olette pystyneet antamaan pettämisen anteeksi, mistä olette löytäneet vahvuuden anteeksiantamiseen? Entä unohtaminen, anteeksihan voi antaa muttei unohtaa, kuinka kauan tapahtunut kulkee mukana, vai kulkeeko loppuelämän?
Te, jotka
...
402844
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 40
Vanhimmat
tapahtuneesta vuosi pian, anteeksi pystyin antamaan koska rakastan vaimoani ja lapsiani, enkä toki väitä että anteeksiantaminenkaan tapahtui heti mutta jotenkin sain voimia anteeksiantamiseen, vaikkei ollut ketään jolle edes olisi voinut kertoa, toivottavasti sinulla on joku....
mutta se unohtaminen.....
et varmaan tätä haluaisi lukea, mutta unohtamaan en ole pystynyt vieläkään, silloin tällöin herään yöllä siihen kun näen vaimostani unta sen miehen kanssa..
pelkään etten ikinä voi unohtaa tapahtunutta, haluaisin kyllä, puhuttukin asiasta on paljon, mutta..
enpä tiedä mitä tapahtuisi jos sen tunnekuohun kokisi toisen kerran, sitä on niin vaikea kuvailla sitä tunnetta, pettäjille sen verran tiedoksi, että ainakin minun tunnemaailmani meni sen verran sekaisin että siinä sekuntien aikana muistin kuin videona ensisuudelmat,aviovalat,raskaustestien viivat, lasten syntymät, kaikki hyvät ja ikimuistoiset hetket joita olimme kokeneet, kaikki tekemäni uhraukset, ja silti samaan aikaan suunnatonta raivoa, halua väkivaltaan, epäilystä montako kertaa tätä on tapahtunut, mitä muuta toinen on valehdellut, ja epäilys olenko todella lastemme isä edes...
nykyäänkin epäilys kalvaa välillä jos puhelin piippaa usein
Anteeksi voi antaa, mutta unohtaminen on toinen juttu.
Asia palaa mieleen, tosin laimeten vuosien vieriessä.
Ja epäluuloisuuteen ei paljon merkkejä tarvitse.
Tuntuu että koko suhde on vedetty lokaan tapahtuneen myötä. Mietin että kuinka paljon muutakin on valehdeltu tai salattu, tai kuinka paljon tässä salasuhteessa vielä on sellaista mitä en tiedä...
Minäkin olen panostanut suhteeseeni paljon, ja olen myös siitä katkera ettei panokselleni annettu "mitään arvoa" kun se näin pahasti pilattiin. Olen yrittänyt ajatella asiaa niin että kaikki syy ei voinut olla minussa vaan puolison päässä, mutta kyllä ne alemmuuden- ja huonommuudentunteet silti paljon saavat valtaa.
Toivoisin että voisin laittaa pettäjän kokemaan samat tunteet mitä itse käyn läpi, niin että hän todellakin ymmärtäisi mitä teki. Mutta sehän ei ole mahdollista...
Pakko kai tämän on jonakin päivänä helpottaa, jatkui sitten suhde tai ei...
Sekin vielä, se luottamuksen palauttaminen... Voiko sitä ikinä luottaa toiseen täysin kun tulee petetyksi? Onko sitä aina jatkossa tavallaan tuntosarvet koholla siitä että tuleeko se tapahtumaan uudelleen? Miten sitä voi perustella epäluuloisuuden esim. useiden vuosien jälkeen, että vieläkin pelottaa että sama tapahtuu uudelleen? Vai onkohan viimeistään siinä vaiheessa aika luovuttaa ja todeta että luottamus ei palaudu enää koskaan ja lopullisesti erota?
Hö, vaikeita kysymyksiä...
kaikki petetyt haluaisivat kostaa samalla tavalla, mutta haluatko alentua samalle tasolle hänen kanssaan?
hän ei kuitenkaan tuntisi sitä samalla tavalla kuin sinä..
itsekin ajattelin kostoa aikani, mutta totesin etten pystyisi yhtä tunnesotkua sillä toiselle aiheuttamaan koska hänhän osaa tavallaan odottaa sitä
helvetti kun osaisin auttaa sinua paremmin
Luultavasti saisin itselleni vielä pahemman olon jos menisin ja tekisin samoin. Uskon uskollisuuteen ja luottamukseen enkä oikein voikkaan toimia periaatteitani vastaan. Luulen että puolisonikin on kärsinyt tapahtumista, ehkä niinkin paljon, että ei pysty oikein käsittelemään niitä tunteita, vaan porskuttaa vaan eteenpäin tavallaan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Ja kiitos, autat kyllä nyt jo paljon!!! Eihän kukaan voi toiselle valmiita vastauksia antaa, tilanteet ja ihmiset ovat kertakaikkiaan niin erilaisia. Uusien näkökulmien ja asioiden pohtiminen toimivat minulla ja siksi kaikkien kommentit ja mielipiteet ovat kullanarvoisia.
en tiedä. Anteeksi voi todella antaa. Voimakkaat tunteet, jotka asiaan liittyvät, haalenevat. Elämässä tapahtuu useimmille muitakin vaikeita asioita, jotka on käsiteltävä. Ja kulkevat mukana, tulevat osaksi elettyä elämää.
Kun virheitä tehdään, niistä otetaan kokemuksena opiksi ja luulen, että on ihmisen kypsyydestä ja taidosta käsitellä vaikeuksia, että ei jää katkeraksi. Avioparin on tässä tilanteessa kasvettava yhdessä ja pystyttävä puhaltamaan jälkeenkin päin yhteiseen hiileen. Täytyyhän päästä yli esim. puolison tekemästä rikoksesta, jonka hän on sovittanut. Kun jatketaan yhdessä, ei koko ainokaista elämää pidä pilata musta pilvi pään päällä kulkemalla. Apua kuohuntavaiheen aikana tulisi saada ja tulisi myös ottaa vastaan. Sanoisinpa, että rinnalla kulkijasta voi tulla läheisempi ihminen. Eikä hän ole vain itsestään selä puoliso.
paljon miettinyt, sitä että anteeksi antamalla ja yrittämällä ymmärtää pääsisi varmasti pitkän päälle pidemmälle kuin sillä että ei anna. Mutta se loukkaantuminen, pettyminen, vihantunteet ja katkeruuskin eivät oikein anna mahdollisuutta antaa anteeksi. Kyllähän tässä tietysti pahin kuohu on jo laantunut, mutta silti koen puolisoni vielä likaiseksi petturiksi.
