Tuntuu, että pää halkeaa. Avioeron kakkosvaihe lähenee loppuaan. Olisin valmis hakemaan lopullista eroa, mutta mies ei. Hirveän syyllinen olo, kaikki on ulkoisesti ok. Lapset, koti, mutta vuosia jatkunut sanomaton tyhjyys liitossa tuntuu tuskalta. En halua tätä loppuelämää. Kun ei toinen hakkaa, ei juo, on ok, hoitaa kotia ja lapsia, mutta parisuhde on aina ollut tosi tyhjää. Tuntuu tyhmältä, että tuo on avioeron syy, mutta tuskakin siitä tyhjyydestä on ravisuttava. Säälin miestä, joka ei haluaisi eroa, haluaisin, mutta yritän ollan miehen mieliksi. Voi itku! Kun olisi edes joku järkevä syy, mutta tää TYHJYYS!!! Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Arggg!!!
susa68
243148
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Aivan, mutta millä täytät sen tyhjyyden avioeron jälkeen?
Uusi mies? Uusi - mikä/vain?
Ovat vaikeita asioita, olen itse eronnut viikko sitten ja kuvittelen tietäväni mistä kirjoitan.
Minulla samankaltaiset " syyt" eli ulospäin kaikki ok - sisältä pelkkää silppua - kun mies on ns kunnon mies ( mikä sen kunnollisuuden kriteeri sitten onkaan??) eli ei juo ei lyö eikä käy vieraissa - oli vain täysin kuollut pystyyn monta, monta vuotta sitten.
Miksi jatkaa sellaista liittoa joka ei enää anna mitään - ei EDES tunteenpurkauksia..ei jaksanut.
parisuhde terapiaa. Jotain mikä saa molemat syttymään ja löytämään arkeen kipinää. On aika hassua, että jos avioliitossa ei kaikki ole sitä jatkuvaa "ihastuksen tunnetta", niin sitten erotaan tai ruvetaan käymään vieraissa, että saadaa jännistystä elämään. Onko se seuraava sitten parempi. Mahdollisesti naisten hakkaaja pedofiili, piilojuoppo, persoonallisuushäiriönen miehen retale.... tai joku noista tai kaikki samassa paketissa. Ehkä sitten kaipaa sitä persoonatonta kunnon miestä. Itse olin se "kunnon mies" (tunnistin itseni kuvauksesta). Nyt 3 lapsen viikonloppu isä, kun vaimo haki sitä jännitystä elämään harrastamalla seksiä autossa parkkipaikalla ja työaikana treffaili toisia miehiä....
uusi.
Mutta
Voitetut vaikeudet ovat tulevaisuuden pääomaa ja sivuutetut ongelmat taas pahimmassa tapauksessa seuraavat loppuelämän.
Näin valisti minua omassa erokriisissäni appiukkoni, jolla tosin sitä pääomaa ei paljon kertynyt. En sitä tässä tapauksessa tosi pidä ainakaan appiukon vikana. Olisi varmaan saanut vaihtamalla ehyemmän puolison.
On tietty jokaisen oma asia, miten parisuhteensa hoitaa.
Siis, itse olen kyllä käynyt parisuhdeterapiassa.. yksin. Mies ei halua, kun siitä ei kuulema ole hyötyä. En kaipaa mitään jännistystä kyllä elämään, ihan tavallista arkea, jotain jossa olisi yhteisiä kiinnostuksen kohteita, yhteisiä harrastuksia, yhteistä tekemistä. Toki lapset yhdistää, mutta nyt kun lapset ovat jo isompia, niin tuntuu, ettei ole mitään. Luonteet meillä on tosi erilaisia eikä yhteisiä kiinnostuksen kohteita ole ollut ikinä. En oikein tiedä mikä meidät sai yhteen?? Jotenkin sitä silloin parikymppisenä ei osaa tajuta kaikkee...
