Näitä samoja tarinoita on palsta pullollaan joten kaipa minunkin vuodatus tänne mahtuu..Hauskoja lukuhetkiä.
Elikkäs, olen 21-vuotias nainen ja tähän astisen elämäni vaikeimman paikan edessä(noh, olen kyllä ollut sitä jo jonkin aikaa, mutta ei se tee tästä yhtään sen helpompaa..). Erotako vai ei? Olen seurustellut poikaystäväni kanssa reilut 3 vuotta ja viimeisen vuoden aikana olen herännyt miettimään, kuinka erilaiset meidän maailmamme tosiasiassa ovatkaan. Sanottakoon, etten vaadi täysin samoja arvoja ja hyväksyn toisen mielipiteet, mutta nykyään hän on Marssista ja minä sieltä Venuksesta - kirjaimellisesti.
Ongelma on kuitenkin siinä, että rakastan häntä ongelmistamme huolimatta ja se tästä erosta tekeekin vaikean. Olen tehnyt listaa suhteemme /- -puolista ja voitte varmaan arvata kumpaa oli enemmän.. Järkeni sanoo, että jätä hänet, ansaitsen parempaa ja saisinkin. Omasta puolestani olen jo jonkin aikaa elänyt hänen kanssaan kaveriasteella, mutta sitten taas joku pieni teko/ele sen kaiken kurjuuden keskellä saa minut muistamaan kuinka paljon häntä rakastankaan. Toivon joka päivä, että hän muuttuisi tietäen sen mahdottomaksi. Silti odotan ihmettä enkä pääse irti "kyllä se onni sieltä tulee" - ajatuksesta.
Olen umpikateellinen ihmisille, jotka pystyvät lähtemään huonosta parisuhteesta vaikkei se helppoa olisikaan. Silti he jotenkin siihen ovat pystyneet. Minäkin tahtoisin, tietäisitte vain kuinka paljon.. Mutta minulla ei tunnu olevan enää voimia. Tämä tilanne on kuluttanut voimavarani loppuun.
Oi miksi? Oi miksi tämä on näin vaikeaa?
Elikkäs, olen 21-vuotias nainen ja tähän astisen elämäni vaikeimman paikan edessä(noh, olen kyllä ollut sitä jo jonkin aikaa, mutta ei se tee tästä yhtään sen helpompaa..). Erotako vai ei? Olen seurustellut poikaystäväni kanssa reilut 3 vuotta ja viimeisen vuoden aikana olen herännyt miettimään, kuinka erilaiset meidän maailmamme tosiasiassa ovatkaan. Sanottakoon, etten vaadi täysin samoja arvoja ja hyväksyn toisen mielipiteet, mutta nykyään hän on Marssista ja minä sieltä Venuksesta - kirjaimellisesti.
Ongelma on kuitenkin siinä, että rakastan häntä ongelmistamme huolimatta ja se tästä erosta tekeekin vaikean. Olen tehnyt listaa suhteemme /- -puolista ja voitte varmaan arvata kumpaa oli enemmän.. Järkeni sanoo, että jätä hänet, ansaitsen parempaa ja saisinkin. Omasta puolestani olen jo jonkin aikaa elänyt hänen kanssaan kaveriasteella, mutta sitten taas joku pieni teko/ele sen kaiken kurjuuden keskellä saa minut muistamaan kuinka paljon häntä rakastankaan. Toivon joka päivä, että hän muuttuisi tietäen sen mahdottomaksi. Silti odotan ihmettä enkä pääse irti "kyllä se onni sieltä tulee" - ajatuksesta.
Olen umpikateellinen ihmisille, jotka pystyvät lähtemään huonosta parisuhteesta vaikkei se helppoa olisikaan. Silti he jotenkin siihen ovat pystyneet. Minäkin tahtoisin, tietäisitte vain kuinka paljon.. Mutta minulla ei tunnu olevan enää voimia. Tämä tilanne on kuluttanut voimavarani loppuun.