Mutta ehkä tosiaan aika vielä tekee tehtävänsä ja tapahtunutta pystyy jotenkin käsittelemään neutraalisti. Siinähän se anteeksi antamisen mahdollisuus vasta tulee...
Miten sait tietää pettämisestä ja oliko kyseessä vain yhden illan haksahdus vai pidempiaikainen sivusuhde? Kuinka pitkä aika on kulunut siitä kun sait tietää? Ajattelin, että noillakin asioilla voi olla merkitystä.
asian itse, kun tajusin että jotakin hämärää on tekeillä, (en halua kertoa tarkemmin :) ), puoliso ei ole tunnustanut oikein mitään, asian selvittely alkoi jo n. vuosi sitten ja kyseessä oli pidempiaikainen sivusuhde.
että kulkee koko loppuelämän. Tapahtuneesta on kaksi vuotta ja juuri edellisenä yönä (tosin pitkästä aikaa) tuli sellainen yö, kun tuli valvottua ja ajatukset laukkasivat. Mietin sitä etten itse koskaan olisi voinut tehdä toiselle sellaista.
Joku nyt tietysti älähtää, että jos on päättänyt jatkaa, pitäisi myös unohtaa. Niin pitäisikin mutta helppoa se ei ole. Kun elämä kuitenkin on normaalia ja parisuhteessa tulee niitä pahoja päiviä, niin silloin muistot helpommin tulevat.
Kysyit mistä tulee vahvuus. En tiedä ainakaan omalla kohdallani oliko se vahvuutta. Joitain muita tuntemuksia tunnistin kyllä prosessissa. Pelkoa kodin rikkoutumisesta, vihaa sitä toista osapuolta kohtaan, lähinnä siten ettei minun ainoata saavutustani, oman asunnon hankkimista mitkään ulkopuoliset mitätöi. Tässäkin tapauksessa oli kyseessä ihminen, joka ei koskaan ollut työpäivää elämässään tehnyt. Oli ollut eläkkeellä siitä lähtien kun lapsilisä loppui ja halusi mieheni ostavan hänelle asunnon.
Tuleva vanhuus myöskin mietitytti, yksin jääminen. Sen tiedostin kirkkaasti etten enää koskaan kykenisi mihinkään suhteeseen jos tämä kariutuisi.
Entä lapsenlapset, miten kertoa heille ettei puppa olisikaan enää osa heidän jokapäiväistä elämäänsä.
Sekavalta vaikutti eikö vain, mutta onhan elämäkin sekavaa...
Eihän elämästä koskaan tiedä mitä tapahtuu... Paras kai olisi yrittää vahvistaa itseään niin että tietää kestävänsa tulevat pettymykset ja loukkaantumiset. Ja ajatella sitä että kuinka paljon suhteen jatkamiselta kuitenkin saa, siihen nähden mitä menettää jos sen suhteen lopettaa pettämisen vuoksi. Sitäkin olen miettinyt että jos tämän suhteen lopetan, ja joskus aloitan uuden suhteen, niin voinko siitäkään olla varma ettei pettämistä tapahdu uudelleen. Olettaisin että puolisoni ainakin nyt tietää mitä pettämisestä seuraa ja osaa (ehkä) miettiä jatkossa uudelleen, että haluaako enää jatkossa pettää.
Toisaalta yritän myös ajatella niin että maailmassa ja elämässä tapahtuu pahempiakin asioita, kukaan ei kuitenkaan ole kuollut esim., että asiat menisivät oikeisiin mittasuhteisiin, ja että se mikä ei tapa niin vahvistaa.
Mutta vaikeaa on... Välillä paistelee kyllä aurinko risukasaan, että ehkä tässä vielä toivoa on tämän asian yli päästä...
eikä unohtaa , molempien tunteitten kanssa täytyy elää loppu elämänsä ,(ihminen kun vammautuu sen vamman kannsa eletään loppu elämä ) ,kannattaa ajatella ennenkuin alkaa uskottomaksi haluaako vammauttaa puolisonsa , samalla vammauttaa myös itsensä .
olla että tässä käykin niin etten voi antaa anteeksi, enkä unohtaa... Toisaalta haluan päästä kuitenkin asian ylitse tavalla tai toisella, jatkuu suhde sitten tai ei, enkä missään tapauksessa halua jäädä katkeraksi, siinä pilaan vain oman elämäni. Se on totta, että tälläinen kokemus vammauttaa, mutta ehkä kuitenkin myös opettaa jotakin, itsestä ja muista. Se opetus täytyy vain yrittää löytää...
vuosia ,ei voi antaa anteeksi eikä unohtaa , siihen jotenkin vain tottuu että toinen on semmonen ja kuitenkin kun huomaa olevansa se tätkein ihminen niin elämä vain menee menojaan ja avioliitto pysyy ja pysyy se on joittenkin elämän tapa , mutta en kuitenkaan sitä hyväksy enkä anna anteeksikaan sen kanssa vain elän niin kuin olisi jalka poikki ,eikä minun elämä huono ole ollut , koska olen osannut elää rinnlla omaa elämääni omalla tavallani , olen hyvinkin tyytyväinen elämääni .
milestäni hätiköityjä päätöksiä ei pidä tehdä. Jos molemmat sitoutuu toisiin ja on valmiita antamaan suhteelle toisen mahdollisuuden, katkeruudesta, vihasta, epäluuloista pääsee eroon vain ajan kanssa. Paluuta entiseen ei ole, vaan suhdetta pitää alkaa rakentaa ihan uudelta pohjalta, koska pettäminen muuttaa molempia ihmisenä. Ihminen selviää suuremmistakin traumoista, joten uskon kyllä, että uskottomuudestakin voi selvitä yhdessä ja jatkaa liittoa tehden siitä jopa entistä paremman. Puhukaa, puhukaa ja puhukaa! Älkää pitäkö toista itsestään selvänä! Rakastelkaa, hyväikää ja hellikää toisianne! Noilla minä ja mieheni päästiin yli miehen uskottomuudesta ja olemme rakastuneet toisiimme uudestaan 15 vuoden yhdessä olon jälkeen.
