Havahduin juuri

Me oltiin yhdessä kauan, kakarasta asti... Oon surru sitä, mitä menetin. Silti vähintäänkin yhtä paljon olen surrut kaikkea sitä, mitä ei vielä ehditty, mitä ei koskaan tule olemaan... Juttuja joita suunniteltiin, matkoja joita piti tehdä, tulevaisuutta, toiveita, unelmia... Ne kaikki kuolivat myös.

Tietysti voisin tehdä ne yksin. Tai ystävän kanssa. Mutteihan se ole yhtään sama. Ei yhtään.

Aika on niin suhteellista. Kun menettää toisen, menettää myös yhteisen tulevaisuuden. Sen sureminen vie aikansa... Sen ajan on vaan annettava kulua. Voimia teille.

-unna- kirjoitti:

Me oltiin yhdessä kauan, kakarasta asti... Oon surru sitä, mitä menetin. Silti vähintäänkin yhtä paljon olen surrut kaikkea sitä, mitä ei vielä ehditty, mitä ei koskaan tule olemaan... Juttuja joita suunniteltiin, matkoja joita piti tehdä, tulevaisuutta, toiveita, unelmia... Ne kaikki kuolivat myös.

Tietysti voisin tehdä ne yksin. Tai ystävän kanssa. Mutteihan se ole yhtään sama. Ei yhtään.

Aika on niin suhteellista. Kun menettää toisen, menettää myös yhteisen tulevaisuuden. Sen sureminen vie aikansa... Sen ajan on vaan annettava kulua. Voimia teille.

Lue lisää

Mäkin suren kaikkea sitä, mitä ei ehditty yhdessä kokea. Oon ihan yksin kaikkien meidän yhteisten suunnitelmien kanssa.
Oon just miettinyt että tuleekohan tässä oikeesti koko loppuelämänsä miettimään, mistä kaikesta toinen nyt jää paitsi ja miten paljon kivempaa kaikki olis jos toinen olisi vielä elossa...
En kyllä nää tälle surulle loppua... tuntuu, että se seuraa koko loppuelämän. Ja se on kurjaa se. Miks näin piti edes käydä? Sitä on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä.
On kyllä kurjin vappu koskaan... en olisi kyllä uskonut että tällästä tänä vappuna edessä. Niin kurjaa.

kaipaansuarakas kirjoitti:

Mäkin suren kaikkea sitä, mitä ei ehditty yhdessä kokea. Oon ihan yksin kaikkien meidän yhteisten suunnitelmien kanssa.
Oon just miettinyt että tuleekohan tässä oikeesti koko loppuelämänsä miettimään, mistä kaikesta toinen nyt jää paitsi ja miten paljon kivempaa kaikki olis jos toinen olisi vielä elossa...
En kyllä nää tälle surulle loppua... tuntuu, että se seuraa koko loppuelämän. Ja se on kurjaa se. Miks näin piti edes käydä? Sitä on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä.
On kyllä kurjin vappu koskaan... en olisi kyllä uskonut että tällästä tänä vappuna edessä. Niin kurjaa.

Lue lisää

Tutustuimme joulukuussa 2006 ja siitä lähtien olimme tiiviisti tekemisissä. Hän oli ensimmäinen ihminen, jota en saanut millään pois mielestäni ensimmäisen tapaamisen jälkeen.
En olisi voinut tavatakaan häntä aiemmin samoin, sillä hän vielä seurusteli edellisen kanssa kesällä 2006.
Hän menehtyi viime vuonna heinäkuun lopulla kymmenen koomapäivän jälkeen.