En kaipaa seksiseikkailuja. Haluaisin kokea edes kerran eämässä sitä sielujen sympatiaa. Oon ite sporttinen, spontaani, viehättävä, sosiaalinen.. En vaan halua kuolla pystyyn niinkuin tuossa aiemmassa viestissä todettiin. Mulle riittäisi ihana arkirakkaus, jossa olisi muutakin yhteistä kuin lapset. Vaikka se on oikeasti ihana yhdistävä tekijä, mutta kun oikeasti KAIPAA sitä ihmistä jakamaan muutakin.
Toisaalta kuitenkin elämän realiteetti on se, että välttämättä sitä sielujen symppis ihmistä ei enää kohtaa (ite oon kohta 40). Oon sitten yksin. Sekin tuntuu jotenkin hyvältä vaihtoehdolta just nyt..
Itse ehkä tajusin lopullisesti että olemme niin erilaisia, aivan eri aaltopituudella ym. vasta, kun tuli mies jonka kanssa on paljon paljon enemmän yhteistä, kemiat pelaavat yksiin kaikin puolin, myös harrastukset olisivat samankaltaiset. En koskaan ajatellut että elämässä kävi niin kuin kävi. Mieheni josta nyt haen eroa on kunnollinen, hoitaa kotia lapsia mutta paljon on ollut poissa eikä meillä ole ollut mitään yhteistä. Alkuun meni hyvin mutta lapset syntyy, kasvaa ja sitten rupeaa katselemaan että kukahan tuo on... kinaa, kinaa... En hakenut jännitystä tms. Kävimme terapiassa koska mies halusi, tiesin vain etukäteen että olen tajunnut oman tilanteeni eikä mielestäni mitään voi pelastaa. Toinen ei ymmärrä. Kaikki on nyt vaan toisin enkä itsekään tiedä miten kaikkien vaikeuksin läpi selvitään, rahastahan se riita aina tulee. Mieheni ei halua antaa minulle mitään, koska hän on kuulemma kaikki maksanut vaikka minäkin olen aina töissä käynyt.
olen itse vastaavassa tilanteessa. Kun syyllisyys ja toisen syllistäminen täyttää kodin ilmapiirin, on mahdontonta rakentaa arkea.
Jotta asioita voidaan käsitellä niin tärkein on molempien motivaatio ja anteeksianto. Omassa parisuhteessa emme ole tähän pystyneet. Terapia voi auttaa alkuun/lisää ymmärrystä mutta jos 'pahuuden kehää' ei saada katkaistua, on loppupelissä parisuhteen pelastaminen hankalaa.
50/50 periatteella molempien olisi tultava toista vastaan, kukaan ei toivo eroa mutta ei tunteitaan myöskään voi 'käskeä'. Omasta tulevaisuudesta yritän myös huolehtia, miten selviytyä pahimmasta ja jaksaa eteenpäin. Lapset on tietenkin etusijalla, he tarvitsevat huolenpitoa. Heidän rakkaus on ikuista ja aitoa. Epäitsekkäästi pitäisi ajatella ja toimia koska vanhempien yhteistoiminta erossa on myös edellytys lasten jaksamiselle...lapsistani näen miten itse onnistun tässä
On tärkeää, että lapsia otetaan huomioon tuossa tilanteessa niin paljon ja hyvin kuin mahdollista. Erojakin on erilaisia, ei haluaisi, että lapset kärsisivät. Varmasti se tuntuu joka tapauksessa.
Parisuhde on tahdon asia. Se vaatii kummaltakin panostamista. Itsestä tuntuu, että se tahto on hävinnyt ja hädissään yrittää saada sitä takaisin. Mutta tuntuu vaan epätoivoiselta.
samaa mieltä paljon voi omalla tahdollaan vaikuttaa, mutta tunteilleen ei hirveesti.
Rakkaus syntyy yhteenkuulumisen tunteesta, välittämisestä ja toisen kunnioittamisesta.
Tilanteesi kuulostaa tutulta, jos ei ole itään uskoa tulevaisuuten ja kaikki mahdollissudet on omasta mielestään käytetty niin ei taida olla muuta jäljellä kuin päätöksenteko mitä elämältään haluaa, ja sitä tässä itsekin mietin!