t.4lapsen äiti
Mielestäni olet hoksannut yhden tärkeän jutun. Vaikka eroaisitte, sinun pitäisi päästä asian yli tavalla tai toisella. Olin itse 110% varman heti pettämisen paljastuttua, että otan eron ja välittömästi. Pettäjä ei sitä halunnut. Pettäminen paljastui minulle aikoinaan yhden pitkän juhlapyhän alla. En voinut käytännössä tehdä mitään asuntoasialle moneen päivään ja sinä aikana tietysti kävimme asiaa läpi mieheni kanssa. Oli tavallaan hyvä, että en siinä vihan vimmassa ostanut ensimmäistä eteen tulevaa asuntoa ja muuttanut mitään puhumatta pois. Vaikka olisimme eronneet, asia olisi pitänyt jotenkin työstää. Eron myötähän on hyväksyttävä myös se, että ne parisuhteen hyvät asiat häipyvät elämästä.
En haluaisi petetyksi tulemisen kokemusta kenellekään uskolliselle ihmiselle. Ainakin omaa järkytystäni lisäsi se, että koko juttu tuli minulle täytenä yllätyksenä. Mieheni petti minua muutaman kerran vuodessa parin vuoden ajan entisen koulukaverinsa kanssa (taisi olla myös joku nuoruudenaikainen rakkaus). He tapasivat sattumalta kotiseudullaan ja sitten tarkoituksella sen jälkeen. Tiedän, ettei tapaamisia voinut olla kovin montaa, koska salarakas ei asu samalla paikkakunnalla ja mieheni ei tehnyt mitään yksinäisiä reissuja. En pysty näin jälkeen päin muistamaan mitään erikoista, mistä minun olisi pitänyt hommata tajuta. Joka tapauksessa en ollut varautunut mieheni pettämiseen, kukaan kavereistammekaan ei pidä miestäni potentiaalisena pettäjänä, vaan kommentit ovat olleet lähinnä "ei olisi ikinä uskonut". Pettämisen paljasttua minulla ei siis ollut mitään keinoja käsitellä tapahtunutta, koska mielestäni meillä oli keskinkertainen, keski-ikäisten ihmisten avioliitto ja parisuhde ja en ollut edes teoriassa miettinyt elämääni pettämisen jälkeen.
Minulle kävi myös samoin kuten aiemmin kommentoineelle kolmen lapsen isälle. Ihan kuin parisuhteemme olisi vedetty lokaan ja koko parin vuoden "pettämisaika" olisi valhetta myös meidän perhe-elämämme kannalta. Pikkuhiljaa aloin karaisemaan itseäni ja katselemaan esimerkiksi valokuvia noilta vuosilta.
Me emme siis ole eronneet, pettämisestä on nyt kolmisen vuotta. Taloudellisesti ero olisi ollut täysin mahdollinen. Minulla on hyvä työpaikka ja hyvät tulot. Uskon myös, että olisimme pystyneet sopimaan jonkinlaisesta yhteishuoltajuudesta, joten lapsiasiakin olisi saatu kuntoon. Voisin hyvin kuvitella olevani eronnut nelikymppinen, mutta elämä ei siis nytkään ole hassumpaa. Tuskin unohdan mieheni pettämistä ikinä, mutta tuska on pois. Tuskin unohtaisin petetyksi tulemista, vaikka eroaisimme. Elämässä on tiettyjä faktoja, joiden kanssa on elettävä. Mieheni petti ja sitä ei kostoretkillä tai erolla poispyyhitä.
Olen varmasti nyt kyynisempi kuin viisi vuotta sitten. Toisaalta elän myös enemmän tätä hetkeä ja minussa on enemmän ihan positiivista so what -asennetta. Tottakai ymmärrys ihmisiä kohtaan on kasvanut. Omatkin suunnitelmat pettivät ja ymmärrän, että jollekin muullekin voi tapahtua jotain ikävää ilman heidän omaa panostaan. Elämää ei voi aina hallita, vaikka olisi halu hyvään. Minulle mieheni pettäminen oli kriisi ja kriiseistä voi ottaa myös opikseen.
vastauksessani kerroin, uskon itsekkin siihen että rakkaus ja ymmärtäväisyys auttaisivat varmasti pidemmälle kuin viha ja katkeruus. Ne tunteet vain hävisivät pettymyksen ja suuttumuksen tunteiden alle. Toivon kovasti että ne lämpimätkin tunteet vielä löytyvät, ne ovat vain tällä hetkellä vielä hyvin piilossa.
Suhteen rakennus onkin tässä vaiheessa pakko aloittaa ihan alusta, ei ole muuta vaihtoehtoa. Voihan olla että vielä yhdessä löydämme sen, mitä joskus olemme toisiamme kohtaan tunteneet, tai sitten voi olla, että huomaamme ettei niitä tunteita vain kertakaikkiaan enää löydy.
Aika varmaankin sen sitten näyttää...
myös sellainen tilanne, että en olisi koskaan uskonut puolisoni voivan tehdä tälläistä. Eikä olisi kukaan ystävistämmekään uskonut. Puolisoni ei ole "pettävää" tyyppiä, niin ainakin luulin, ja siksi tämä järkytys olikin niin valtava kun asia paljastui.
Yritin alkuun ymmärtää asiaa, ja yritimme keskustella siitä, mikä rooli tällä kolmannella on puolisoni elämässä ollut, mikä on ollut suhteessamme vialla, kun siihen on kolmas mahtunut, en vain koskaan saanut kunnon vastauksia, vaan puolittaisia ja nekin vastaukset heittivät välillä häränpyllyä niin että toisella kerralla kysyessä samasta asiasta sain eri vastauksen kuin ensimmäisellä kerralla. Lopulta puoliso kyllästyi asian selvittelyyn ja sanoi ettei halua puhua aiheesta enää mitään. Mitä mahdollisuuksia siinä vaiheessa on enää saada suhdetta pelastettua?
