Olen itse ns. toinen nainen ja niin on pari ystävätärtänikin. Meillä kaikilla on vähemmän tai enemmän itseämme vanhempi puoliso, joka on jossain vaiheessa elämää ( neljänkympin korvilla ) kyllästynyt entiseen vaimoonsa ja perhe-elämään. Ne miehet joilla lapsia on, hoitavat osansa kasvattajana sekä isänä hyvin. Ex-vaimoa vaan ei ole kenelläkään tullut ikävä. Olemme ystävien kanssa ihmetelleet näitä ex-vaimoja. He jumittuvat eroon moneksi vuodeksi, märehtivät jätetyksi tulemista, eivät vaan pääse eteenpäin elämässä. Nämä onnettomat vaimot jättivät aikoinaan oman identiteettinsä rakentamisen kesken, kun oli niin kova kiire saada lapsia aikaseksi. Juuri se näkyy vanhempana katkeroitumisena, on eletty miehelle ja lapsille ( joka meidän mielestämme on sosiaalista laiskuutta ) ja nyt kun oma naiseus on "uhrattu" perheelle, alkaa miestä kiinnostaa nuorempi, itsenäisempi ja elämään positiivisesti suhtautuva nainen. Liian usein nämä vaimot unohtavat itsensä ja murjottavat lopun elämää katkeran eron takia. Jotkut keksivät konnankoukkuja ex-miehelle ja tämän uudelle puolisolle, toiset vetäytyvät kotiinsa murjottamaan ja leikkivät marttyyriä, nuolevat haavojaan loppuelämänsä ajan. Kyllä naisenkin tulee ottaa vastuu omasta elämästä ja onnestaan, eikä luottaa että mies hoitaa aina kaiken. Me nuoremmat sen jo ymmärrämme, mutta 40-50 v naiset usein tarvitsisivat jonkunlaisen "valmentajan". Saa kommentoida!
toiset naiset ihmettelevät
tns
202917
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
mitä "toinen nainen" tarkoittaa... :) voi tulla kiukkuista viestiä takaisin, vaikka et taidakaan oikeasti sellainen olla jos mies kerran eronnut exästään...
Tuohon täytyy kyllä sanoa, että olen itse ei-katkera, itsestäni huolta pitänyt, positiivinen, nuorekas 40-50 välillä oleva nainen.
Avioliiton oravanpyörän tajusin ajoissa lopettaa itse, jos ei enää ole muuta yhteistä kuin lapset ja talous on turha lyödä päätään seinään.
En tarvitse miestä renkaanvaihtajaksi tai elättäjäksi, koska uskon siihen, että jokaisen on loppupeleissä pärjättävä itse. Sitäpaitsi jos ei huolehdi itsestään miten voisi antaa mitään muillekkaan??
Olisinko itse vaihtanut nuorempaan mieheen? Nojoo, on ollut kyllä tarjolla, mutta en todennäköisesti olisi, koska en halua, että oma ja kumppanini elämäntilanne on liian erilainen.
Monella naisella taitaa olla (en sanoisi edes 40-50-vuotiailla) vikana liiallinen ripustautuminen mieheen, ehkä taloudellisista syistä ehkä lasten vuoksi, toisaalta en myöskään halua "toisennaisen" osaa, koska haluan suhteelta kokonaisuutta, en vain tiettyjä osa-alueita. Kukin tyylillään, en ole kuin itseni tuomari.
Olet onneksesi eronnut mitä ilmeisemmin väkivallattomasta liitosta omasta halustasi ilman minkäänlaisia vastoinkäymisiä jos ei lasketa pitkäaikaista elämänkumppanin menetystä-jota hait itse...on ollut helppoa, monella muulla naisella ei ole.
Ei väkivaltaa, ei alkoholia, lähinnä oma ärsyyntymiseni tilanteeseen, joka ei enää tyydyttänyt. Helposti, ehkä liiankin, mutta itselläni tukahtuminen on sama kuin kuolema.
En halua olla mikään zombiäiti lapsilleni, vaan onnellinen, tyytyväinen, energinen....
Tosaalta taas, olen aina valinnut kumppanini suhteellisen tarkasti, joten alko-väkivalta tms ongelmaisia en olisi koskaan elämääni päästänytkään, en myöskään kertakäyttösuhteita.
...,joka ei huolehdi vaimonsa ja lastensa hyvinvoinnista, ei ole rakastamisen arvoinen.
Rakastava mies saa myös vaimonsa "kukkimaan".