Oi miksi? Oi miksi tämä on näin vaikeaa?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olin 21-vuotias kun rakastuin mieheeni. Mutta jo kahden vuoden sisällä alkoi tulla tunne että ollaan todella erilaisia. Nyt 10 vuoden yhdessä olon jälkeen ja 1-vuotiaan pojan äitinä en muuta mieti kuin sitä että miksi helvetissä mä en silloin lähtenyt???? Miksi en lähtenyt silloin kun ei vielä ollut lasta, kun olin laihempi ja kun voimavaroja oli sentään sen verran että jopa luotin itseeni. Nyt ja vielä lapsen kanssa, ei ole yhtään, ei yhtään voimavaroja lähteä. Ja jos silloin nuorena kimmana aattelin että aika erilainen on tuo mies verrattuna itseeni ja omiin arvoihini, omiin periaatteisiini jne. niin nyt en voi kun itkeä ajatusta että miten saatoin tehdä lapsen miehen kanssa joka on TÄYSIN eri aaltopituudella joka ikisellä saralla elämässä.
Jos sinä olet nyt vasta 21-vuotias ja pohdit rakkaudesta huolimatta lähtöä, niin usko itseäsi- Kuuntele itseäsi. Se rakkaus ei riitä mihinkään jos vuosien vieriessä teidän erilaisuuden kuilu vaan syvenee. Rakkaudella ei paikata sitä todellista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja siksi lopulta rakkauskin kuolee.
Tekisin mitä vaan miehestä joka ajattelee ja toimii elämässä samalla lailla ja joka omaa samat arvot, pitkällä aikavälillä nuo seikat tekevät elämästä elämisen arvoisen eikä alkuvuosien rakkaus joka on viimeistään 10 vuoden kuluttua kulutettu täysin loppuun eikä jäljellä ole mitään, ei edes samaa ajattelutapaa tai kiinnostuksen kohdetta.
Minä vain annoin asioiden mennä, en uskaltanut erota- Nyt PITÄISI VIIMEISTÄÄN erota ja nyt meillä on lapsi.
Kaikkein eniten kadun sitä miksi en kuunnellut sisintäni ajoissa. Minäkin olin retkussa mieheeni mutta silti sisimpäni sanoi että tämmöistä suhdetta en halunnut.
Mieheni on itselleen elävä yrittäjä,pomo niin töissä kun kotona, ja vielä kaiken huipuksi erittäin boheemi sellainen,jo kerran eronnut ja lapsia jo kolme. Suurpiirteisempää kaveria saa hakea ja hänen kaaosmainen elämäntyyli ja materialistiset arvot saa minut näkemään punaista.
Itse olen luonteeltani alistuva, luonto-ihminen ja tarkka, tavallista "tylsää" elämää haluava ihminen, jolle lapsi tulee ekana ja sitten vasta ura--viimeisenä raha---
Meidän erilaisuus aiheuttaa jatkuvia konflikteja joka asiassa. En voi kun hokea miten näin tyhmiä ihmisiä kuin minä ja mieheni maailmaan syntyy---miksi me päästämme itsemme tutustumaan ihmisiin joiden kanssa oikeasti emme haluaisi elää elämää, jotka ovat aivan eri planeetoilta.
olen ollut tuossa iässä juuri samanlaisessa tilanteessa. (itseasiassa olen vieläkin, siis saman miehen kanssa, mutta yhdessäoloa on jo kertynyt 10 vuotta!)
siis aloin myös seurustelemaan, kun olin 18, ja juuri 3-4 vuoden päästä tuli noita ajatuksia mitä sinulla. Yhdessä vaiheessa olin ihan varma, että tässä tämä nyt oli, minun on vain pystyttävä nyt lähtemään. Niin vaikealta tuntui se yhteiselo. Itkin kauheasti noina aikoina. Koska mies oli minulle hirmuisen tärkeä kuitenkin.
Ja noita kateuden tunteita oli myös minulla.
no, noista itkuajoista päästiin sitten, ja yhdessä "kituutamme" vieläkin. Ja voin sanoa, että olen ihan oikeasti onnellinen, että en lähtenytkään. Kun ajattelen elämäämme, niin kyllä meillä on ollut paljon hyvääkin.