Luin jostakin että raskaita kriisejä läpikäyneet ihmiset muuttuvat rennommiksi hälläväliä-tyypeiksi, koska valtavasta kriisistä selvittyään he uskovat paremmin selviytyvänsä uusistakin kriiseistä. Uskon että se pitää paikkansa. Toisaalta olen tyytyväinen siitä, että vaaleanpunaiset silmälasit putosivat silmiltäni, vaikkakin se aiheuttaa paljon epäluuloa myös muita ihmisiä kuin vain puolisoani kohtaan. Nyt osaan ainakin suhtautua vähän enemmän varauksella ihmisten tekoihin ja sanoihin, enkä ehkä enää usko niin sinisilmäisesti kaikkea. Ehkä nämä ovat hyviä opetuksia ottaa opikseen loppuelämäkseen, niin etten ole tätä kriisiä käynyt läpi aivan turhaan.
Olen usein miettinyt, olisiko edes mieheni halunnut jatkaa suhdettamme pettämisen jälkeen, jos hän olisi tiennyt, kuinka paljon se häneltäkin vaatii. Mieheni jaksoi jauhamista ja kysymyksiä ehkä vuoden. Tietenkään jauhaminen ei ollut jossain vaiheessa joka päiväistä, mutta varmaan kuukausittaista vielä vuosi pettämisen jälkeen. Pettäjä on meidän tavallisten ihmisten keskuudessa selkeä "syytetty". Hänen ei on varmaan aika vaikea löytää esimerkiksi parin yhteisestä tuttavapiiristä uskottua ja ainakaan miespettäjät eivät helposti hakeudu pariterapiaan saati sitten henkilökohtaiseen. Pettäjä on tietysti syyllinen pettämiseen, mutta hänelläkin olisi hyvä olla joku tuki, koska pettämisen käsittely on niin kuluttavaa ja petetty ei kriisinsä keskellä oikein jaksa ymmärtää pettäjää. Itse kyllä pystyin puhumaan asiasta, mutta aika pian mieheni puolustellessa ja selitellessä annoin vastaukseksi, että ota ero, jos et jaksa. Mutta kukaan ei läpeensä paha, ei edes pettäjä. Silti petetty ei ole oikea henkilö alkukriisissä kannattelemaan pettäjää, siihen hän tarvitsisi jonkun "oman" ihmisen. Petetyllehän näitä ymmärtäjiä löytyy. Itselläni oli esimerkiksi saman läpikäynyt ystävä suurena tukena.
meilläkin suurin piirtein meni. Noin vuoden puolisoni jaksoi edes jonkin verran asiasta keskustella ja sitten hän ilmoitti että asiasta puhuminen päättyy tähän. Se aiheutti minulle suurta ahdistusta, koska minusta puolisollani ei ollut oikeutta päättää minun puolestani sitä että milloin asia on käsitelty.
Myös minulla on ollut paljon ystäviä tukena selvittelemässä tätä asiaa minun kanssani, kun taas pettäjällä ei ole käsittääkseni oikein ketään kenen kanssa asiasta puhua. Oma lähtökohtani oli se, että olisimme yhdessä keskustelleet asian läpi niin että olisimme päässeet pohtimaan myös sitä että miksi näin kävi. Mielestäni on turha jatkaa yhdessä jos asia on käsitelty puoliksi, koska silloin on suuri riski siihen että tämä tapahtuu uudelleen, koska perimmäistä syytä ei selvitetä eikä siis olosuhteet eikä suhde muutu.
Uskon täysin senkin, että tämä asia on varmasti ollut myös puolisolleni hyvin rankkaa, varsinkin kun ei oikein ole ketään kelle puhua. Toisaalta mielestäni tämä olisi ollut tilaisuuksien tilaisuus tukeutua toisiimme ja antaa tämän tapauksen vahvistaa suhdettamme ja luottamustamme toisiimme. Mutta sehän ei riitä, että vain toinen on sitä mieltä...
No, eihän se myöhäistä vieläkään ole, jos vain molemmilta vielä löytyisi halua laittaa asioita kuntoon, yhdessä...
Minulla pettämisen jälkeinen aika meni jotenkin seuraavasti. Ensimmäiset viikot olin jonkinlaisessa shokissa, juttelimme paljon ihan hyvässä hengessä. Tuona aikana en kyllä pystynyt nukkumaan kunnolla enkä tehnyt normaaleja hommia. Esimerkiksi lapset saivat joka päivä jotain valmispitsaa tai vastaavaa, jos ruuanlaitto jäi kontolleni. Ei ole normaalia meillä. Sitten tuli todella hyvä muutaman kuukauden jakso. Seksielämä suorastaan hehkui (seksi on meillä aina sujunut) ja tuli suorastaan tunne, että elämä on paremmin kuin ennen. Sitten kuitenkin aina välillä on tullut jaksoja, jolloin olen ollut melkeinpä lievästi masentunut. Jotenkin ajattelen noina masennuksen hetkinä, että antaako pettäjä tarpeeksi arvoa anteeksiannolleni ja suhteemme jatkumiselle. Jos en väärin muista, yksi paha aallonpohja tuli tilanteen "normalisoiduttua" noin vuosi pettämisen jälkeen. Mutta kaikki parit etenevät omalla tavallaan ja kokevat asiat ehkä eri tavoin. Yllättävän pitkään ikään kuin hain hyvitystä noista "pettämisvuosista". Olen varmaan enemmän vahvan kuin heikon naisen maineessa tuttavapiirissämme. Yllättävän koville pettämisestä ylipääsy kuitenkin otti.
jalat alta täysin kun asia paljastui. Jotenkuten kykenin nousemaan sängystä joka aamu, vaikka välillä olikin sellainen olo että nyt en kertakaikkiaan jaksa. Meillä oli ollut muutenkin takana todella rankkaa aikaa, paljon muitakin vastoinkäymisiä, niin että tämä tapaus oli oikeastaan vain yksi lisää muiden joukossa.
