Olen tässä pohtinut että mikähän meikäläisessä mättää, kun ensimmäisen poikaystävä on se ainoa poikaystävä, mikä mulla on ollut. Tuostakin suhteesta on kohta 8 vuotta aikaa.
Treffeillä olen kyllä käynyt ja tavannut ihania miehiä, ne jutut vaan eivät oo johtaneet mihinkään.
Miksi ei?
Missä vika?
Olen pian 26 vuotias. Pitkä ja hoikka. Käyn kampaajalla pari kertaa vuodessa. Käytän dödöä ja kosteusvoidetta ja kynsilakkaa ja höylää. Uusia vaatteita ostan sillon tällöin.
Luonteeltani olen tuntemattomien seurassa ujo ja vetäytyvä. Mutta tuntemieni ihmisten seurassa ihan erilainen. Ehkä silloinkin olen vähän tarkkailijan roolissa koska 99 % ystävistäni ovat yksiä hölösuita ja höpöttäjiä eli koko ajan äänessä. Mutta yleensä kyllä osallistun keskusteluun.
En luokittele ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen, ulkonäön, ihonvärin tms. mukaan. En yleensä puhu toisista ihmisistä pahaa (esim. töissä en osallistu kahvipöytäkeskusteluun jossa juorutaan miten Irma teki sitä ja tätä ja se on sellanen ja sellanen ihminen). Ei ole mitään tarvetta lähteä tuollaiseen tai olla toisille ilkeä, vain sen takia, että toinen on erilainen tai toisen elämäntilanne ei ole niin hyvä mitä toivoisi.
Olen itsenäinen ja minulla on omat systeemit, tavat ja tottumukset, joiden mukaan toimin. En siis ole pompoteltavana. Sanon aina suoraan, kiinnostaako lähteä jonnekin käymään esimerkiksi.
Innostun helposti uusista jutuista ja olen valmis kokeilemaan kaikkea uutta ja outoa.
Tietääkseni tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa (toinen juttu taas on se, tulevatko ihmiset toimeen meikäläisen kanssa). Tai pikemminkin _haluavatko_ muut tulla toimeen mun kanssa. Sellaistakin olen havainnut, että jotkut "päättävät" kymmenen minuutin tuttavuuden jälkeen että olen kauhea ihminen tai jotain (varsinkin naiset).
Tiedän kyllä itse joitain negatiivisia puolia itsestäni. Ujous ja hiljaisuus siinä vaiheessa kun ei tunneta hyvin ja sellaisissa tilanteissa, jossa on paljon ihmisiä ympärillä kuuntelemassa.
Kasvojen ilme silloin, kun olen "neuraali" eli en hymyile koko aikaa tms. on tympeä. Tai varmaan näytän jotenkin myrtsiltä tai vihaiselta tai tympääntyneeltä. Ei vaan jaksa mitään kestohymyä. Ehkä se on jotenkin torjuvaa? Baarissa jotkut miehet ovat kysyneet että miksi olen niin totinen tai miksi näytän niin tylyltä.
Uusissa ystävyyssuhteissa ym. en heti paljasta asioita itsestäni. Voin kyllä puhua kaikkea yleisesti ja tavallaan merkityksettömiä juttuja. En vain luota ihmisiin niin nopeasti, se vaatii aikaa.
En ole kaunis sanan varsinaisessa merkityksessä. Persoonallisen näköinen ehkä. En koe olevani sitä tasaisen harmaata massaa, mitä muutkin ovat.
En ole Einstein mutta en tietääkseni mitenkään yksinkertainen tai tyhmä.
Osaan tehdä ruokaa ja pitää huushollia pystyssä. En pelkää työntekoa enkä liata käsiäni.
Olen seksuaalisesti aktiivinen. Tykkään seksistä, mutta en harrasta yhdenillankivojajuttuja.
Baareissa käyn parina iltana kuukaudessa. Saatan ottaa drinkin tai siiderin, mutta muuten olen siellä selvinpäin. Kotona voi sitten ottaa enemmän drinkkiä tai viiniä tai siideriä.
Joten tämän romaanin jälkeen, jossa paljastin varmaan lähes kaiken itsestäni, se joka jaksoi tämän lukea (kiitos siitä), voisi kertoa, mitä pitäisi korjata ja missä asioissa pitäisi petrata. Mikä minussa on sellaista, mikä kertoo heti että ei kiitos, ei enempää tuttavuutta tuon kanssa.
Treffeillä olen kyllä käynyt ja tavannut ihania miehiä, ne jutut vaan eivät oo johtaneet mihinkään.
Miksi ei?
Missä vika?