Olis mielyttävää kuulla mitä itse teit parisuhteen ennen kuin laitoit eropaperit sisään? Miten yritit saada suhteeseen kipinää. Näin miehenä tällä palstalla naiset haluavat eron aivan päin vastaisista "tapauksista". Äijä kuulostaa kunnolliselta mieheltä. Hoitaa lapsia, tekee kotitöitä... Haluatko siis himaasi renttu rakastajan ja sohva perunan.
voi olla parasta elämässä jos sen oikein oivaltaa. Usein seikkailemaan lähtevät puolisot huomaavat sen liian myöhään sillat poltettuaan. Rannalle jääneet keräävät palaset ja rakentavat uuden onnensa parhaansa mukaan. Usein lähtenyt osapuoli katuu, mutta paluuta vanhaan ei ole.
...mieltä kanssasi. Tavallista, turvallista elämää... Kuitenkin, jos parisuhteesta puuttuu yhteiset jutut, yhteinen kieli, on yhdessä mutta aina yksin, tulee kaipaus muutokseen. Seikkailu on aina seikkailua, sitä en halua.. Siis, tavallista elämää, kuitenkin yhdessä toisen kanssa. Tai sitten jos ei ole toista, jos kuitekin on parisuhteessa yksin, onko sama olla sitten vaan yksin.
Tosiasia on se, että tavallista elämää voi jonkun kanssa viettää eri tavoin kuin toisen kanssa. Kemiat vaikuttavat paljon parisuhteessa.
Ei tartte kuuta taivaalta. Tavallista elämää vaan.
tilanteessa muutama vuosi sen ratkaisun, että otin eron. Olin kans melkein 40v. Sitä havahtuu usein juuri tossa iässä miettimään, että noin puolet elämästä on kulunut ja mitä haluaa loppuelämältään. Varsinkin jos on nuorena sitoutunut, tahtoo kokea muunkinlaista elämää.
En ole katunut eroa tyhjän tuntuisesta suhteesta. Ja minulla on ollut pari lyhyttä suhdetta eron jälkeen, mutta ne olivat taas "renttusuhteuta", enkä sitäkään halunnut.
Minusta on ollut parempi olla yksin yksin, kuin parisuhteessa yksin. Mielestäni lopetin myös liiton reilusti ja vastuulliseti, en pettänyt, vaan vapautin meidät molemmat tyhjästä suhteesta.
suhteen valheillaan ja pettämisellä. Rakastajan pitäminen oli kai hänestä normaalia parisuhteessa. Liitto muuttui kylmäksi ja kun yritin itse asiasta keskustella, niin ei päästy puusta pitkään. Koska todelliset syyt olivat syvemmällä kai jonkinlaisessa itse inhossa tai omissa menneisyyden ongelmissa jotka olivat jääneet käsittelemättä (tiedän, että niitä oli). Ei siis vain parisuhteessa. Mielestäni täytyy muistaa, että on ongelmia, jotka johtuvat parisuhteen vuorovaikutuksesta ja ongelmia, jotka johtuvat pelkästään yksilöstä ja yksilön elämän historiasta, psyykkisistä rakenteista ja tunne-elämästä. Kyvystä sitoutua suhteeseen ja yhteisiin tavoitteisiin. Niihin ei puoliso voi paljoa vaikuttaa. Usein esim. Uskottomuutta perustellaan puolison puutteilla, tekemisillä tai tekemättä jättämisillä. Toisin sanoen toisen virheillä siis haetaan oikeutus uskottomuudelle. Toista ei voi muuttaa parisuhteessa. Voi vain käydä omaa sisäistä keskustelua miten voi itse muuttua. Ja tehdä parisuhteen eteen töitä. Mutta jos uskottomuuden ja valheen polulle lähtee, niin vaikea niitä on tunnustaa ja suhde on loppu. Petetty kärsii aina.