Olen saanut kuulla vaikka kuinka kommentteja, että onneksi emme olleet yhdessä pidempään, silloinhan surisin vielä enemmän. En oikein niihin vastaa mitään.
Olin jo ehtinyt kuvitella meille tulevaisuuden, ne kihlat, häät ja lapset. Sen, kuinka ihana isä hän olisi. Ja kuinka hän olisi muutenkin ollut ensimmäiseni ja viimeiseni - se ajatus ei häirinnyt minua yhtään. En tahtonut ketään muuta.
Pitkään olen jo nähnyt unia lapsistamme, niitä ei tule olemaan. Eikä Hän herää aamuisin vierestäni vieläkään lohduttamaan kun avaan silmäni.
180 cm leveä sänky on valtava nukkua yksin.

Jos saan kysyä teiltä, niin onko teillä vielä paljonkin rakkaanne tavaroita? Oletteko miettineet niitä miten?

syca kirjoitti:

Tutustuimme joulukuussa 2006 ja siitä lähtien olimme tiiviisti tekemisissä. Hän oli ensimmäinen ihminen, jota en saanut millään pois mielestäni ensimmäisen tapaamisen jälkeen.
En olisi voinut tavatakaan häntä aiemmin samoin, sillä hän vielä seurusteli edellisen kanssa kesällä 2006.
Hän menehtyi viime vuonna heinäkuun lopulla kymmenen koomapäivän jälkeen.

Olen saanut kuulla vaikka kuinka kommentteja, että onneksi emme olleet yhdessä pidempään, silloinhan surisin vielä enemmän. En oikein niihin vastaa mitään.
Olin jo ehtinyt kuvitella meille tulevaisuuden, ne kihlat, häät ja lapset. Sen, kuinka ihana isä hän olisi. Ja kuinka hän olisi muutenkin ollut ensimmäiseni ja viimeiseni - se ajatus ei häirinnyt minua yhtään. En tahtonut ketään muuta.
Pitkään olen jo nähnyt unia lapsistamme, niitä ei tule olemaan. Eikä Hän herää aamuisin vierestäni vieläkään lohduttamaan kun avaan silmäni.
180 cm leveä sänky on valtava nukkua yksin.

Jos saan kysyä teiltä, niin onko teillä vielä paljonkin rakkaanne tavaroita? Oletteko miettineet niitä miten?

Lue lisää

Syca, ensimmäisen kerran tuntuu siltä, että joku ymmärtää miltä musta tuntuu! Kaikki noi jutut mitä sanoit tosta yhteisen tulevaisuuden kuvittelemisesta, kihloista, häistä ja lapsista, on ihan samoja juttuja, mitä itse mietin koko ajan. Miten kaikki voikin mennä näin totaalisen pieleen?

Mulle sanotaan jatkuvasti, että "onneks oot noin nuori.." ja "kyllä sä löydät vielä jonkun...". Suututtaa suorastaan tollaset ajattelemattomat kommentit. Ihan kun tässä joka päivä rakastuisi! Ja kyllä olisin "leskeksi" jäänyt mieluummin 60- vuotiaana kun näin nuorena.

Mun rakkaani kuoli kolmisen kuukautta sitten. Nukun hänen paita päällään joka yö ja mulla on joitain hänen tavaroitaan muutenkin.En usko, että hankkiudun koskaan niistä eroon. Valokuvia on myös paljon esillä.

Ikävä on kova, ja kyllä se tuntuu kurjalta mennä iltaisin yksin nukkumaan. Ja jos mahdollista on jopa sitäkin kurjempaa herätä yksin... Tälläistä ei toivoisi kenellekkään, mutta tuntui lohduttavalta huomata etten olekaan niin yksin.
Minulla on toki paljon ihmisiä tukena, mutta tosiasia on se, että yksikään ei ymmärrä, mitä oikeasti käyn läpi. Olen niin katkera, että juuri minun täytyy kestää tätä kurjuutta.
Ja huolimatta siitä, miten paljon niitä ihmisiä on ympärillä, olo on sairaan yksinäinen, sillä se kaikkein rakkain ja tärkein puuttuu.