En tiedä, olisiko paremmin, jos olisin lähtenyt....saattaisi olla tai sitten ei.
Nykyisin annamme toisillemme tilaa, meillä on omat menomme, emmekä kahlitse toisiamme. Ja kyllä, jonkinlainen side meitä silti yhdistää, joka vuosien myötä on vain tullut vahvemmaksi.
Emme ole kihloissakaan, olemme siis yhdessä ihan vapaaehtoisesti, ei sormuksetkaan kahlitse.
En silti vielä tiedä mihin tiemme vie, mutta voin sanoa, että en kadu sitä, että en silloin joskus lähtenyt. Kyllä tuo mies on tuonut elämääni niin paljon hyvää, ja toivottavasti myös minä hänen. Molemmilla on ollut ulkopuolisiin ihastumisiakin, mutta ei nekään ole meitä vielä toistaiseksi erottaneet.
Juu, vaikeaa on tämä elämä välillä, mutta toivottavasti sinäkin löydät ratkaisusi. Päätitpä sitten lähteä tai jäädä. Minulla ei ollut silloin voimaa lähteä, mutta yritin sanoa että ehkä minun ei tarvinnutkaan. En ole niin varma enää, että se ruoho olisi sen vihreämpää siellä aidan toisella puolella.
tsemppiä ja voimia sinulle jokatapauksessa:)
Bombastic, miten sä voitkin lukea mun ajatuksia noin kirjaimellisesti! Olen aivan samojen ajatusten/painajaisten/ahdistusten/unelmien(?) äärellä. Olen suurinpiirtein sun ikänen, seurustellut hiukan kauemmin. Vajaa vuosi ollaan asuttu yhdessä. En tiedä mitä teen, en todellaakaan. Ja tähänastisen elämän vaikeimmasta ratkaisusta taitaa olla kyse.
Tykkään ja raskastankin poikaystävääni edelleen, mikään meidän suhteessa ei ole paljoakaan muuttunut, mutta ollaan tosi nuoria, ja tuntuu että ei tää ehkä ole kuitenkaan se lopullinen ihminen. Tai mistä senkin tietää? Entä jos teenkin elämäni pahimman virheen jos erotaan? Tai jos jäädään yhteen, onko se elämäni suurin virhe? Ehkä ero olisi edessä jokatapauksessa myöhemmin. Mitä teen...
täällä myös 22-vuotias nuori nainen samanlaisessa tilanteessa, tosin tänään olisi tavaroiden haku entisestä kodista edessä ja ei se kyllä helpolta tunnu. vatsa sekaisin ja uni ei oikeen tule.
kaikenlainen tunteiden sekamelska on päällä ja väliin on hyvä olo, väliin ei saa itkulta rauhaa.
mutta uskon, että se ääni joka sisällä varoittaa, ei ole siellä turhaan.
minua päätöksessä auttoi omien unelmien etsiminen, mitä MINÄ oikeasti haluan.
Ja helpottaa kun yrittää keskittyä omiin tunteisiin.
En ole vastuussa muusta kuin omista tunteistani.
Harmittaa ihan suunnattomasti, mutta ei valehtelijan kanssa voi elämää rakentaa.
tyhmäkin sen tajuaa, vaikka siihen aikaa menisikin.
Nyt sinulla on loistava tilaisuus kompromissiin.
Aivan ensiksi, muuta omillesi. Sinä tarvitset omaa tilaa ja oman rauhan kasvaaksesi itsenäiseksi yksilöksi. Tuon ei tarvitse tarkoittaa että sinusta ja nykyisestä ystävästäsi tulisi vihamiehet. Te voitte täydellisen hyvin pysyä ystävinä ja tehdä asioita yhdessä, mutta sinä tarvitset nyt aikaa kasvaa yksin.
Hanki muitakin ystäviä ( ei huorakummpaneita!!!!) mutta rehellisiä kavereita joiden kanssa voit vaihtaa ajatuksia ja ideoita ja parantaa maailmaa.