Ja yhtä usein käy niin, että lähtenyt osapuoli ei kadu sentinkään verran!
voin yhtyä tähä viestiin, parisuhteen ja omien ongelmien vyyhti on vaikea yhdessä ratkaista, ensin olisi hyvä ratkaista omat ongelmat sen jälkeen on helpompi nähdä oma osuus parisuhteen ongelmista. Itse olen oppinut näkemään yhteyden omasta lapsuudestani ja omien vanhempien parisuhteesta siihen kuinka käyttäydyin ja kohtelin omaa vaimoani kohtaan, käy elämässäni miten tahansa, opin itsestäni ja ainakin tiedän mikä osuus parisuhteeni ongelmista on omalla vastuullani.
voin yhtyä tähä viestiin, parisuhteen ja omien ongelmien vyyhti on vaikea yhdessä ratkaista, ensin olisi hyvä ratkaista omat ongelmat sen jälkeen on helpompi nähdä oma osuus parisuhteen ongelmista. Itse olen oppinut näkemään yhteyden omasta lapsuudestani ja omien vanhempien parisuhteesta siihen kuinka käyttäydyin ja kohtelin omaa vaimoani kohtaan, käy elämässäni miten tahansa, opin itsestäni ja ainakin tiedän mikä osuus parisuhteeni ongelmista on omalla vastuullani.
voitaisiin oppia jotkin. Jäis toi lapsellinen syyllisen etsintä vähän vähemmälle. Päästäis eroon noista iltasanoma ja kauniita ja rohkeet tyyppisistä yleistyksistä. Tottakain se on hyvä hakee syytä aina toisesta. ja jos ei muuta keksi niin sitten se on yhteiskunnan vika, mutta peiliin ei kannata katsoo, koska siellähän seisoo täydellinen ja virheetön ihminen, joka on vain olosuhteiden uhri.
Uskallatko tunnustaa jos on olemassa jo uusi ihastus?
... rohkeasti tunnustaa, että ei ole mitään uutta ihastusta!
Eron ykkösvaihe kohta ohi, toiseen vois siirtyä tuotapikaa. En vaan ole yhtään varmempi tunteistani ja tahdostani kuin puoli vuotta sitten. En yksinkertaisesti tiedä, haluanko ja uskallanko erota! Kaksi lasta, yhteinen talo ja ihania yhteisiä ystäviä... Ja me kaksi, saman peiton alla ja yhtä kaukana toisistamme kuin meri Saharasta. En halua nostaa käsiäni pystyyn ja antaa periksi, että mun elämä oli tässä. Kaikki on kokeiltu, pariterapiat, yksilöterapiat, lemmenlomat (=piinallisia, täynnä epärealistisia odotuksia). Kun ei tunnu miltään, niin ei tunnu miltään. Tähänkin voisin jäädä, jos joku antaisi takeet, että joskus vielä tuntuu. Ihastuksia on, mutta järki päässä sanoo, että "sama paska eri paketissa" se on sielläkin ja hurma haihtuisi vuodessa, parissa. Sille tielle en tahtois lähteä. Ja lapset pistää harkitsemaan tosi tarkkaan kaikki liikkeet. Mitä tässä siis voi tehdä??? Tää 4-kympin itsenäistymiskriisi vie kohta perheen ja hengen. Toistaiseksi mies vielä jaksanut ymmärtää ja tyynenä vaan odottaa mun päätöstä erosta... Ei tunnu yhtään syylliseltä, ei... Jos jollain on kristallipallo, niin et viitsis vilkaista kumpi olis oikee ratkaisi pitemmän päälle. Ja mä oon ihan oikeesti tunteen ja järjen kanssa hukassa!!!Huominen äitienpäiväkin ahdistaa helvetisti, kun ajatuksissa vatkaa tämmösiä ja lapset on kieli poskessa vääntäneet jotain ihanaa...