Sinulle, toinen nainen, sanoisin, että nauti onnestasi niin kauan, kuin sitä kestää. Voi olla, ettei sitä kauaa kestä.
Pettäjämieheen ei ole koskaan luottamista.
Pettämisestä seuraa aina pahat ongelmat, joista loppupeleissä kärsivät kaikki osapuolet, lapsetkin.
Olen itsekin pettänyt ja olen ollut toinen nainen. "Turpaan" on kohtalolta tullut ja paljon olen elämästä oppinut.
Oletteko ajatelleet " toiset - sekunda-naiset - " sellaista seikkaa että:
tekin vanhenette, mies voi " a piece of cake" vaihtaa teidätkin nuorempaan - hänellähän on kokemusta.
Miksi hän jättäisi pettämisen, kun sen kerran on oppinut?
Koska tämä on provoksi aika hyvä, kirjoitettu asiallisesti eikä ylilyöntejä ole paljon, niin vastaanpa vaikka onkin provo.
Se ensimmäinen vaimo voi olla erilainen ihminen kuin sinä ja ystävättäresi toisina vaimoina. Sinun mielestäsi hänen kaltaisensa "jättivät aikoinaan oman identiteettinsä rakentamisen kesken ... kova kiire saada lapsia aikaseksi". Se tosin saattoi olla osa hänen identiteettiään, kaikki eivät ole pelkästään urahirmuja. Tietyllä tapaa se taitaa olla hyväkin, muuten emme kumpikaan olisi täällä asiasta keskustelemassa, jos ei joku nainen olisi joskus valinnut lapsentekoakin...
"on eletty miehelle ja lapsille ( joka meidän mielestämme on sosiaalista laiskuutta )"
Miksi kotiäitityyppi, johon tällä käsittääkseni viittaat, olisi sosiaalisesti laiska? Mikä muu kuin se, että osa teistä toisista vaimoista on saattanut ainakin osittain olla miehensä avioeron vaikuttimena, osoittaa teidän parempaa sosiaalista aktiivisuuttanne?
"Liian usein nämä vaimot unohtavat itsensä ja murjottavat lopun elämää katkeran eron takia."
Niin kauan kuin joku ensimmäisistä vaimoista ei ole kuolla kupsahtanut, et voi sanoa "lopun elämää". Niin kauan hänellä on aikaa muuttua. Mutta aivan kuten te toiset naiset olette todennäköisesti vannoneet aviovaloissa miehillenne "kunnes kuolema teidät erottaa..." ja miehenne teille, niin todennäköisesti niin ovat tehneet miehenne myös ykkösilleen. Saattaahan siinä harmi tulla, kun omalle kohdalle osuu todellisuus, että miehen valan arvo oli mitä oli.
Mutta yhtä en malta olla kysymättä. Kun teillä on elämä sosiaalisesti aktiivista, on tullut kehitettyä itseänne ihmisinä toisin kuin ne ykköset, on rinnalla se puoliso, joka ei haikaile ykkösensä perään ja ymmärtää teidän naiseutenne päälle (siis sen, jota ei ole uhrattu synnyttämisen alttarille) - miksi oikein joukolla vaivaatte päätänne ykkösten tekemisillä? Jos ykköset surevat, murjottavat tai masentuvat, eikös teillä pitäisi olla muutakin sosiaalista aktiviteettia kuin ihmetellä heitä? Jättävätkö kakkoset nyt "vastuun omasta elämästä ja onnestaan" ykkösten mielialojen ja henkisen kehityksen varaan? ;-))))
Ja tähän on vaikea kakkosen vastata, luulen niin...
Tollaset huorat oksettaa!
Miksi sitten on pilvin pimein lapsia, joiden isä ei eron jälkeen välitä lapsistaan tuon taivaallista? On myös isiä, jotka eivät ole koskaan korvaansa lotkauttaneet kotitöille, eivätkä ole viettäneet aikaansa koskaan perheensä kanssa: Yleisintähän on, että VAIMO kyllästyy tällaisessa tilanteessa mieheensä.
Joidenkin miesten (jotka merkillistä kyllä ovat useimmiten ns. naisiinmeneviä) mielestä KAIKKI kotosalla tapahtuva toiminta kuuluu naiselle. He eivät ota osaa mihinkään ja pitävät vaimoaan itsestäänselvyytenä, suorastaan robottina tai duracell-pupuna, jonka paristot vain kestää ja kestää... Kehtaavat sitten vaimon hoitaessa kaiken sanoa, että meitsiä kyllästyttää, kun vaimo on unohtanut itsensä!