Siltikin yritin selvittää asiaa ja ymmärtää vaikka se niin valtavan raskasta olikin. En olisi halunnut luopua suhteestamme, mutta en olisi sitä saanut yksin kuntoon. Sitten vain luovutin ja ajattelin että olkoon sitten paska, nyt en vain jaksa enää. Siitähän asiat lähtivät menemään oikeastaan vielä pahemmiksi.
Koskaan en olisi uskonut että tälläinen ottaa näin koville, kun jotenkin ajattelin niin että en kuitenkaan ole syyllinen tapahtuneeseen. Mitään niin väärää en tehnyt että olisin tälläistä itselleni ansainnut. Ja silti minä koin pahimmat alemmuudentunteet, itsetunnon heikentymisen ja luottamuspulan. Aika ristiriitaista...
No, kuten jo varmaan totesin, pahin on kuitenkin jo takanapäin, itsetunto alkaa pikkuhiljaa vahvistua, itseluottamus ja itsetuntemuskin kehittyvät koko ajan vahvemmiksi. Nyt alkaa jo näyttää siltä että selviän tästä voittajana. Vaikka ei kyllä todellakaan ole helppoa ollut...
eroamalla ei petetyksi tullutta voi pyyhkiä pois , se jokatapauksessa olisi kulkenut mukana läpi elämän ,olen omaan elämääni hyvin tyytyväinen , ja kaikki kokemukset kolhuinen on vain kasvattanut ihmisyyteen , joskus ero on hyvä ratkaisu , mutta se on tapaus kohtainen , jokainen ihminen on erilainen ja jokainen avioliitto on myös erilainen , minun kohdallani oli tämä ratkaisu paras , rinnakais elämä myötä ja vatoin käymisissä oli paras , kaikkea hyvää teille jotka kriisi vaihetta elätte , tehkää itsellenne ja perheellenne paras mahdollinen päätös .
Siksi ei kukaan voikkaan neuvoa toista tekemään niin tai näin, koska ihmiset, tapaukset ja avioliitot kuitenkin ovat niin erilaisia.
Hienoa huomata, että olet päätökseesi tyytyväinen, etkä ole jäänyt katumaan ettet päättänyt toisin. Kyllä elämää pystyy jatkamaan onnellisena näiden kriisien jälkeenkin, kunhan vaan itse tiedostaa päätöstensä syyt ja seuraukset. Silloin on helppoa pysytellä päätöstensä takana.
Kaikkea hyvää myös sinulle!!
Tai tämä sama suhde jatkuu taustalla.
Miehesi pääsi helpommalla kun pisti pisteen keskutelulle ja luulen että jopa uhkaili että teidän liittonne loppuu jos et jo ole hiljaa asiasta... Olenko oikeassa? Hän luultavasti jatkoi suhdetta...
Onhan se mahdollista että suhde jatkui, en alkanut sillä enää päätäni vaivata, kun päätin että yksin en voi asioille mitään tehdä... Mahdotonta tietää mitä siellä taustalla vielä on tapahtunut...
Minä olen kerran kokenut petetyksi tulemisen. Isku oli raskas, koska minulla oli niin paljon tunteita tuota miestä kohtaan. Omia unelmia ja oma ego meni murskaksi ja siitä nouseminen kesti noin vuoden verran, ehkä miltein kaksi. Tuolloin minulle ei edes esitetty jatkamista vaihtoehdoksi, vaan pettäjä halusi erota saman tien. Itse olin niin rakastunut mieheen, että olisin varmaankin halunnut jatkaa. Minulla ei myöskään ollut mahdollisuutta selvittää asiaa miehen kanssa, joten ainoa vaihtoehtoni oli ottaa tieto vastaan, käsitellä se yksin ja jatkaa elämääni.
En haluaisi kokea moista uudelleen, mutta tiedostan kyllä, että mitään takeita siitä, että en joutuisi, ei ole olemassa. Olin tuon tapahtuman jälkeen sitä mieltä, että mitään niin hirveää kuin pettäminen, ei saisi koskaan tehdä kenellekään ihmiselle.
Mutta kuinka ollakaan. Vuosikymmenen kuluttua olin itse pettäjän roolissa. Se oli jo sinällään shokki jopa itselleni. Asiaan myötävaikuttaneita tekijöitä oli jonkin verran, mutta tiedän kyllä, että mikään ei oikeuttanut tekoani vaan se oli tietysti täysin väärin. Elämäntilanteeseeni liittyi paljon raskaita asioita noihin aikoihin.
Sairautta, ongelmia töissä, läheisen sairautta ja kuolema. Aviomieheni ei pyynnöistäni ja yrityksistäni huolimatta kyennyt antamaan minulle yhtään tukea silloin. Hän mietti asioita ainoastaan omasta näkökulmasta. Hän mietti sitä, että mitä negatiivisia vaikutuksia minun elämäni vaikeilla tapahtumilla onkaan hänen elämäänsä. Ja kiinnostusta, keskustelua tai ymmärrystä asioihini ei löytynyt ollenkaan. Tiuskiminen ja töykeä käytös olivat se mitä häneltä hätäni hetkellä sain. Olin siitä ERITTÄIN loukkaantunut.
Tässä vaiheessa elämääni tuli joksikin aikaa toinen mies. Hänelle asiani tuntuivat merkitsevän paljon. Tapaamisia ja keskusteluja hänen kanssaan tuli lisää. Voisi sanoa, että meillä oli suhde.
Mieheni sai tietää tästä. Päätimme kuitenkin yrittää vielä jatkaa, meillä on kuitenkin myös kaksi lasta. Minä olin syyllinen ja sen sain myös tuntea. Käsittelimme asiaa mieheni toiveiden mukaan monen kuukauden ajan ensin päivittäin monta tuntia. Se oli lähinnä minun syyllistämistä. Kaikki mahdolliset elämäntapahtumat johtuivat hänen mukaansa minun pettämisestäni. Ja ilman pettämistä kaikki olisi ollut yhtä onnea ja aurinkoa. Yksityiskohtaisesti jokainen valhe purettiin osiin ja väännettiin auki. Osallistuin keskusteluihin joka päivä ja selitin ja purin auki, mieheni toiveesta ja auttamiseksi. Keskustelukerrat harvenivat pariin kertaan viikossa. Sitten noin kerta viikossa. Nykyisin, noin kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, raivareita noin kerran kuussa. Silloin kaikki, aivan kaikki johtuu taas pettämisestäni ja on minun syytäni.