Olen pian 26 vuotias. Pitkä ja hoikka. Käyn kampaajalla pari kertaa vuodessa. Käytän dödöä ja kosteusvoidetta ja kynsilakkaa ja höylää. Uusia vaatteita ostan sillon tällöin.
Luonteeltani olen tuntemattomien seurassa ujo ja vetäytyvä. Mutta tuntemieni ihmisten seurassa ihan erilainen. Ehkä silloinkin olen vähän tarkkailijan roolissa koska 99 % ystävistäni ovat yksiä hölösuita ja höpöttäjiä eli koko ajan äänessä. Mutta yleensä kyllä osallistun keskusteluun.
En luokittele ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen, ulkonäön, ihonvärin tms. mukaan. En yleensä puhu toisista ihmisistä pahaa (esim. töissä en osallistu kahvipöytäkeskusteluun jossa juorutaan miten Irma teki sitä ja tätä ja se on sellanen ja sellanen ihminen). Ei ole mitään tarvetta lähteä tuollaiseen tai olla toisille ilkeä, vain sen takia, että toinen on erilainen tai toisen elämäntilanne ei ole niin hyvä mitä toivoisi.
Olen itsenäinen ja minulla on omat systeemit, tavat ja tottumukset, joiden mukaan toimin. En siis ole pompoteltavana. Sanon aina suoraan, kiinnostaako lähteä jonnekin käymään esimerkiksi.
Innostun helposti uusista jutuista ja olen valmis kokeilemaan kaikkea uutta ja outoa.
Tietääkseni tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa (toinen juttu taas on se, tulevatko ihmiset toimeen meikäläisen kanssa). Tai pikemminkin _haluavatko_ muut tulla toimeen mun kanssa. Sellaistakin olen havainnut, että jotkut "päättävät" kymmenen minuutin tuttavuuden jälkeen että olen kauhea ihminen tai jotain (varsinkin naiset).
Tiedän kyllä itse joitain negatiivisia puolia itsestäni. Ujous ja hiljaisuus siinä vaiheessa kun ei tunneta hyvin ja sellaisissa tilanteissa, jossa on paljon ihmisiä ympärillä kuuntelemassa.
Kasvojen ilme silloin, kun olen "neuraali" eli en hymyile koko aikaa tms. on tympeä. Tai varmaan näytän jotenkin myrtsiltä tai vihaiselta tai tympääntyneeltä. Ei vaan jaksa mitään kestohymyä. Ehkä se on jotenkin torjuvaa? Baarissa jotkut miehet ovat kysyneet että miksi olen niin totinen tai miksi näytän niin tylyltä.
Uusissa ystävyyssuhteissa ym. en heti paljasta asioita itsestäni. Voin kyllä puhua kaikkea yleisesti ja tavallaan merkityksettömiä juttuja. En vain luota ihmisiin niin nopeasti, se vaatii aikaa.
En ole kaunis sanan varsinaisessa merkityksessä. Persoonallisen näköinen ehkä. En koe olevani sitä tasaisen harmaata massaa, mitä muutkin ovat.
En ole Einstein mutta en tietääkseni mitenkään yksinkertainen tai tyhmä.
Osaan tehdä ruokaa ja pitää huushollia pystyssä. En pelkää työntekoa enkä liata käsiäni.
Olen seksuaalisesti aktiivinen. Tykkään seksistä, mutta en harrasta yhdenillankivojajuttuja.
Baareissa käyn parina iltana kuukaudessa. Saatan ottaa drinkin tai siiderin, mutta muuten olen siellä selvinpäin. Kotona voi sitten ottaa enemmän drinkkiä tai viiniä tai siideriä.
Joten tämän romaanin jälkeen, jossa paljastin varmaan lähes kaiken itsestäni, se joka jaksoi tämän lukea (kiitos siitä), voisi kertoa, mitä pitäisi korjata ja missä asioissa pitäisi petrata. Mikä minussa on sellaista, mikä kertoo heti että ei kiitos, ei enempää tuttavuutta tuon kanssa.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Vaikutat mahtavalta ihmiseltä ja naiselta. Älä murehdi. Kyllä sinut vielä joku ottaa omakseen. Muista kuitenkin että tangoon tarvitaan kaksi.
että miehet eivät jaksa odottaa sitä paria kuukautta, että näkisivät millainen todella olen. Treffeillä saatan tosiaan olla hiljainen ja minusta on hankala ottaa mitään selvää. Ja tähän monet miehet lopettavatkin koko jutun.
puhui että ihmiset ovat niin pinnallisia että eivät vain pinnallisuuttaan jaksa ottaa selvää. Minulla voisi olla toinen näkemys samaan asiaan.
