Mitä teen?
Pari vuotta sitten ihastuin ja rakastuin mieheen, ulkomaalaiseen mieheen. Alettiin tapailemaan ja seurustelemaan . Mies kertoi olevansa naimisissa, mutta eroamassa. Tästä asiasta käytiin hirveät kädenväännöt ja tappelut. Välillä laitettiin suhde poikki ja taas yritettiin uudestaan ja taas poikki jne. Kunnes muutimme virallisesti yhteen viime joulukuussa. Tuohon mennessä suhteemme oli koko ajan uskomattomia riitoja ja selvityksiä selvitysten perään. Oli myös hauskoja aikoja. Mutta vähemmän niitä. Nyt vasta kahden vuoden jälkeen, olen huomannut, ettei meillä juurikaan ole mitään yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Rehellisesti sanoen, ei mitään. Olen kertonut miehelle siitä ja ollaan yritetty selvittää asiat, mutta tuntuu, että asiat on "hyvin" korkeintaan sen pari viikkoa ja sitten on taas keskustelun aika. Ensin olin hyvin surullinen tilanteesta, nyt olen tullut siihen, että mikään ei tunnu miltään. Olen pettänyt miestä tasan yhden kerran. Selvinpäin. Luulin, että jos tunnen omantunnon pistoksen, vielä olisi suhteella mahdollisuus. Mutta ei mitään, ei yhtään mitään. Olen nyt puhunut miehelle, että josko voitaisiin erota ja jatkaa kavereina. Kun ei tilanne juurikaan muuttuisi mihinkään tästä, mitä se nyt on. Mies ei halua. Ja aina kun me keskustellaan asioista ja minä oikeasti sanon hänelle suoraan, että en jaksa enää tätä. Hän jotenkin saa aina minut vakuuttuneeksi, että tilanne muuttuu, että kaikilla pariskunnilla on samanlaisia riitoja, ja että kyllä me tästä selvitään ja aina mä sitten menen tuohon tsemppiin mukaan ja oikeasti yritän ajatella, että kyllä se tästä ja oikeessahan hän on. Mutta kun ei. En tunne ihmistä kohtaan enää mitään muuta, kuin että en haluaisi satuttaa häntä. Sen verran hänestä välitän. Haluaisin lopettaa suhteemme kauniisti, enkä riitaisissa merkeissä. Hän ei tunnu ymmärtävän tai ei halua ymmärtävän. Tänään kävin treffeillä toisen miehen kanssa ja samalla olen kirjoitellut yhden toisen kanssa. Miehet ovat tietoisia avoliitostani.
Haluaisin ottaa riskin ja sanoa itseni kokonaan irti nykyisestä suhteestani ja tavallaan en uskalla. Pelkään, ettei uusista jutuista tule mitään ja jään yksin. Samaan aikaan on erittäin väärin pitää ketään (tällä hetkellä siis avomieheni) varalla. Se on erittäin julmaa ja samaan aikaan myöskin on väärin, että pidän yhteyttä näihin kahteen muuhun. En vaan uskalla tehdä mitään ratkaisevaa suuntaan enkä toiseen. Ja tunnen olevani loukussa/jumissa nykyisessä tilanteessa. Enkä missään nimessä haluisi sanoa avomiehelleni, että suhteemme on ohi, koska olen tavannut toisen. Koska en halua loukata häntä sillä tavalla. Haaveilen uudesta ja onnellisesti parisuhteesta ja samalla haaveilen ja toivon, että tämä suhde onnistuisi jollain ihmeen keinolla. Pelkään, että huomaan 5-10 vuoden kuluttua olevani edelleen samassa suhteessa saman miehen kanssa, ilman lapsia tms. Ja ettei meillä edelleenkään ole yhteisiä intressejä.