Se oli hyvin raskasta aikaa. Omien vaikeiden tilanteideni lisäksi kestin myös tämän kaiken.
Sairastuin lopulta itse. Fyysisesti. Liian raskasta aikaa. Suhde kuitenkin jatkuu.
En tiedä mitä mieltä olisin. Minun mielestäni en ole ainoa, joka petti. Myös minut petettiin, koska minä en saanut ymmärrystä omissa vastamäissäni. Totta kait, vaikka en saanutkaan, niin silti oma pettämiseni oli hirveän väärin tehty.
Kuitenkin minun virheeni on käsitelty, pengottu ja auottu ja minut syylliseksi leimattu.
Mieheni välinpitämättömyys minua kohtaan vaikeana aikanani, on sen sijaan unohdettu.
Olen jonkin verran altavastaaja suhteessamme tällä hetkellä. Jos jotakin vaikeuksia ilmaantuu, on syy edelleen mieheni mukaan minun pettämisessäni. myös hänen ongelmansa ja stressinsä työssä, mitkä tahansa terveysongelmat ja ylipäätänsä aivan kaikki, on minun pettämiseni syytä.
Toisaalta olen sitä mieltä, että jos se on hänen kokemuksensa, niin se on hänelle totta. Ja sen takia otan vastaan mitä tulee siltä suunnalta. En voi poistaa tai muuttaa hänen kokemuksiaan.
En voi kuitenkaan olla myöskään sitä mieltä, että asiat olisivat menneet minun kannaltani oikein.
Toisaalta en tietenkään myöskään ansaitse sitä, että ne olisivat menneet oikein, koska olen itse toiminut väärin. Toisaalta, onko jossakin olemassa se raja, jonka jälkeen minua ei enää tästä asiasta saisi kohtuuttomasti syyllistää. Ei välttämättä ole.
Joka tapauksessa olen lopulta sitä mieltä, että oli helpompaa olla se petetty osapuoli.
Silloin on uhri. Jos joku vielä kuuntelisi ja ymmärtäisi ja ottaisi omalle syylleen kahden vuoden ajan kaikki mahdolliset negatiiviset asiat, joita minun elämässäni tapahtuisi, niin kyllä se varmaan vähän keventäisi oloani.
Johtopäätös. Itse en kyllä koskaan enää petä. Ihan itsenikin takia. Petetyksi tuleminen taas on enemmän muiden käsissä.
Täytyy sanoa että heräsi kyllä sympatiat sinua kohtaan, olet kyllä todella raskaasti maksanut virheestäsi. Tietysti toisaalta omaa syytäsi, mutta ehkä siihen maksamiseenkin olisi silti hyvä joku raja tulla. Et kai lopun elämääsi aio yhdestä virheestä maksaa?
Ymmärrän toisaalta täysin miksi ajauduit vieraan syliin. Näinhän elämässä käy, aina ei pysty ajattelemaan asioita loogisesti, joskus tunteet vain vievät mukanaan ja syystä tai toisesta pettäminen tapahtuu. Itseäni olisi helpottanut se, kun olisin tiennyt syyn oman puolisoni pettämiseen. Ja sen että mitä olisin voinut jatkossa tehdä ettei tarvetta pettämiseen enää tulisi. Vihainen olin myös siitä, ettei minulle kerrottu tästä tapahtuneesta vaan jouduin selvittämään sen itse omilla keinoillani. Äärimmäisen nöyryyttävää...
Olisin ollut koko ajan valmis antamaan anteeksi tapahtuneen, jos olisin saanut myös purkaa tunteeni puolisooni, kuten minulla omasta mielestäni olisi ollut oikeus. Ja jos olisimme pystyneet todella keskustelemaan suhteestamme ja siitä mikä oli mennyt vikaan kun tälläistä tapahtui. En saanut kumpaakaan tehdä. Puolisoni suostui jonkun aikaa vastailemaan kysymyksiin jotenkuten, hyvin vaikeasti, ja sitten päätti että hänen osaltaan asian selvittely päättyy tähän. Mitäpä siinä voi sanoa? Ymmärrän täysin että joku raja siinä selvittämisessäkin täytyy olla, on pakko myös pystyä jatkamaan elämäänsä eteenpäin, eikä vain katsoa taakseen, mutta miten sen voi tehdä, jos saa käsitellä asian vain puoliksi?
Minä tulin myös samaan lopputulokseen tämän asian tiimoilta, en tule koskaan pettämään ketään, koska siinä aina särkyy pahasti molemmilta jotakin. Ehkä pysyvästi. Kai se niin on, että tälläinen täytyy itse käydä läpi, että ymmärtää kuinka pahalta se tuntuu... Luulen että monikaan pettäjä ei tiedä mitä petoksellaan saa aikaan...
Voimia silti sinulle, toivottavasti kuitenkin joskus pääsette asian yli lopullisesti, ja pääsette elämään elämäänne eteenpäin!!
Kyllä ehdottomasti sinulla olisi pitänyt olla mahdollisuus käsitellä asiaan liittyvät tunteet puolisosi kanssa. Muutoin jatkamiselle ei mielestäni tule sellaista pohjaa, jolle voi rakentaa aidon ja luottavaisen suhteen.
Olet oikeassa siinä, että monikaan pettäjä ei tiedä mitä saa pettämisellään aikaan. Se todella hajottaa sekä pettäjän että petetyn. Ehkä jotkut pettäjät ovat todella sen verran "kylmiä" ihmisiä, että eivät koe teostaan syyllisyyttä ja eivät myöskään ole valmiita käsittelemään tekoaan toisen ihmisen kanssa. Mutta ainakin minunkaltaisen, tavallisen ja suhtellisen herkän naisen, jonka arvoihin uskollisuus kuitenkin kaikesta huolimatta kuuluu, tapahtuma veti täysin mustiin syvyyksiin hyvin pitkäksi aikaa.
Ja pahinta siinä on juuri se, että minä aivan itse tein sen.
