Mies on töissä ulkomailla, mekin olimme siellä, mutta muutimme viime kesänä takaisin Suomeen, siis minä ja kolme lasta. Ollaan oltu melkein 15 v naimisissa ja nyt mies sitten haluaa erota, kun hän on rakastunut siellä ulkomailla toiseen naiseen. Ero sinänsä on jo tarpeeksi kamalaa, mutta hirveintä on se, että hän haluaa edelleen jatkaa ulkomailla asumista, pysyvästi. Lapsillahan pitäisi olla oikeus tavata isäänsä riittävästi. Ja mulla pitäisi olla oikeus olla joskus ilman lapsia, sillä tällä hetkellä mulla ei ole todellakaan lainkaan vapaa-aikaa. Nykyään ihmiset yleensä eroavat fiksusti ja sopivat tapaamisista, jopa vuoroasumisesta. Miten saan miehen tajuamaan, ettei hän voi erota lapsista?
Ero ja lasten tapaamiset
petraemilia
10925
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
>Ja mulla pitäisi olla oikeus olla joskus ilman lapsia
Tällaista oikeutta ei Suomen oikeusjärjestys tunne.
Onko sinulla ketään joka lapsia voisi joskus ottaa? Sukulaisia, ystäviä, naapureita? Ja onhan sitten näitä lastenhoitopalveluita, MLL:llä esim.
On kyllä mieheltä aikamoinen suoritus tuollainen! Mahtaisiko siihen auttaa se että vain sitten olette erossa? Luulisi että mieskin alkaisi ajan kanssa tajuta lastensa merkityksen ja alkaisi kaivata heitä. Ei kai kukaan voi lapsistaan täysin erota niin ettei se tunnu missään? Osaisikohan lastenvalvoja (jonka kanssa tapaamisista sovitaan) antaa mitään neuvoja?
>
Minkä ikäisiä, kauanko asuitte?
>
Kuinka kaukana? Ei tarvitse maata sanoa ... mutta ... hmmm... 1 vai 10 tunnin lentomatkan päässä?
>
Tämä on aivan totta.
>
Kuten yllä hieman tylysti todettiin ... niin silti... tapaamisten tarkoitus ei ole järjestää lähivanhemmalle vapaata, vaikka sivutuotteena sitä toki tulee, yleensä.
Entäpä jos lasten lähivanhemmaksi sopisitte heidän isänsä... olisi vapaata sinulla. Tietenkin, sopisiko lapsille ... sopisiko sinulle... ellei, miksi?
>
Joskus joo... vuoroviikottelu silti aika harvinaista, edellyttää mm. että vanhemmat asuvat hyvin lähellä toisiaan... ei tarvitse olla kummoinen kaupunki Suomessa kun käytännössä ei toimi, jos asutaan eri puolilla "kylää". Eikä vuoroviikottelu sovi kaikille lapsillekaan... patenttiratkaisuna en sitä tarjoa, mutta kun toimii .. on hyvä kaikille.
Lapset ovat 2, 7 ja 9. Olimme vuoden siellä ja vanhimmat oppivat hyvin sikäläisen kielen, mutta halusivat ehdottomasti takaisin Suomeen omien kavereiden luokse. Lentomatka kestää kolmisen tuntia suuntaansa. Nuorin ei voi vielä lentää ilman vanhempiaan. Henk.koht. voisin harkita antavani lähivanhemmuuden miehelle ja jopa muuttavani itsekin tuohon toiseen maahan ollakseni lasten lähellä, mutta kun nuo lapset olivat siellä niin onnettomia. He eivät suostuisi siihen enkä voi pakottaa, syyttömiähän he tähän kaikkeen ovat.
