuin saat, lähde pois.
Älä kadehdi toisten onnea, koska et tiedä heidän salaista suruaan. Jokaisella on omat vaikeutensa, mutta loppujenlopuksi vaakakupissa painaa ainoastaan omat tunteesi. Jätä miehesi säälittely, hän kyllä selviää elämästä ja löytää varmasti itselleen kumppanin, jonka hän ansaitsee. Tuhlaat miehesi elämää, jos et elä suhteessasi täysillä.
Minäkin olen kokenut seitsemän vuoden yhdessäolemisen aikoina luopumisen tuntemuksia, olen ollut valmis jättämään mieheni ja lähtemään paremman onnen perään. Onneksi jäin, mutta se on vain minun onneni, eikä lohduta sinua tippaakaan.(:
Vaikeat tiet voivat muuttua helpommiksi, kun pohjalla on luja maa, jossa molemman on loppujenlopuksi hyvä askeltaa, mutta molemmilla nimenomaan. Teet väärin miestäsi kohtaan, jos katselet jatkuvasti aitojen noille puolen.
Voin sanoa, että mitään onnea ei välttämättä muualta löydy, lähdet vain kasvamaan ja saatat kaivata takaisin. Kysymys onkin siitä, haluatko kasvaa yhdessä vaiko yksin?
Parisuhde ei ole mitään hekumaa, vaan loppujenlopuksi syvä kiintymys ja ihanan kestävä ja luja rakkaus. Näin ainakin minulla ja ihanalla miehelläni, joka on pysynyt lujana rinnallani vaikeista ajoistani huolimatta. Kuka tahansa ei olisi kyennyt siihen, siksi hän onkin erikoinen.
Muista, että perhettä ei tarvitse miellyttää. Jos miehessäsi ei ole mitään hälyttävää (väkivaltaa, huumeita tms.) vanhemmat saavat tottua, se on nimittäin sinun valintasi.
Tsemppiä.
Olen 29-vuotias ja takana on jopa yksi avioliitto. Tiedän, että en pysty lähtemään sillä tavalla, etteikö se satuttaisi minuakin. Avioliitosta lähdin sillä tavalla että kertaakaan en ole sitä katunut, nyt asia on eri.
Tuntuu välillä että löydänkö koskaan sitä oikeaani, ja välillä mietin että jospa hän onkin se oikeani, odotan vain liikaa parisuhteelta.
minulla aivan sama tilanne! ei vain tahdo loukata toista kun on edessä kuitenkin hyvä tulevaisuus tämän mieheni kanssa!