Laajenna tuttavapiiriäsi ja harrastuksiasi. Ts. ala elää omaa elämääsi sinuna itsenä.
Nähtyäsi maailmaa onana itsenäsi, tavattuasi ja tutustuessasi erilaisiin ihmisiin, olet paljon vahvemmissa asemissa valitessasi pitkäaikaista elämänkumppania.
Saattaa olla että aikojen päästä tuo nykyinen vetää pisimmän korren, mutta voi hyvinkin käydä että hän tapaa omanlaisensa ja sinä kiinnostut taas ihmisestä joka vastaa sinun asettamia vaatimuksia ihanteellisesta elämänkummpamista.
On niin väärin tyytyä johonkin ihmiseen joka ei vastaa asettamiasi vaatimuksia, kuinka sellaista ihmistä voi kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa?
Nuo 3 viimeistä kulkevat käsi kädessä.
Tuo kolmio asettaa perustan terveelle ja pitkäaikaiselle liitolle.
Samantyyppisessä tilanteessa olen ja tilanne on jatkunut jo viime syksystä asti. Sisäinen ääneni on sanonut useimmiten riitojen jälkeen, että lähde suhteesta. En kai ole uskaltanut ja olen halunnut vielä yrittää, kaikkeni. Ajatusmaailmamme on erilaisia ja arvomme myös. Mies on perässä vedettävä ja elämässä eteenpäin potkittava tyyppi. Itse olen nopeasti asiani hoitava ja toimija. Ei samaa aaltopituutta eikä enää paljoa puhuttavaakaan. Olen ollut todella väsynyt talven suhteesta johtuen.
Viikonloppuna otin asian esille ja sanoin haluavani erota. Nyt toivon, että mies löytäisi pian asunnon. Sanoi koittavansa keksiä jotakin pian. Ihanaa. Pian vapaa ja kesä tulossa! Olen todella onnellinen, että sain sen tehtyä, vaikka vaikeeta oli ja olen vasta puolessa välissä, koska joudun hetken vielä yhteisasua olosuhteiden pakosta. Mutta sen kestän, kun tiedän, että pian raskas taakka putoaa harteiltani.
Tsemppiä kaikille! Eroon pystyy, jos tarpeeksi haluaa ja ainakin sitten, kun on itsellä tarpeeksi paha olo. Kannattaa arvostaa itseään.
Ihan alkoi itkettää kuin luin tekstisi. Minulla on aivan sama tilanne, tosin olen vasta 19 vuotias. Olemme seurustelleet 3 vuotta, asuneet yhdessä reilun vuoden j kihloihinkin olemme ehtineet. Niin paljon ja niin nuorena. Mutta nyt on jo pidemmän aikaa tuntunut siltä että tässä ei ole kaikki se mitä halusin. Rakastan miestäni vieläkin, mutta silti löydän niitä miinuksia enemmän. Onko sekään nyt sittn oikein? Minusta vain tuntuu etten saa tältä suhteelta kaikkea mitä haluan ja tarvitsen. Mutta lähteminen pelottaa niin pirusti. Minua huolettaa myös se, miten läheiseni suhtautuisivat asiaan, itse olin kuitenkin niin kovin tohkeissani alkuun - nuorena ja sinisilmäisenä. Myös yksin asuminen pelottaa. Suhteesta on kuitenkin tullut niin tapa, mitä osaisin tehdä ilman tätä miestä?
Oivoi... olen ajatellut katsoa ensi syksyyn asti, saa nähdä pääsenkö opiskelemaan, silloin olis muutto pois täältä, olisiko silloin hyvä aika? Milloin sitten? Äh.. Luulen etten ole koskaan tarpeeksi vahva lähtemään, enkä haluaisi toistakaan satuttaa.
Mulla on täysin sama tilanne.Oon 21 vuotias ja Ollaan oltu yhessä 2v 8kk ja siitä ajasta asuttu yli 2v yhessä ja kaikenlisäks ollaan kaukosuhteessa eikä olla yhessä ku viikonloppuisin. On tuntunut epävarmalta jo melkein vuoden, mutta vasta nyt on tunteet alkaneet viilenemään. Meillä ei vaan oo melkein mtn yhteistä ja pidemmän päälle rakkaus ei pelkästään riitä. Olen päättänyt kuunnella sisintäni viimeinkin, pakko arvostaa itseään sen verran..