Tiedänhän toki, ettei mulle ole laissa mitään vapaa-aikaa luvattu, mutta on vain niin epäreilua, että toinen meistä vanhemmista saa toteuttaa itseään kaikin tavoin ja toisen on vielä ainakin 5 vuotta laiminlyötävä kaikki omat tarpeensa ja myös ammatillinen kehittymisensä ym. Kuitenkin lapset hankittiin yhdessä. Joitakin sukulaisia voi ajoittain käyttää apuna, mutta silloin en voi itse olla kotona, muuten nuorimmainen roikkuu vain mun lahkeessa. Eikä mikään ulkopuolinen lastenhoito ikinä poista sitä musertavaa vastuuta lapsista, tulossa olevia murrosikiä ym. ym. Ei tämän näin pitänyt mennä.
"toinen meistä vanhemmista saa toteuttaa itseään kaikin tavoin ja toisen on vielä ainakin 5 vuotta laiminlyötävä kaikki omat tarpeensa "
Ajattelet jotenkin oudosti... Ensinnäkin, KUKAAN ei taida koko maailmassa saada toteuttaa itseään kaikin mahdollisin tavoin, eikä edes niin monella tavalla kuin haluaisi: Katsos, kun aika ja mahdollisuudet/resurssit eivät riitä kaikkeen: On tehtävä valintoja, joille tosiasiat antavat kehykset. Mutta kehysten sisällä voi toimia vapaasti aivan kuten haluaa, järjestelemällä. Älä hyvä ihminen ala ajatella olevasi lasten vanki! Pahinta mitä voit tehdä, on laiminlyödä täysin itsesi kuvittelemalla, että elät lastesi orjuudessa!
Joku fiksu nainen sanoi ollessani lapsi, että hanki vain niin monta lasta kuin jaksat yksin kasvattaa: Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu: Äijä voi kelvoton holisti tms. ja haluat itse jättää hänet tai hän häipyy elämästä muuten vaan.
Tai sitten on niin kuin minulla (ja monella muulla). Ensimmäiset 15 vuotta mies oli aina töissä, yrittäjänä. Muutaman viikon ennen deadlinea kävi nukkumassa kotona tunnin: Käytännössä oli siis aina poissa kotoa, viikonloput teki vain 10 h päivää.... Joskus meni viikko eikä lapset nähneet isäänsä kuin vilaukselta juuri ennen nukkumaanmenoa tai vkl aamupäivisin. Ikuiset rahahuolet ja ulosottomies olivat arkipäivää. Asia ei yhtään parantunut kun mieheni muutama vuosi sitten alkoi työskennellä kotona. Sukset ristissä ollaan jatkuvasti eikä mies tajua kodin vuorovaikutussuhteista hönkäsen pölkämää.
Meillä on kolme lasta, nyt jo lähes teini-ikäisiä kaikki. Keskimmäisellä oli vaikea uhmaikä 1-6 ikävuodet, jonka lisäksi oli kokoajan kiinni. Vein srk:n kerhoon hoitoon pariksi tunniksi, että pääsen jumppaan. Jäi joka kerta itkemään. Kolmivuotiaana vein srk:n kerhoon aamupäiväksi: Jäi taas itkemään. Viimeisellä kerralla myös isosisko ja kaikki muut lapset olivat alkaneet itkeä - ja melkein kerhotätikin! Sen jälkeen ei kuulemma enää itketty!
yhtäkaikki: Myös avioliitossa, samassa osoitteessa asuessa voi käytännössä olla yksinhuoltaja!
Ja sitä nyt haluisinkin olla, ihan oikeasti tosin. Koko lastenkasvatus on ollut suunnattoman raskasta yksin, kun miehellä on siitä täysin eri käsitys kuin minulla. Ensin pitää saada lapset tajuamaan mitä tarkoitan ja miksi. Sitten mies; ja se on ollut vielä vaativampaa!
Lapset voivat kavereilleen yöksi; ja isompana mielellään menevätkin, että saat vapaa-aikaa. He voivat myös matkustaa isänsä luo lomillaan esim. kuukaudeksi. Tai edes viikoksi pariksi. Tottakai AINA kun sukulaiset hoitavat lapsia, niin sinä menet jonnekin missä voit totaalisesti heittää ajatuksesi ja vastuusi vapaalle. Tapaa ystäviä!
