Hukkunut nuoruuteni ja ystäväni

Edellisvuonna sais muutamia ystäviä, ainoita ystäviä moneen vuoteen. Mitään ei juuri mun elämässä oo tapahtunut, pääasiassa oon elänyt yksin, ilman kavereita. Nyt oon aloittamassa taas opiskelut, mtäköhän siitä seuraa. Miten voin elää järkevästi, kun en oo koskaan ees hölmöillyt nuorempa, en oo "elänyt". Pelkään että taannun kakaraksi, koska mun nuoruuteni on ollut vaan yhden lukuvuoden mittainen. Nimittäin edellisvuoden. Mietin että pitäiskö mun alkaa oleen sitten nuorempi, kun nyt ois mahdollisuus kun on mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin. Pitäs alkaa se elämä, uusi elämä. Tuntuu hirveeltä kun ei oo sitä käytännön järkeäkään tullut hoidella asioita kun aika on vaan kulunut, ei oo tullut koettua juuri mitään.

Edellisvuonna sain vihdoin ystäviä, tai niin luulin. Porukassa oltiin ja opiskeltiin, nyt kun ollaan hajauduttu niin ei oo enää mitään yhteistä. Miksei ihmiset voi vaan olla ystäviä, miks pitää lopettaa. Yksi jota pidin hyvänä ystävänä alkoi tuntumaan manipuloivalta, mielistelevältä valehtelijanpaskalta - en enää luota siihen. Toinen on ulkomaalainen, joka ei juuri anna kuulua itsestään juuri mitään, eikä suostu tapaan - no mitä minä sen kanssa tekisin ees. Kolmas on ihme säheltäjä, jonka kanssa ei voi sopia yksinkertaistakaan asiaa, mistään ei tuu mitään. Tällasia minä pidin aiemmin ystävinä. Kunpa löytäisin normaalimpia ihmisiä ystävikseni tai ainakin luotettavampia, missä niitä on ? Kaikki nää siis oli mieskavereita.
Mitä helvettiä mä teen elämälläni: alanko murkkuikäiseksi, joka mä en koskaan ollut, vai olenko se sama tylsä aikuinen ? Naisten kanssakaan ei mikään edisty, samaa kuin aiemminkin, en oo niihinkään kerinnyt koskemaan. Toisaalta hävettää alkaa hölmöilemään enään tässä iässä, mutta toisaalta teksi mieli...

Mun nuoruus on vuoden mittainen...