...kun aina olisikin se kristallipallo, että tietäis mikä on oikea ratkaisu. Tämä päätöksenteko on niin vaikeeta. Tuntuu, että koko elämä on sekaisin, kun näitä asioita pohtii. Ehkä eniten mua rassaa se syyllisyys siitä, että on niin tyhjää ja siksi olisi eroamassa. Puolison kanssa olemme niin kaukana toisistamme kuin itä on lännestä. Toki meidän elämässä on ajan myötä ollut kaikenlaista, mikä on osaltaa vaikuttanut meidän suhteeseen. Eihän se tietysti ole ole ollut monestikaan niin seesteistä yms. mutta kuitenkin ihan ok.
Onko tämä nyt sitä neljänkympin kriisiä vai mitä, en tiedä. Kävin terapiassa ja se oli äärettömän hyvä juttu. Suosittelen. Sen kautta oppii ymmärtämään paitsi itseään, toistakin. Mulla se tyhjyys on ollut aika lailla meidän suhteen alusta asti. Mies tuntui turvalliselta, mutta aina kemia on jotenkin puuttunut. Olen itseäni syytellyt, että mussa vika kun en tunne, mutta olen myös tajunnut, että en voi aina itseänikään syyttää. Mikä tuo myös sitä syyllisyyttä nyt, varsinkin kun on lapset on se, että haluaisi jotain muuta mitä ei ole. Sitä yhteenkuuluvuutta, tekemistä yms. Vuosien myötä monia juttuja on kokeiltu, mutta ihmisten persooniakaan ei voi lähteä muuttamaan.
Nyt asumuseron myötä vasta oppii tajuamaan, mitä se elämä olisi yksin ja miten käytäntö toimisi lasten myötä. Toisaalta se ahdistus on vähentynyt, tunteet käyvät kuin vuoristorataa... Terapeutin sanoin, ihmisellä on oikeus tuntea elävänsä.
Voi argg!! Hyvää äitienpäivää kuitenkin. Ehkä joskus aurinko taas paistaa...
arpo,että lähteäkkö vai ei,olin yllättävän rauhallinen.vielä lähdön jälkeenki olin aivan asiallinen,mutta ex:n käytös ja vaatimukset saivat puolustamaan itseäni.veikkaan että teilläkin tulee käymään niin(jos lähdet),että sinä olet riidan haastaja.
Meillä on ollut tunteenpurkauksia kummaltakin puolelta. Yritän, etten mene ylilyönteihin, mutta tunteet käyvät laidasta laitaan kummallakin. Mies on huutanut mulle, että sä oot mun. Hänen mukaansa avioliitto on järjen asia ja jos elämä perustuu tunteisiin, niin mitä se sitten on... Kun kerran naimisiin on menty siinä sitten pysytään. Tahtoon kait tän pitäisi jotensakin käsitykseni mukaan perustua. Luulisi, että tunteitakin tarvittais??..
Ei tosin lapsia ja "kunnollinen" mies ei kylläkään juuri kotitöitä tee. Mä oon tällänen suomipainos thaivaimosta eli ilmainen piika. Haluaisin kuitenkin tietää mitä sinä olet tehnyt teidän suhteenne pelastamiseksi? TYHJYYS voidaan täyttää yhteisillä harrastuksilla - oletko huomauttanut miehellesi? Miten haluaisit täyttää tuon tyhjyyden? Eikö miehesi voi/halua auttaa?
Mulla on veto loppunut. Minä olen ehdottanut terapiaa ("ei tässä mitään ulkopuolisia tarvita"). Olen puhunut, nalkuttanut ja raivonnut niistä epäkohdista jotka minua hiertävät. Ukko vastaa vaan että "asiat saadaan kuntoon". Pitäisi jo tapahtua jotain kun vuosikausia homma vaan jatkuu samanlaisena. Ai niin ukko on muuten työnarkomaani, joten kotona se ei sitten jaksa mitään vaan makaa sohvalla ja nousee ylös vain käydäkseen kusella, jääkaapilla tai tupakalla. Että sulla susa68 taitaa asiat olla vielä pikkuisen paremmin. Tästä kun eroon pääsen niin mitään karvanaamaa en aio riesakseni huolia.