Mä oon nyt jonkun aikaa pyöritellyt tätä asiaa päässäni, enkä ole mitään virallista päätöstä saanut aikaiseksi. Miten te muut pohtijat, oletteko tehneet ratkaisua? Tuntuu että jonkunlaisen alitajuntaisen eropäätöksen olen tehnyt, mutta en edes itselleni sitä ole vielä uskaltanut tunnustaa.
Olen ajatellut niinkin, että vaikka nyt eroaisimme, se ei ikuisiksi ajoiksi poista sitä mahdollisuutta, etteikö meidän tiet vielä joskus lopulta kohtaisi. Ja jos ei enää muutaman vuoden pästä haluta palata yhteen, niin silloinhan tää ero on ollut hyvä ratkaisu, molemmat (tai edes toinen) on löytänyt sn mitä todella etsi ja halusi. Kai tää on vaan jonkunlaista itsellensä todistelua, ja perustelua, mutta ei ihan päätön ajatus kuitenkaan.
Kaikki me ollaan aika nuoria, ja jos ei parikymppisenä uskalla ottaa elämässä pientä riskiä, niin koska sellasen sitten ottaa?? Kai nuoruus on sellaista tyhjän päälle heittäytymisen aikaa, ja katsomista mihin päätyy.
Olen saanut paljon voimia ja uusia ajatuksia teidän kirjotuksista, toivoisin kuulevani teidän tän hetkisiä ajatuksia!
se, että perustelee itselleen tarkoittaa vaan sitä, että sä olet periaatteessa suuntasi jo valinnut.
varmaan se on jonkinlainen itsesuojelu vaisto joka vielä jarruttaa ja kannattaa puhua ja jankuttaa sitä asiaa niin kauan, että se totuus sieltä tulee esiin.
minulla se tuli alitajunnassa, kun ostin kaupassa esim. kaksi kertaa enenmmän ruokailuvälineitä, koska jos joku päivä erotaan niin mulla on sitten nekin.
kuulostaa hassulta, mutta nyt huomaan, että se oli sellaista pehmeän laskun valmistelua.
olen muuttanut pois ja exääkin muutaman kerran nähnyt. olihan se omituista ja virallisen tuntuista, niinkuin olisin hallituksen kokoukseen eksynyt :)
mutta varmaan se ajan kanssa helpottaa.
kyllähän siitä tyhjä tila tulee pakostakin ja ikävä jää, mutta siihen ei saa jäädä sitä miettimään, vaan toteuttamaan unelmiaan ja tekemällä asioita joita ei ole koskaan ennen tehnyt.
uusia kokemuksia ja tunteita, joiden myötä itsekin kasvaa ja pääsee eteenpäin.
paras selviytymiskeino on puhuminen.
puhukaa kaikille jotka vain kuuntelevat, kirjoittakaa, itkekää, ja antakaa itsellenne aikaa.
ero on kuitenkin prosessi eikä sen kaikkia vaiheita hetkessä läpi käydä.
joku aamu olen iloinen ja pursun energiaa ja hyvää oloa ja illalla jo saattaa vihantunteet tai muut tulla kylään. onhan se aikamoista vuoristorataa.
voimia kaikille!
kyllä se elämä voittaa.
Täällä kans yks samojen ajatusten, tunteiden ja fiilisten kanssa taisteleva parikymppinen naishenkilö.
Onnellista suhdetta takana reilut 5 vuotta, kyseessä siis ensimmäinen rakkauteni ja suhteeni. Jostain kumman syystä viimeisen puolen vuoden aikana päässä pyörinyt ajatuksia: tässäkö tää nyt on, tätäkö onni on, tän saman tyypin kanssako kihlat, lapset, avio ja elämä? Välillä nää ajatukset lämmittää mieltä, mut suurimmaks osaks ahdistaa ja tekee mieli ottaa breikkiä, paeta arkea, hengähtää.