Muista, että lapst muistavat sinut vanhempanakin sellaisena kuin olet nyt ja miten teidän perhe toimii. Näytä heille kuka olet ja miten elämässä pärjätään. Pärjääminen ja onni on jokaisen omassa taskussa.
Olen saanut lapsiltani viime aikoina aivan loistavaa palautetta. Kerran vanhin lapsi sanoi, että on huolissaan isästä (hoitamaton masennus vaivaa ym. muuttei myönnä mitään), mutta "äiti pärjää aina". Tänään keskimmäinen lapsi sanoi, että olen hänen paras kaverinsa: Koska aina ymmärrän hänet oikein. Isänsä ymmärtää väärin ja aina pahimmassa kohdassa.
Ellei vastuuta lapsista jaeta, ei jaeta myöskään iloja eikä suruja, ei jaeta elämää. Ja mikä elämässä on tärkeämpää kuin jakaminen? Sen voi tehdä jopa huolellisemmin sukulaisten, ystävien, naapureiden kanssa kuin lasten isän, joka heittää rukkaset naulaan.
Kaikki ei aina mene parhain päin tai "niinkuin pitäisi" tai on yleisesti tapana. Sinä olet nyt tuossa tilanteessa ja siinä sinun on tehtävä itsellesi ja lapsillesi paras mahdollinen elämä. Semmosta kuule sattuu. Ei muuta kuin jatkakaa elämäänne niin hyvin kuin se on mahdollista.
Oikeus olla ilman lapsia.... Kaikkea sitä kuulee. Menit sitten lapsia kuitenkin tekemään.
Ymmärrän hyvin turhautumisesi ja sen, että tunnet, että sinua ja lapsia on petetty. Miehesi kohtelee sinua ja lapsianne epäoikeudenmukaisesti, kun luistaa vastuustaan. Se varmasti suututtaa, yhdessähän ne lapset on kerran hankittu ja vastuun pitäisi olla yhteinen myös erotessa.
Miksi toiset kuvittelevat, että heillä on "oikeus" jättää kaikki vastuu toisen harteille, sitä en minäkään ymmärrä. Mutta niin vain aina välillä tapahtuu. Tiedän omasta kokemuksesta, että toista et saa vastuutaan kantamaan, jos hän ei niin halua tehdä. Minullekin kävi niin, että ex ei eronnut pelkästään minusta vaan myös lapsista. Aikani yritin saada kaikin mahdollisin keinoin häntä kantamaan oman osansa vastuusta, mutta kun ei niin ei. Joten lopulta annoin olla, en enää jaksanut hakata päätäni seinään. Nykyään hän tapaa lapsia silloin tällöin hetken aikaa, milloin itseään sattuu huvittamaan, mutta koskaan ei ota yön yli. Eli minäkin joudun tukeutumaan muihin ihmisiin, jos joskus haluan omaa aikaa tai minulla on jotain omia menoja. Siihen vain on ollut pakko tottua, mutta ei se sitä silti oikeudenmukaiseksi tee. Minulla on onneksi käynyt niin uskomattoman hyvä onni, että uusi puolisoni rakastaa lapsiani kuin omiaan, kasvattaa ja on heille vanhempana yhdessä minun kanssani.
Aika kovasanaisesti jotkut sinua täällä suomivat siitä, että kaipaisit välillä omaa, lapsetonta aikaa. Älä välitä. Kyllä jokainen järkevä ihminen sen ymmärtää, että sinullakin saa olla haluja viettää aikaa ilman myös lapsia ja se, että jatkossa miehelläsi ei ilmeisesti juuri muuta olekaan, varmasti suututtaa ja tuntuu epäreilulta. Ei se, että on valmis kantamaan vastuunsa lapsistaan myös erotilanteessa, kuten sinä ilmiselvästikin olet, tarkoita sitä, että pitäisi joksikin pyhimykseksi heittäytyä ja unohtaa omat tarpeensa kokonaan. Minusta tuollaisista kommenteista, että "itsepähän olet lapsesi hankkinut" huokuu jonkinasteinen katkeruus ja tekopyhyys.