Mutta toisaalta hyvinkin itsestään huolehtiva nainen saattaa kyllästyä pian, jos mies juoksee vieraissa: Eikä siitäkään voi vaimoa syyttää.
Mikäli jotkut naiset ovat laiminlyöneet itsensä ja sitä mukaa elämänsä, niin voi voi. Mutta niinpä tekevät miehetkin ja vielä "paremmin", sillä enimmäkseen miesten sosiaalinen elinympäristö on huonompi kuin naisten eikä miehet avaudu ongelmistaan yhtään kenellekään.
Mites nyt tytöt noin. Minulla on aivan toisenlainen näkökulma. Olen keski-iän ylittänyt useamman lapsen äiti. Onnellisessa parisuhteessa itseäni nuoremman ihanan miehen kanssa. jälkeeni olen tosin jättänyt jo toistakymmentä vuotta yksin kituvan katkeran pulison yhden pidemmän parisuhteen, josta miesparka ei ole vieläkään toipunut. Ei ne miehet aina halua nuorempaan vaihtaa. Odottakaahan kun täytätte 40 : ))
Voio hyvänen aika! Jos olisin ottanut itseäni selvästi vanhemman miehen, niin hänhän olisi nyt jo ihan papattunut! Ei kannata ottaa kovin paljon vanhempaam, kohta olette jo ihan eri maailmoista!
Tämä on selvä provo, mutta koska aihe on kiinnostava, niin kommentoin.
Nainen, joka ottaa vanhemman miehen, halveksii miehen ex-vaimoa ja väittää itseään "itsenäisemmäksi" naiseksi, on todellisuudessa epävärma ja epäitsenäinen ihminen.
Jos oma identitetti rakentuu sen varaan, että ylipäätään pitää olla (vanhempi) mies ja saada pönkitystä sen kautta, että voi halveksia miehen ex-vaimoa, niin eipä olla psykologisessa kehityksessä menty kovinkaan pitkälle - päinvastoin: ojasta allikkoon! Tulee nimittäin totuuden hetki, kun oma vanheminen alkaa näkyä, ja mies vaihtaa jälleen nuorempaan.
Aidosti itsenänen nainen (tai mies, ihminen ylipäänsä), ei etsi identiteettiään vastakkaisen sukupuolen kautta, tai muita halveksimalla. Hän elää tasapainossa riippumatta elämän ulkoisista tekjöistä - vaikkapa ihan ilman miestä ja koulutusta, onnellisena siitä, että tuntee itsensä ja osaa sen myötä ymmärtää ja kunnioittaa myös kanssaihmisiä.
Tässä provossa näkyy nimenomaan kyvyttömyys ymmärtää elämän koko kirjoa ja ihmisiä sen myötä.
...eikövain?
Toisaalta onhan se hyvä saada keskustelua aikaiseksi vaikka provosoimalla.....
Mietin tuossa yhtenä päivänä ikäseikkaa, kun Voicella oli puhetta siitä onko ikäerolla väliä.
Siinä eräs 39 vuotias mies sanoi seurustelleensa jo vuoden (hmm!!) nyt 18-vuotta täyttävän tytön kanssa ja nauttivansa muiden miesten kateellisista katseista terassilla kuherrellessa.
Itselle tuli lähinnä mieleen...olen joskus seurannut vastaavanlaista paria miesystäväni kanssa, kumpikaan ei tuntenut kateutta.... Seurasimme lähinnä siksi, että mietimme, että onpa isukilla tyttäreensä omituisen läheiset välit.
Jos nuorempi kumppani antaa vanhemmalle egon pönkitystä, niin kaipa tämä nuorempi saa sitten vastineeksi vaikkapa taloudellista turvaa, ehkä siinä on myös jonkinlaista isä- tai äitihahmon hakua, ehkä tällainen vanhempi mies myös helpommin hurahtaa pompotettavaksi, nk. varma nakki. Todennököisesti tämä vanhempi osapuoli jää ajan rattaisiin 10 vuoden sisällä.....
Eikä se mieskään aina voi nuorempaan ja nuorempaan vaihtaa tai sitten hänen täytyy alkaa etsiä jo niitä todellisia seinäruusuja.
Tämä mainitsemasi kateus-aspekti näkyy tuossa ap:n viestissäkin - eli kateuden herättäminen muissa on motivoimassa tällaista käytöstä. Ja kateuden mukana tietysti myös kostonhalu: kostetaan exälle näyttämällä, että ollaan vaihdettu huomattavasti nuorempaan. Ja nuorempi nainen puolestaan kokee ylemmyyttä ex-vaimon suhteen, ja voi ainakin kuvitteellisella tasolla mieltää miehen ex-vaimon kateelliseksi.