Asioista ollaan keskusteltu avokin kanssa, mut hän ei taida ymmärtää kuin paljon oon tätä oikeesti funtsinu ja kuin paljon tää tilanne ahdistaa ja satuttaa mua! Oon jatkuvasti (tieten, tahtoen ja tahtomattani) passiivinen miestäni kohtaan, tällä hetkellä en haluu läheisyyttä. Musta ois niin upeeta, et me voitais elää näin: olla parhaita frendejä, mut se ei tuu onnistuun. Ensirakkauden liekki on taitanut sammua ajat sitten eikä sitä sytytä enää mikään.
Avokki haluais ostaa talon perustaa perheen about muutaman vuoden sisällä, mua ahdistaa. Mä oon nuori. Niin on hänkin. Mut mä haluun elää vielä. En sitoutua_liian_vakavasti. Ei oo ilmeisesti oikein pitää itsellään ihanaa miestä ja suhdetta, kun ajatukset, toiveet ja yhteiset päämäärät ei vain yksinkertaisesti kohtaa. Mies ois valmis joustamaan, mut tunnen syyllisyyttä siitä etten kykene vastaamaan toisen tarpeisiin. Parempi on kai vaan antaa mennä. Lisäks haluaisin kokeilla elää yksin omillani. Kaikki läheiset jauhaa, ettei sitä yksinäisyyttä kestä, mut mul on polttava tarve kokee se. Mä tiedän, että jos nyt otan, jätän ja lähden, mun kuvitelmat ei tuu vastaamaan todellisuutta: mä tuun kärsimään yksinäisyydestä ja kadun päätöstäni. Mut en koe silti olevani tarpeeks vahva jäämään.. enkä lähtemään. Elän ahdingossa.
Voi ei miten säkin kerrot just mun tarinaa! Hienoa huomata että en ole ainoa tässä tilanteessa.
Mä yhä vaan vahvemmin uskon siihen, että jos ei nyt ota pientä riskiä ja lähde, niin se sama fiilis mun sisällä säilyy siellä, ja pulpahtaa pintaan myöhemmin uudelleen. Pahinta on sitten kun se käy ylivoimaiseksi sitten kun on lapsia ja vaikka mitä.
Kumpa tää oliskin vaan mun asiani.. Kestän kyllä oman ikäväni ja yskinäisyyteni mutta toisen satuttamista on vaikeampi kestää.
Kyllä minäkin oman yksinäisyyden ja ikävän tulen kestämään ja jos en tule, niin syypää löytyy peiliin katsomalla. Tosi asia on, että se ikävin homma tässä on sen toisen osapuolen satuttaminen. Mutta onko sekään oikein, että "elää valheessa", teeskentelee kaiken olevan hyvin ja hymyilee, vaikka sisimmässään tietää, ettei tää oo se mitä haluaa? Jos tähän tilanteeseen jää ja yrittää ajan kans muuttaa tilannetta toisen mieliks ja siks, et se ois helpompaa, niin siinä tuhoaa vaan itsensä.
Onneks kesä on tulossa, avokki lähtee meinaa etelä-suomeen töihin pariks kuukaudeks ja saan miettii ihan tosissaan tätä tilannetta. Syksyllä on sit tehtävä ratkaisut. Tiedän kyllä jo nyt, mikä tilanne tulee olemaan syksyllä mutta juuri nyt haluan vain ohittaa sen hetken ajattelemisen ja yrittää kätkeä ahdistuksen. Saanko kysyä, oletteko te, kohtalotoverit, puhuneet tilanteesta kumppaninne kanssa? Mitä hän on ajatellut/sanonut?
Tosiaankin helpottavaa, että muita samoin ajattelevia löytyy.. toisaalta myös surettaa, että muutkin joutuvat kokemaan tällaista sietämätöntä tietämyyden aiheuttavaa ahdinkoa.