Arki ilman toisen vanhemman tukea eron jälkeen voi olla ajoittain rankkaa. Mutta loppupeleissä se, joka pysyy lasten rinnalla ja tukena, kantaa vastuunsa, voittaa. Se joka hylkää vastuunsa lapsistaan, häviää väistämättä. Itse ainakin koen niin, että se mitä lapsiltani saan, on korvaamatonta ja ex on typerys kun itse on omasta halustaan kaikesta siitä luopunut. Luulee varmaan uuden kumppaninsa kanssa hankkimiensa lapsien jotenkin korvaavan sen, mitä hän on "entisissä lapsissaan" menettänyt. En vain voi ymmärtää, miten hän itselleen tällaisen toimintatapansa selittää, että voi nukkua yönsä rauhassa ja hyvällä omallatunnolla.
Toivottavasti saatte aikaan lapsien kannalta tyydyttävän ratkaisun ja ettei miehesi nyt kokonaan lapsistaan luopuisi. Mutta siihenkin kannattaa henkisesti varautua, että jotkut saattavat niin todellakin tehdä, vaikkei sitä ihan heti edes uskoisi. Voimia ja jaksamista sinulle!
Kiitos edellä olevasta viestistä. Ihanaa, että löytyi joku samassa tilanteessa ollut ja muutama muukin rohkaiseva kommentti. Toiset ymmärtävät tahallaan väärin ja lyövät lyötyä.
Tietenkin lapset ovat mulle tärkeintä maailmassa, mutta jokainen vanhempi haluaisi joskus omaa aikaa, tilapäisesti, sen jälkeen jaksaa taas lapsiperheen arkea paremmin. Tottahan on toisaalta, että ruikuttaminen ei auta, vaan täytyy rakentaa itse oma elämänsä tästä eteenpäin. Koko tämä miehen yllätys on vain niin tuore vielä ja hän oikeasti oli hyvä mies ja isä toissa vuoteen saakka, jolloin alkoi tehdä liikaa töitä. Olen siis huolehtinut lapsista jo pari vuotta ennen tätäkin, mutta naivisti olin ajatellut, että joskus tulee minunkin vuoroni käydä koulutustilaisuuksissa ja kuntosalilla. Siitä tuli nyt selvästi hankalammin järjestettävää.
Jos nyt vielä yrittäisi saada miehen tajuamaan, että lapset tarvitsevat isää myös tästä eteenpäin, kannattaako pitää hänet vähän aikaa ihan erossa meistä, olla korostetun mukava ja iloinen hyvin harvoista tapaamisista vai vielä "saarnata" järjen ääntä lasten oikeuksista puhelimella/sähköpostilla? Onko kenelläkään käynyt niin, että puoliso olisi tullut tällä tavoin järkiinsä, kunhan rakastumisen huuma on vähän hellittänyt?
Sinä olet huolellisesti ja hyvin harkiten hankkinut kolme avutonta ihmistä huollettavaksesi. Mies on pois kuvioista joten huolaminen on todellakin vain sinun hartioillasi kunnes lapset ovatlähtevät kotoa opiskelemaan tai työelämään.
Aika ja rakkaus jonka kaytvt lapsiisi on pitkänajan investointi josta korot kerätään vuosien päästä. Miehesi jää tuosta kaikesta paitsi. Sinä kasvatat ja korjaat sadon!
Edellä kerrotun ollessa itseselvyys, ole varma että hankit parhaan mahdollisen lakimiehen hoitamaan avioerossa taloudellisia oikeuksiasi .
Vaikka hyvin pienellä euromäärälläkin tulee toimeen, se ei ole tekosyy miksi voisit antaa miehen pakoilla myös taloudellista vastuutaan.