Toivotan sulle syca paljon voimia ja kiitän, että alotit tän keskustelun ja sait mut tuntemaan itseni edes pikkusen vähemmän yksinäiseks.

kaipaansuarakas kirjoitti:

Syca, ensimmäisen kerran tuntuu siltä, että joku ymmärtää miltä musta tuntuu! Kaikki noi jutut mitä sanoit tosta yhteisen tulevaisuuden kuvittelemisesta, kihloista, häistä ja lapsista, on ihan samoja juttuja, mitä itse mietin koko ajan. Miten kaikki voikin mennä näin totaalisen pieleen?

Mulle sanotaan jatkuvasti, että "onneks oot noin nuori.." ja "kyllä sä löydät vielä jonkun...". Suututtaa suorastaan tollaset ajattelemattomat kommentit. Ihan kun tässä joka päivä rakastuisi! Ja kyllä olisin "leskeksi" jäänyt mieluummin 60- vuotiaana kun näin nuorena.

Mun rakkaani kuoli kolmisen kuukautta sitten. Nukun hänen paita päällään joka yö ja mulla on joitain hänen tavaroitaan muutenkin.En usko, että hankkiudun koskaan niistä eroon. Valokuvia on myös paljon esillä.

Ikävä on kova, ja kyllä se tuntuu kurjalta mennä iltaisin yksin nukkumaan. Ja jos mahdollista on jopa sitäkin kurjempaa herätä yksin... Tälläistä ei toivoisi kenellekkään, mutta tuntui lohduttavalta huomata etten olekaan niin yksin.
Minulla on toki paljon ihmisiä tukena, mutta tosiasia on se, että yksikään ei ymmärrä, mitä oikeasti käyn läpi. Olen niin katkera, että juuri minun täytyy kestää tätä kurjuutta.
Ja huolimatta siitä, miten paljon niitä ihmisiä on ympärillä, olo on sairaan yksinäinen, sillä se kaikkein rakkain ja tärkein puuttuu.

Toivotan sulle syca paljon voimia ja kiitän, että alotit tän keskustelun ja sait mut tuntemaan itseni edes pikkusen vähemmän yksinäiseks.

Lue lisää

Minäkin olen kuullut, että onneksi olen näin nuori. Ei se sitä surua poista, ei se sitä asiaa muuta.
Juttelin viime syksynä mummun kanssa (pappa kuoli kun olin 15-vuotias) ja hän sanoi, että menetys on ollut aivan kamala. Mietimme sitä, että vanhemmilta ihmisiltä ei enää välttämättä odoteta, että he lähtisivät hakemaan tai etsimään enää uutta. Aivan kuin he saisivat jäädä tuskansa kanssa vain yksin kotiin odottelemaan omaa kuolemaansa.
Ja meiltä nuorilta odotetaan jollain tavalla, että heti elämä jatkuu ja koska ollaan nuoria, unohdamme nopeasti. Uutta kehiin ja se siitä. Ja se loukkaa. Pahasti.

Jos tahdot ottaa yhteyttä, olisi kivaa jos laittaisit mailia
[email protected].
Kolme kuukautta on kamala aikamääre. Muistelen, etten ollut vielä silloin kunnolla olemassakaan. Ajanlasku alkoi kesällä täysin alusta - tai olisi alkanut, jos aikaa olisi ollut olemassa.

kaipaansuarakas kirjoitti:

Syca, ensimmäisen kerran tuntuu siltä, että joku ymmärtää miltä musta tuntuu! Kaikki noi jutut mitä sanoit tosta yhteisen tulevaisuuden kuvittelemisesta, kihloista, häistä ja lapsista, on ihan samoja juttuja, mitä itse mietin koko ajan. Miten kaikki voikin mennä näin totaalisen pieleen?

Mulle sanotaan jatkuvasti, että "onneks oot noin nuori.." ja "kyllä sä löydät vielä jonkun...". Suututtaa suorastaan tollaset ajattelemattomat kommentit. Ihan kun tässä joka päivä rakastuisi! Ja kyllä olisin "leskeksi" jäänyt mieluummin 60- vuotiaana kun näin nuorena.