Aivan, sepä siinä että toisen satuttaminen on ihan hirvittävää, mutta lähes yhtä hirvittävää ja väärin on elää valheessa, niin kun sä sanoit. Täytyy nyt vaan ajatella itsekkäästi, et tää on mun ainoa elämäni enkä halua tietoisesti (tai edes alitajuisesti tiedostettuna) käyttää sitä väärin. Ja että haluan elää kaikki mahdolliset elämänvaiheet siinä yhdessä ainoaisessa elämässäni, myös sen yksinasumisen ja sinkuttamisen vaiheen.
Me ollaan mun miehen kanssa puhuttu tästä asiasta ennenkin, oikeastaan koko meidän suhteen ajan, aian silloin tällöin. Lähinnä siis siitä että kun ollaan aika nuoria, et saa nähdä miten tulee käymään. Niin että ihan yllätyksenä tää ei sille varmaankaan tullut, kun tänä keväänä aloin miettimään sitä ihan vakavissani. Ja jossain määrin tää taitaa olla jaettukin fiilis, se on ainakin sanonut että varmaan se tekee ihan hyvää molemmille elää yksinkin. Vaikka mun aloitteesta tässä on ollut kyse koko ajan.
Siinä mielessä mun tilanne on siis ihan hyvä, että ollaan pystytty keskustelemaan tästä asiasta. Nyt jo ihan järkevästi, aluksi vähän tunteikkaammin (=hullun itkun seasta) joka teki kai hyvää sekin. Toivoisin että tänhetkinen tilanne säilyisi, ja voitaisiin erota (jos siinä päätöksessä pysytään) läheisinä ystävinä.
Ota asia varovasti puheeksi, suosittelen sitä. Puhuminen helpottaa, ja koskeehan tää asia aika rankasti sitäkin. Hyvä et saat kesällä aikaa miettiä yksinäisyydessä, se on varmasti ihan eri asia kun miettiä asiaa ja samalla asua sen toisen ihmisen kanssa. Uskaltaisitko ottaa asiaa puheeks jo ennen kun se lähtee? Sekin vois tahollaan vähän pohdiskella asiaa kesällä.
Juu, me ollaan keskusteltu asiasta muutamaan otteeseen, tosin just sillain et ollaan nuorii ja epävarmoi onks tää nyt "se juttu" ja katotaan kuin edettään jne. mut jotenki tuntuu, et se on ollu semmosta yleistä small talkia, eikä mies ymmärrä että mä ihan oikeesti harkitsen noita asioita.
Täytynee ottaa asia uudelleen käsittelyyn ja ehdottomasti ennen kesän "breikkiä". Eipähän tule iskuna vasten kasvoja, jos (ja kun?) syksyllä tiemme eroavat lopullisesti. On vaan niin kurjaa ajatella, että jos erotaan niin menetän samalla parhaan ystävän. Se on niin harvassa että exät voi olla hyviä, läheisiä ystäviä keskenään.. varsinkaan enää siinä vaiheessa kun jommalle kummalle/molemmille astuu uudet kumppanit kuvioihin. Äh, oon itsekäs enkä ees haluis päästää miestäni menemään muitten naisten iloksi, mutta enpä voi häntä kahlitakaan kun en hänen ajatuksiinsa ja toiveisiinsa voi tarpeeksi tehokkaasti vastata. Julmaa.
Niinpä, kyllä se ihme on jos voi ystävinä pysyä. Mutta jo sekin, että erotaan sovussa ja jopa yksimielisesti, olis varmaan valtava helpotus. Riitaisasta erosta voi olla vaikeampi toipua.
Samaa mieltä oon sun kanssa siinä että on kamalaa samalla menettää paras ystävä. Ja kaikki hyvä mitä suhteessa ja yhdessä elämisessä on. Mutta toisaalta, kaikkea ei voi saada. (Miksi ei vittu saatana elämässä voi saada kaikkea hyvää samalla kerralla???) Samalla kun musta on hirveetä luopua kaikesta mitä on, tavallaan oon innoissani kaikesta uudesta mitä vois olla tulossa. Oma kämppä, ihanaa!