Nyt miehen vanhemmat ovat tulossa kesällä tänne tapaamaan meitä ja haluaisin ennen sitä tehdä ratkaisuni. Jos päätän lopettaa suhteemme, en missään tapauksessa halua tutustua hänen vanhempiinsa, heillä kun on aivan eri käsitys vanhempiin tutustumisesta kuin meillä suomalaisilla. Heille se merkitsee tosiaan, että tässä sitä ollaan ja kohta mennään naimisiin ja hommataan lapset. En myöskään haluaisi pettää avomiestäni ja lopettaa suhdetta, hän kun on ehtinyt kehua meitä ja meidän suhdetta ja on aivan innoissaan kun tutustun hänen vanhempiinsa. Osittain haluaisinkin tutustua heihin. Blaah. en todellakaan tiedä mitä mun pitäis tehdä! Kaikki mitä ajattelen tekeväni tai sanovani menee väärin. Ajattelen myös, että kaksi vuotta ollaan jo oltu yhdessä ja tottakai on tullut yhteisiä juttuja ja tapoja, enkä nyt voi sanoa että meillä koko ajan on erittäin ankeaa ja hankalaa. Enkä todellakaan jaksaisi tavaroiden jakoa yms.
Tälläistä mun elämä..
Pari vuotta sitten ihastuin ja rakastuin mieheen, ulkomaalaiseen mieheen. Alettiin tapailemaan ja seurustelemaan . Mies kertoi olevansa naimisissa, mutta eroamassa. Tästä asiasta käytiin hirveät kädenväännöt ja tappelut. Välillä laitettiin suhde poikki ja taas yritettiin uudestaan ja taas poikki jne. Kunnes muutimme virallisesti yhteen viime joulukuussa. Tuohon mennessä suhteemme oli koko ajan uskomattomia riitoja ja selvityksiä selvitysten perään. Oli myös hauskoja aikoja. Mutta vähemmän niitä. Nyt vasta kahden vuoden jälkeen, olen huomannut, ettei meillä juurikaan ole mitään yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Rehellisesti sanoen, ei mitään. Olen kertonut miehelle siitä ja ollaan yritetty selvittää asiat, mutta tuntuu, että asiat on "hyvin" korkeintaan sen pari viikkoa ja sitten on taas keskustelun aika. Ensin olin hyvin surullinen tilanteesta, nyt olen tullut siihen, että mikään ei tunnu miltään. Olen pettänyt miestä tasan yhden kerran. Selvinpäin. Luulin, että jos tunnen omantunnon pistoksen, vielä olisi suhteella mahdollisuus. Mutta ei mitään, ei yhtään mitään. Olen nyt puhunut miehelle, että josko voitaisiin erota ja jatkaa kavereina. Kun ei tilanne juurikaan muuttuisi mihinkään tästä, mitä se nyt on. Mies ei halua. Ja aina kun me keskustellaan asioista ja minä oikeasti sanon hänelle suoraan, että en jaksa enää tätä. Hän jotenkin saa aina minut vakuuttuneeksi, että tilanne muuttuu, että kaikilla pariskunnilla on samanlaisia riitoja, ja että kyllä me tästä selvitään ja aina mä sitten menen tuohon tsemppiin mukaan ja oikeasti yritän ajatella, että kyllä se tästä ja oikeessahan hän on. Mutta kun ei. En tunne ihmistä kohtaan enää mitään muuta, kuin että en haluaisi satuttaa häntä. Sen verran hänestä välitän. Haluaisin lopettaa suhteemme kauniisti, enkä riitaisissa merkeissä. Hän ei tunnu ymmärtävän tai ei halua ymmärtävän. Tänään kävin treffeillä toisen miehen kanssa ja samalla olen kirjoitellut yhden toisen kanssa. Miehet ovat tietoisia avoliitostani.
Haluaisin ottaa riskin ja sanoa itseni kokonaan irti nykyisestä suhteestani ja tavallaan en uskalla. Pelkään, ettei uusista jutuista tule mitään ja jään yksin. Samaan aikaan on erittäin väärin pitää ketään (tällä hetkellä siis avomieheni) varalla. Se on erittäin julmaa ja samaan aikaan myöskin on väärin, että pidän yhteyttä näihin kahteen muuhun. En vaan uskalla tehdä mitään ratkaisevaa suuntaan enkä toiseen. Ja tunnen olevani loukussa/jumissa nykyisessä tilanteessa. Enkä missään nimessä haluisi sanoa avomiehelleni, että suhteemme on ohi, koska olen tavannut toisen. Koska en halua loukata häntä sillä tavalla. Haaveilen uudesta ja onnellisesti parisuhteesta ja samalla haaveilen ja toivon, että tämä suhde onnistuisi jollain ihmeen keinolla. Pelkään, että huomaan 5-10 vuoden kuluttua olevani edelleen samassa suhteessa saman miehen kanssa, ilman lapsia tms. Ja ettei meillä edelleenkään ole yhteisiä intressejä.