Jos deittiseura on kovin hiljainen ja vetäytyvä, niin hän voi hyvin olla ujo. En minä ainakaan välttämättä ole tuomitsemassa tympeäksi tai ylpeäksi.
Eli kyllä ujoudenkin voi huomata. Se on vain eri asia, että mitä sitten pitäisi tehdä? Pitääkö jonkun tosiaan kaivamalla kaivaa jotain sellaista sinun persoonastasi, mihin voi tarttua ts. ihastua?
Se, että huomaa toisen olevan hiljainen ujouttaan ei helpota yhteisiä tilanteita, jossei satu olemaan niitä ihmisiä jotka tykkäävät kuunnella lähinnä omaa ääntään. Jos jouytuu koko ajan itse ylläpitämään keskustelua ja jos tilanne on koko ajan tuon ujouden aiheuttaman hiljaisuutesi/vetäytyvyytesi läpäisemä, niin mitä sinä täsmälleenottaet haluaisit treffikumppanisi tekevän?
Jos ei esim. kolmannellakaan tapaamisella osoita että pystyy yhtään vapautumaan ujoudestaan, niin alkaahan se pikkuhiljaa olla rasite treffikumppanillekin. On kohtuutonta odottaa että toinen koko ajan ottaa vastuun siitä millä tavalla yhteinen aika vietetään ja tutustumisvaiheessa se tarkoittaa lähinnä keskustelua.
Tilanne muodostaa tälle aktiivisemmalle osapuolelle paineita ja asettaa odotuksia siitä että hänen täytyy nyt johtaa keskustelua ja että hänen pitää tehdä tilanne mahdollisimman mukavaksi sinulle, joka olet ujompi.
Jossain vaiheessa, suurinpiirtein alkumetreillä, eli ensimmäisen viiden tapaamisen aikana tulisi jään kyllä murtua, niin että itse treffi/tapaamistilannetta ei tarvitsisi enää ajatella koko ajan samalla kun tavataan. Ja ei oikea tutustuminen voi kunnolla edes alkaa ennenkuin kummatkin laskevat oman "suojansa" alas.
Tuli varmaan useammallakin eri tavalla kuvailtua nyt samaa asiaa, mutta minusta se on oleellista, että ujous ja syrjäänvetäytyvisyys tekee tilanteesta epämukavan, varsinkin jos sama jatkuu pidempään. Eikä ihminen välttämättä ole pinnallinen, jos tämän takia jättää treffailun sikseen. Hän ei ehkä vain enää osaa olla se ainoa, joka on käytännön vastuussa suhteen etenemisestä.
ja kirjoitin tuon äskeisen pätkän myös ujona ihmisenä.
Yleensäkin treffeillä haluan _tehdä_ jotain. Kyllä ne ekat treffit menee perinteisellä leffa-kahvi -konseptilla. Mutta sen jälkeen kaipaisi jotain toimintaa, ja yritän kyllä ehdottaakin kaikkea yhteistä tekemistä, mutta miehet ei vaan sitä hoksaa. Niille riittää että tulen käymään ja katotaan telkkaria / leffaa ja ollaan kylkimyyryä sohvannurkassa.
Esimerkiksi näin keväällä - kesällä lähtisin mieluusti vaikkapa kaupungille kävelemään tai käymään rannalla tms. Siinä tekemisen ohella vapautuu, kun on muutakin ajateltavaa kuin vain se että "nyt me tässä istuskellaan kahdestaan että mistähän nyt puhuis".
Se on kyllä aivan totta. Yhdessä voisi lähteä tekemään jotain konkreettista, ettei tarvitsisi sillä tavalla vaivaantuneesti keksiä "tikusta asiaa".
Älä muuta itsessäs yhtään mitään.Kyllä se oma kulta sieltä löytyy vielä.Valitettavasti ihmiset nyky yhteis kunnassa vitun pinnallisia kaikkien pitäisi olla aina heti yli ystävällisiä ja tulla heti uusien ihmisten kans juttuuun mut se nyt vaan ei vittu mee niin on meinaan ihmisiä ketkä on oikeesti UJOJA...
Miespuolinen sielunkumppani.. et ole yksin. oma tarinani on juuri sinun kaltainen mutta miehen näkökulmasta.
miehen pitää olla HAUSKA ja kaiken aikaa äänessä, nainen saa kyllä olla hiljaa,tasa-arvoista eikö?
asia noin. Itse sen hiljaisena naisena tiedän. Hiljaisena vieraassa seurassa, tuttujen kanssa olen enemmän äänessä, ja en niinkään mieti mitä suusta tulee. Uuden ihmisen kanssa mietin mitä "voin" sanoa ja sitten tod.näk. jätän sanomatta. Ja sitten vasta ei keksikään mitään puhuttavaa. Mulle onkin sanottu, että "puhu nyt jotain" :(.