Jälkeenpäin ajatellen on helppo sanoa, että toivoisin todella, että en olisi tehnyt sitä mitä tein. Asian ajatteleminen ja sen tajuaminen, että tehtyä ei todellakaan saa tekemättömäksi, vääntää kyllä sisuskaluja vieläkin.
Yritän kuitenkin päästä hiljalleen eteenpäin. Ja olen päässytkin ihan kivasti. Ainakin välillä tuntuu siltä. Sitten taas upotaan. Mutta kuitenkin.
Toivon sinulle onnellisuutta ja iloista kevättä.
pettämään? Miksi 'ajauduit' siihen? Meillä on käsittely vielä kesken, vaikka puhuttu on, niin kaikki ei ole vielä ihan selvää. Oliko suhteessa jotain vialla, vai tekikö tilaisuus varkaan? Oletko pystynyt selittämään syytä tai syitä tapahtumiin, itsellesi ja puolisollesi? Entä jatkuiko pitkään vai oliko kyseessä yksi kerta?
Kaikkea hyvää myös sinulle! Olen ajatellut että sitten kun menee riittävän huonosti, niin on jo pakko alkaa mennä paremmin (kun ei voi huonommin enää mennä :) ). Varsinainen positiivisuuden huippu :) ...
Miksi petin.
Jälkeenpäin on ensinnäkin vaikea perustella sitä itselleen. Mielessä on vain se, että olipa tilanne silloin mikä hyvänsä, niin pettää en olisi saanut. Jos suhteessa ei ole joku asia kunnossa, niin täytyy keskustella siitä ja sitten joko jatkaa suhdetta tai ei.
Mutta silloin "ykkössyy" pettämiseeni oli se, että minun ja mieheni suhteesa en kokenut saavani juurikaan tukea vaan päinvastoin melkoista välinpitämättömyyttä itselleni hankalien ja tärkeiden asioiden kohdalla. En saanut miehestäni vierelleni myötätuntoista keskustelijaa ja mukana eläjää, vaikka yritin sitä pyytää ja selittääkin kuinka toivoisin hänen kohtaavan kanssani minun elämääni liittyviä vaikeuksia. Hänelle tuntui olevan luonteenomaista aina vain katsoa kaikkea omasta näkökulmastaan ja toimia sokeasti sieltä käsin, riippumatta siitä kuinka pahalta se tapa minusta tuntui. Saatan ehkä selittää sekavasti, mutta toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitin.
Tavallaan puolison puutteellinen kyky katsoa asioita välillä myös toisen ihmisen näkökulmasta.
Koin hänen taholtaan sellaista välinpitämättömyyttä asioitani kohtaan, että koin, että minullakin on tavallaan oikeus käyttäytyä yhtä välinpitämättömästi häntä kohtaan.
Kuitenkaan en pettänyt kostamismielessä, vaan enemmänkin sallin itselleni löysemmän rajan muiden ihmiskontaktien kanssa ja sitä kautta sitten tilanne meni toisen ihmisen kanssa tunnepuolelta melkoisen hallitsemattomaksi ja kaikki rajat ylitettiin. Useita kertoja.
Ja tavallaan olen edelleenkin sitä mieltä, että toisen "henkinen hylkääminen" ja tyly kohtelu vaikeuksien kohdatessa on kutakuinkin yhtä suuri synti kuin pettäminen.
Mutta pettäminen on konreettisempi teko ja sen takia siinä syyllinen on helpompi löytää. Mutta toisaalta tuomitsen kyllä erittäin raskaasti oman pettämiseni. Eli vaikka toinen tekisi mitä, niin pettää ei saisi. Vaan asioista keskustelu ja mahdollisesti suhteen lopettaminen. Avoin linja.
Valehtelu tappaa kaiken. Aivan kaiken. Toki kasvatuksen voi aloittaa alusta uudelleen.
Ja saada parempaa satoa.
Ja "kakkossyy" pettämiselle oli liian löysä linja sitoutumisessa omiin päätöksiin ja arvoihin.
Eli halutessaan voi todellakin elää niin, että mihinkään ei ajaudu. Se vaatii tiukemman linjan siinä, kuinka vahvasti haluaa eliminoida ne tilanteet, joista tunteet ja suhde toiseen ihmiseen voivat syttyä. Eli jos jättää osittain avoimia ovia ja kurkistelee muiden vastaaviin, niin on hyvin todennäköistä, että muita tulee omaan taloon tai itse päätyy vierailulle muiden taloihin. Sitoutuminen, sitoutuminen ja sitoutuminen. Omien arvojen ja päämäärien määrittely ja niihin sitoutuminen. Silloin elämä kulkee oikeita polkuja.
Kannattaa muistaa se, että pettämisen jälkeen voi vielä koota suhteen ja saada sen kukoistamaan. Välillä se voi tuntua mahdottomalta. Mutta mikään ei ole mahdotonta. Kaikki on kiinni asenteesta. Molempien asenteesta.
Anteeksi voi antaa. Ja kannattaa antaa, ihan itsensä vuoksi.
Mutta mietitäänpäs eritellen, mitä pettämisessä tapahtuu petetylle.
1. Joku mainitsi, että tuntuu kuin suhde liattaisiin ja menettäisi kaikki muistot niiltä petetyiltä vuosilta. Mutta se on sellainen alkushokki reaktio, joka menee ohi. Eihän niitä muistoja kukaan pois ota, oikeasti.
2. Menettää itsekunnioituksensa ja kokee arvonsa naisena/miehenä kadonneen. Tämä pitkälti siksi, että olemme sisäistäneet asian niin, että petetyssä täytyy olla vikaa, kun kerran tuli petetyksi.
Kun asiaa miettii, ei petetty ole tehnyt mitään noloa, häpeällistä tai katumuksen arvoista. Siinä että luottaa ja rakastaa, ei ole mitään heikkoa tai huonoa. Eli itsekunnioituskin palaa.
3. Kokee, että rakkaus pettäjään on valhetta, että KAIKKI rakkaus on valhetta ja että kehenkään ei koskaan enää voi luottaa.