Nyt miehen vanhemmat ovat tulossa kesällä tänne tapaamaan meitä ja haluaisin ennen sitä tehdä ratkaisuni. Jos päätän lopettaa suhteemme, en missään tapauksessa halua tutustua hänen vanhempiinsa, heillä kun on aivan eri käsitys vanhempiin tutustumisesta kuin meillä suomalaisilla. Heille se merkitsee tosiaan, että tässä sitä ollaan ja kohta mennään naimisiin ja hommataan lapset. En myöskään haluaisi pettää avomiestäni ja lopettaa suhdetta, hän kun on ehtinyt kehua meitä ja meidän suhdetta ja on aivan innoissaan kun tutustun hänen vanhempiinsa. Osittain haluaisinkin tutustua heihin. Blaah. en todellakaan tiedä mitä mun pitäis tehdä! Kaikki mitä ajattelen tekeväni tai sanovani menee väärin. Ajattelen myös, että kaksi vuotta ollaan jo oltu yhdessä ja tottakai on tullut yhteisiä juttuja ja tapoja, enkä nyt voi sanoa että meillä koko ajan on erittäin ankeaa ja hankalaa. Enkä todellakaan jaksaisi tavaroiden jakoa yms.
Tälläistä mun elämä..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Todella inhottavaa lukea tekstiäsi, joka kuulostaa ihan minun oman poikakaverini kirjoittamalta. Olen siis itse samassa asemassa kuin sinun miehesi: rakastan poikaystävääni yli kaiken ja uskon että meillä on toivoa siitä huolimatta, että meillä on ollut paljon riitoja ja vaikeita aikoja kahden vuoden seurustelun aikana. En osaa ajatella elämääni ilman häntä, hän on se minun elämäni mies, niin asian näen, ja kaikki ne joskus niin vähäisiltä tuntuvat hyvät yhteiset jutut ovat mielestäni se syy, miksi suhteella on toivoa. Mihin ne tunteet oikein kuolevat kesken kaiken? Tai no, poikakaverini kyllä välittää minusta, kuten sinä välität miehestäsi, hän kykenee edelleen sanomaan rakastavansa minua, mutta yhtä aikaa hän sanoo, että rakkaus ei yksin riitä. Meillä ei ole ollut pettämistä, itse asiassa mieheni on liian masentunut harrastakseen seksiä. No, nyt on sitten edessä asumusero, ja pelkään että hän haluaa vain päästä eroon lopullisesti minusta.
Itse uskon, että kaikki suhteet eivät ole tuomittuja epäonnistumaan, vaikka suhteessa olisi paljon karikoita. Eräs ystäväni on ollut jo jotain kymmenen vuotta yhdessä poikakaverinsa kanssa, siitä huolimatta että kumpikin heistä on kokenut elämässään kovia ja kumpikin ovat oikeita ongelmakimppuja. No, ehkä heillä se yhteinen juttu onkin juuri nuo elämän huonot kokemukset. Minulla ja poikakaverillani on hyvin erilaiset taustat ja elämänhistoriat: minä olen kokenut elämässäni vanhempieni hylkäämisen, nykyisin äitini ei pidä juuri lainkaan yhteyttä, sen sijaan poikakaverillani suhteet vanhempiin ovat erittäin tiiviit ja hän on muutenkin säästynyt elämässään aina tähän asti kuulemma kivutta ja ongelmitta. Minä sen sijaan olen kokenut niin paljon tuskaa, että en näin pienistä ongelmista hätkähdä, omien kokemusteni perusteella RAKKAUS TODELLAKIN ON RIITTÄVÄ SYY yrittää. Jos ei ole rakkautta, silloin ero olisi mielestäni järkevää. Kun kuitenkaan ei rakkautta löydy tässä maailmassa helpolla, on tyhmää heittää hukkaan jotain niin arvokasta sitten kun sen kerran on löytänyt.
Toisaalta, yhdyn kyllä siihen, että jotain yhteistäkin sen kumppanin kanssa pitäisi olla. Siis perusarvoissa ainakin.
Tästä tekstistä ei ehkä ollut mitään hyötyä, mutta turhan helpolla ei kannata erota.