Mun rakkaani kuoli kolmisen kuukautta sitten. Nukun hänen paita päällään joka yö ja mulla on joitain hänen tavaroitaan muutenkin.En usko, että hankkiudun koskaan niistä eroon. Valokuvia on myös paljon esillä.

Ikävä on kova, ja kyllä se tuntuu kurjalta mennä iltaisin yksin nukkumaan. Ja jos mahdollista on jopa sitäkin kurjempaa herätä yksin... Tälläistä ei toivoisi kenellekkään, mutta tuntui lohduttavalta huomata etten olekaan niin yksin.
Minulla on toki paljon ihmisiä tukena, mutta tosiasia on se, että yksikään ei ymmärrä, mitä oikeasti käyn läpi. Olen niin katkera, että juuri minun täytyy kestää tätä kurjuutta.
Ja huolimatta siitä, miten paljon niitä ihmisiä on ympärillä, olo on sairaan yksinäinen, sillä se kaikkein rakkain ja tärkein puuttuu.

Toivotan sulle syca paljon voimia ja kiitän, että alotit tän keskustelun ja sait mut tuntemaan itseni edes pikkusen vähemmän yksinäiseks.

Lue lisää

Minunkin rakkaani kuoli reilu kaksi kuukautta sitten. Olimme teineistä asti olleet yhdessä, eli n. 20 vuotta! Lapsiakin on, ovat jo murkkuiässä. Voit vaan arvata, miten kamalan tyhjältä elämäni tuntuu. Pelkään nukkumaanmenohetkiä, aamulla pakotan itseni sängystä ylös. Onneksi on nuo ihanat lapset, ilman heitä en tiedä miten jaksaisin!
Ei kai kukaan voi toisen puolesta sanoa, sureeko enemmän, jos on näinkin pitkä historia yhdessä. Ihan varmasti lyhyemmänkin suhteen jälkeen olo on hirveä, jos rakkaansa menettää.

minäkin jotain kirjoitti:

Minunkin rakkaani kuoli reilu kaksi kuukautta sitten. Olimme teineistä asti olleet yhdessä, eli n. 20 vuotta! Lapsiakin on, ovat jo murkkuiässä. Voit vaan arvata, miten kamalan tyhjältä elämäni tuntuu. Pelkään nukkumaanmenohetkiä, aamulla pakotan itseni sängystä ylös. Onneksi on nuo ihanat lapset, ilman heitä en tiedä miten jaksaisin!
Ei kai kukaan voi toisen puolesta sanoa, sureeko enemmän, jos on näinkin pitkä historia yhdessä. Ihan varmasti lyhyemmänkin suhteen jälkeen olo on hirveä, jos rakkaansa menettää.

Lue lisää

Tuskin keskustelijat tarkoittivat, ettei pitkään yhdessä olleet voisi ymmärtää tai tuntea surua voimakkaana.

Ne, jotka menettävät rakkaansa hyvin nuorena lyhyen suhteen jälkeen kuulevat varmasti paljon ajattelemattomia kommentteja iästä ja ajasta. Kuvitellaan, että nuorena toipuminen olis jotenkin helpompaa. Tuskin se on. Muttei rakkaan menettäminen pitkän ajan päästä ole yhtään sen helpompaa. Toisenlaista tietysti... mutta yksilöllistä suru ja sen kokeminen muutenkin on.

Aika auttaa, vaikkei sitä aluksi uskokaan. Ei suru häviä, mutta muuttaa muotoaan. Elämästä tulee siedettävämpää... Niin se vaan menee. Elämä jatkuu. Aurinko nuosee huomennakin ja tulee uusi päivä. Muttei se tarkoita, että unohtaisi. Eikä elämän siedettävyys mitenkään vähennä menetetyn rakkaan tai hänen kanssaan olleen suhteen arvoa tai merkitystä. Muistaminen vaan ei enää tee ihan niin kipeää.

Voimia teille kaikille.