No, niinhän se on, että ihmiset ovat heikkoja, laiskoja ja itsekkäitä. Ihan kaikki. Jos haluaa rakastaa täydellistä ihmistä täydellisessä suhteesa, on tuomittu yksinäisyyteen. Jossain vaiheessa pitää päättää, haluaako elää, tuntea ja olla onnellinen, vai itkeä menetettyä illuusiota täydellisestä rakkaudesta. Rakastaa silläkin riskillä, että tulee satutetuksi. Se kuuluu elämään.
4. Kokee, että mitään yhtä kauheaa ei ole koskaan kenellekään tapahtunut.
Paitsi että on. Ihmiset vammautuvat, sairastuvat, kuolevat, tulevat tapetuiksi, katoavat, tulevat raiskatuiksi ja hakatuiksi.
Pettämisessä menee ihmisen ego hajalle, mutta yleensä ruumiita ei synny. Pahemminkin olisi voinut käydä ja joillekin tosiaan käykin - ja silti he jatkavat elämäänsä.
5. Kokee, että ylpeyden vuoksi pitää jättää pettäjä heti. Muuten on luuseri ressukka roikkuja.
Mutta pettäminen ja sen aiheuttama suru ja pettymys ei poistu jättämisellä yhtään mihinkään. Jos elämä on muuten suhteessa hyvää ja rakkautta riittää, ei ole pienintäkään järkeä rikkoa elämänsä rippeitäkin tunnekuohussaan.
Summa summarum. Petetyksi tuleminen sattuu, mutta siitä on täysin mahdollistä päästä yli. Itselläni asian kuulemisesta on syksyllä kolme vuotta.
Rakkauteni on suurempi, suhteeni parempi ja itse olen kypsempi kuin aikaisemmin. Hirveästi kyyneliä ja puhetta on näihin vuosiin mahtunut. Mutta rakkaani muuttui ihmisenä, niin kuin minäkin - ja suhteemme on nykyään paljon syvempi ja levollisempi kuin ennen. Mennyt on vain elämää.
Olen onnellinen.
Onnistuit kumoamaan kaikki suurimmat huolenaiheeni!! Juuri näitä asioita olen pohtinut ja käynyt läpi päässäni. Yksi suuri huolenaihe itselläni on ollut mm. juuri se, että mitä ihmisetkin ajattelevat jos vain menen ja annan kaikki tehdyt virheet anteeksi ja jatkan elämääni puolisoni kanssa. Toinen puoli tässä ajatuksessa on ollut se, että oppiiko puolisoni mitään, jos annan kaikki anteeksi, vai tarkoittaako se vain sitä, että hän tekee saman myöhemmin uudelleen. No, sitähän ei voi kukaan tietää...
Ymmärrän täysin myös sen, että ihmiset tekevät virheitä, kaikki ihmiset, minä mukaanlukien, ja jos itse tekisin virheen niin toivoisin saavani anteeksi ja uuden tilaisuuden näyttää, että olen ottanut opikseni. Miksen sitten voisi suoda toiselle samaa mitä itselleni haluan?
Hienoa kuulla että olette saaneet asiat selvitettyä ja että koet vielä niin että suhteenne on ehkä parempikin nyt kuin ennen näitä tapahtumia. Juuri se antaa uskoa siihen, että voi olla jotain järkeä yrittää selvitä tästä yhdessä, ja että olet tänä päivänä onnellinen. Olen itsekkin päässyt jo pahimpien aikojen yli, ja taas matkalla onnellisuuteen, paljon oppineena, vaikka välillä tuntuikin siltä etten varmaan ole onnellinen enää koskaan...
Vielä on se suurin päätös tekemättä, alkaako panostaa suhteeseen uudelleen vai lopettaako sen kokonaan...
Miksi olisi pettänyt ensimmäistäkään kertaa jos täyttäisit kaikki hänen odotuksensa - tai suhteenne täyttäisi. Hän lepää vähän aikaa ja tekee saman uudelleen
niinkin voi käydä... Toisaalta olen myös kuullut, että toiset osaavat ottaa virheistään opikseen, eivätkä tee samoja virheitä uudelleen, mutta paha sanoa vielä kumpaan osastoon minun puolisoni kuuluu.
Varmaankin sen aika näyttää, JOS päädymme vielä jatkamaan yhdessä...
Minua ei kyllä toinen petetyksi tuleminen hetkauttaisi. Ajattelisin vain, että mies rassu on tosi pipi. Ja jatkaisin elämääni.
Teille, jotka niin kovin voivottelette sitä, että "kerran pettää, pettäää toisenkin kerran", pari kysymystä:
- mikä siinä petetyksi tulemisessa on niin pelottavaa teille?
- elättekö muunkin elämänne nojaten vanhan kansan viisauksiin :)?
Mieheni pettämisen jälkeen yksi tosiasioita on se, että elämä ei suju aina suunnitelmien mukaan. Todennäköisesti neljän kympin jälkeen ikävät yllätykset lisääntyvät suhteessa iloisiin. En vanno mieheni uskollisuuden puolesta. Meillä on ollut suhteessa nousumme ja laskumme. Viimeksi pettäminen ilmeni tilanteessa, jolloin minun mielestäni yhteisessä elämässämme ei ollut niin paljon normaalista poikkeavaa, että sen takia olisi pitänyt pettää. Olen kuitenkin läksyni oppinut. En enää ajattele edes alitajuisesti, että noin ei käy minulle. Kyynisyyteni lisääntyminen näkyy nimen omaan siinä, että oma elämäni on jälleen enemmän omissa käsissäni. Olen varmasti itsekkäämpi tietyissä asioissa ja toisaalta suunnitelma B on olemassa. Jos mieheni on niin torvi, että hän pettää uudelleen, en todennäköisesti saa edes raivaria. Pakkaan mieheni tavarat ja hän saa lähteä.
keskusteluun osallistuneille!! Äärettömän hienoa että tämä keskustelu pysyi näin asiallisena ja minulle oli todella hienoa "kuulla" monen ihmisen erilaisia näkökulmia ja kokemuksia asioista.
Asioilla on yleensä tapana järjestyä, ainakin jotenkin, niin että eiköhän tässäkin niin käy!
Oikein lämmintä ja mukavaa kesää kaikille!!