Kenellä äiti kokee olevansa oikeutettu puuttuilemaan tyttärensä, joka on jo YLI 30-vee (reippaasti) asioihin...??
KENELLÄ..?
teea.
4486
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Se on kuule tytön tehtävä tehdä äidilleen selväksi, että enää ei tytön asiat ole äidin asioita. Pitää oppia vetämään rajat sille mitä hyväksyy ja mitä ei.
Minä aloin vähän alle kolmekymppisenä pistämään äidilleni vastaan. No, se on ollut kivinen tie, mutta ainut mahdollinen, koska hänen tahtoonsa en oman mielenterveyteni kustannuksella alistu.
Äitini neuvoi minulle vielä muutama vuosi sitten miten lakanat viikataan jne. Lasten kasvatuksessa olen hänen mukaansa ihan metsässä (minulla 3 lasta). Tässä vain muutamia esimerkkejä. Äidilläni on aina ollut myös sanottavaa vaatteistani tai ulkonäöstäni, myös miestäni hän on arvostellut.
Todellinen "poru" alkoi silloin, kun ryhdyin sanomaan vastaan oikein kunnolla. Olen kiittämätön ja röyhkeä, kun sillai äidilleni puhun! Pikku hiljaa välimme ovat muuttuneen entistä etäisemmiksi, mutta tämä on aihoa keino, jolla saan hänet olemaan puuttumatta elämääni.
Näin minäkin ajattelen nyt mutta aika myöhään, olisin ennen niin olisi ollut parempi.
Mario Bergnet sanoi että kun joku perheen (kipeän) jäsenistä alkaa laittaa rajoja niin ollaan kuin veneessä jossa kaikki muut huutavat että istu alas, sinä keikutat venettä.
Että heti tulee syyllisyys kun keikuttaa venettä ja haluaa terveitä rajoja ja lähtee kasvamaan, niinkuin sinäkin olet tehnyt.
Mä olen itte ollut kipeä äiti, Jumalan armosta lapset ovat silti tervehenkisiä ihmisiä.
Usein vaan tulee itku että mitä olen heille aiheuttanut mistä joutuvat kärsimään.
Onneksi ovat ainakin sanavalmiita ja kertovat mikä minussa ärsyttää.
Olen itse myös nähnyt selvästi "vanhemmiten", miten olen äitinä toiminut oman äitini tavoin. Merkittävä ero on mielestäni kuitenkin se, että huomaan omat virheeni. Minusta on ihanaa kun lapseni kritisoitvat toimintaani ja saan sanoa heidän olevan oikeassa.
Ratkaisevaa mielestäni on se, että myöntää lapsilleen tehneensä väärin ja on aidosti pahoillaan. Pahimmalta minusta tuntuu, kun äitini vähättelee, kieltää ja syyllistää minut puhuessani kokemistani vääryyksistä.
Oma äitini ei ole sanonut minun tehneen mitään hyvin tähän ikään mennessä, hän tietää edelleen kaiken paremmin. Itse olen kuitenkin onnekas, kun minulla on niin "viisaita" lapsia, että saan usein sanoa heille heidän olevan oikeassa!