Kyllä miehet käsitykseni mukaan haluavat iloisen ja puheliaan naisen. Mutta jos ei luonnostaan sellainen ole, ei sitä pysty feikkaamaankaan. Onhan se kiva, jos mies on hauska ja puhelias, mutta kyllä omastakin mielestä sen pitäisi olla niin, että molemmat olisivat tasaisesti äänessä eikä toisen pitäisi pitää "hauskuutta yllä".
Vaikutat kypsältä ja itsenäiseltä järki-ihmiseltä. Itsensä kanssa toimeen tuleva, ei akuutisti toista tarvitseva, saattaa jäädä yksin seksistisyyttä korostavassa maailmassa. Niin kävi minullekin. Joskus pitää rohjeta ilmaista tunteensa. Se on herkkä vaihe, koska tällöin mies voi myös juosta pakoon.
Tyylisi vaikuttaa tutulta. Sinun ikäisenä en juurikaan käynyt treffeillä, enkä uskaltanut antautua miehille. Tansseissa, kun tansittaja pyysi baariin kahville, kieltäydyin, koska kunnon nainen ei saa olla liian helppo. Niin sitten jäinkin sinkuksi, nyt jo 50 vuotta.
Nykyään olen opetellut ilmaisemaan tunteitani. Joskus voi tulla vastaan mies, joka osaa myös ilmaista itseään. Jahka vielä onnistun.
Nyt jälkeenpäin minusta tuntuu, että ehkä miehet eivät uskoneet, että olin yhden miehen nainen. Ehkä kyse onkin miehen itsetunnosta, kun hän kohtaa kelpo naisen.
Joskus tuntuu, että me suomalaiset ei osata keskustella. Nämäkin palstat on käsittämättömän epäinhimillisiä. Naisista puhutaan niin rumasti. Ihmiset on kuin kauppatavaraa. Ihmisen oikeus ilmaista tunteitaan teilataan vastoin parempaa tietoa.
Tsemppiä Sinulle! Pää pystyyn ja silmät auki. Jos todella haluat pariutua, kannattaa toimia siihen suuntaan itse.
Ikää kun taas tuli lisää, niin palauduin samojen ajatusten äärelle.
Tosin itsellä ujous kääntänyt asiat pahempaan päin, nimittäin hermostun suunnattomasti tietyissä tilanteissa... Ensimmäiset oireet kauhea puhe tulva, pälyilen ympärille ja niin edelleen, minusta naiset saavat ihan väärän kuvan. Itsestään antaa nykyän jo muutenkin väärän kuvan heti alkuun.
Kaverit tuntevat todellisen minäni ja ihmettelevät asiaa mikä saa ihmisen niin pois tolaltaan...
että vaikka ekat treffit menisivätkin vähän omituisiksi ja vaivalloisiksi sen takia että toista/molempia jännittää eikä jutustelu ole niin luontevaa, niin tekstarilla on hyvä vähän korjata asiaa.
Yleensä olen treffien jälkeen vielä kiittänyt esim. leffasta ja kahvista ja kertonut että oli mukavaa ja että voisi tavata uudelleenkin.
Sitten mennään toisille treffeille ja silloin jo aavistaa, että toista ei enää kiinnostakaan koko juttu!
Ymmärrän kyllä että _joskus_ käy näin, mutta kun se on pikemminkin sääntö, kuin poikkeus.
Kieltämättä omituista tuo jo on.
Itse vain saa treffejäkään aikaiseksi enää...
sellainen juttu, että varsinkin kavereiden poikaystävät - aviomiehet, jotka olen tuntenut pitemmän aikaa, ihmettelevät että miksei mulla ole ketään. Miettivät että kun olen ihana ja kaikkea niin miksen saa poikaystävää. Ja sitten vielä sanovat leikillään että jos en olisi ton kanssa niin iskisin sut. Ja yrittävät naittaa tyyliin "mulla olis parikin sellasta kaveria jolle sut vois esitellä".
Että ehkä se on vaan ensivaikutelmassa se vika?
Olen aivan varma siitä että ensivaikutelmassa se vika on...
että mitä ajatuksia ja tunteita se herättää, jos tapaamasi nainen selittää ettei oikeasti ole tällainen eikä käyttäydy näin omituisesti, vaan että se johtuu susta?
Alkuun hämmentyisin, kuitenkin uteliaisuus voittaisi selvittääkseen millainen henkilö oikeasti on...
mistäs sitä taas tämmösiä naisia löytyy?...tuohan ois jo liian hyvää ollakseen totta..