Eli mielikuvilla pelataan. Oletetaan, että kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat kateellisia, kun näkevät tällaisen ikänsä puolesta epäsuhtaisen parin. Mielenkiintoista tosiaan...
Eronnut nainen tässä kirjoittelee. Mieheni petti ja siitä alkoi selvitystila että mitä ja miksi jne. Se oli kamalan riitaisaa aikaa.
Tietystikin olin vihainen ja voin huonosti. Tulevaisuus oli vedetty jalkojen alta tuosta vain. Yhtä hyvin olisi voinut venäjä hyökätä pommikoneidensa. Pelkäsin. Häpesin miksi olin antanut itseni miehelle joka sitten teki näin. Eikä ajatellut edes lapsia!
Riideltiin aiheesta joka päivä. Vuoroin oltiin eroamassa ja vuoroin jatkamassa, mutta mikään ei ollut oikeasti hyvä. En nähnyt mitään hyvää kummassakaan vaihtoehdossa. Eniten vitutti se nainen! Mikä ihmeen lumppu sekin oli, varmasti tiesi mieheni olevan naimisissa!
Siihen paskaan olisi ollut niin kovin helppo ryvettyä. Mitä siitä olisin saanut? Päivittäisen paskan olon. Ei kiitos. Mutta oli päivän selvää ettei parissa viikossa toennut.
Kuitenkin ensi-iskusta toipui muutamassa viikossa. Reilu kuukausi kuitenkin. Sitten aloin miettiä miehen puheita, jotka sinänsä oli melko sekavia ja ensi käsitykseni olikin, että kyse oli hetken satunnaisesta syrjähypystä.
Aloin vaatia miestä keskustelemaan asiasta. Koska halusin ymmärtää. En halunnut kuulla toisen olevan parempi, koska jossain sisällä tiesin ettei kyse ole siitä.
Avioliitto oli ollut muutaman vuoden huonoa. Sitä vastaan taistelin, ettei voi pitää paikkansa. Miehen sanat oli karuja. Yksin asiaa pohtiessa (vietin julmetusti unettomia öitä, välillä herätin miehenkin puhumaan mutta yleensä sinnittelin yksin keittiössä viinilasin parissa: huom. en ole alkoholin käyttäjä, mutta niinä öinä yksi lasi viiniä oli jotenkin kohdallaan).
Yksin aloin vähitellen päätyä näkemään avioliittomme todellisen tilan. Se ei ollut avioliitto. Se oli yhteisyritys. Tajusin itsekin ettei meillä ollut läheisyyttä moneen vuoteen, enkä sitä edes kaivannut. En tiedä kaipasiko mies. Asiasta ei vaan puhuttu. Enkä pystynyt hahmottamaan että mihin se loppui ja miksi. Miehellä oli siihen vastaus. Se loppui kun nuorempi lapsi oli parivuotias. Eli ei mene raskaudenkaan piikkiin. Riitoja alkoi olla ja kyllähän minullakin paha olo joskus oli.
Nykyään voin todeta että pidin avioliittoa itsestään selvyytenä. Näen sen tänä päivänä kaupassa, jossa keski-ikäinen nainen hieman huoleton ulkoasultaan, tyylikäs mies ja heillä pari lasta, nainen naputtamassa miehelleen ohjeita. Se nainen ei varmaan ymmärrä avioliiton olevan päivittäin koetuksella. Ei, hän luulee miehen olevan häntä varten.
Reilun puoli vuotta käänneltiin juttua ja päädyttiin eroon. Pitkin hampain, pelonsekaisin tuntein kun ei ollut kuitenkaan varma oliko mies varma. Erikoista sinänsä, eipä ollut minun velvollisuus huolehtia että mies tekee elämässään ratkaisut harkiten.
En osaa vastata kysymyksiin miksi jotkut naiset ottaa ex miehensä ja tämän uuden naisen elämän pilaamisen elämänohjeekseen. Se ei voi olla tervettä ajattelua.
Minulle oli päivänselvää heti alusta, että lasten ja isän suhteen täytyy säilyä. Vaikka siis sainkin tietää että mies ja se nainen olikin seurustelleet pidempään ja että suhde jatkui vaan. Minulle ei tullut mieleenkään kieltää sen naisen olemassa oloa lasteni elämästä, vaan nimenomaan halusin työntää lapset siihen heidän elämään, että ymmärtävät mitä tulevaisuus pitää sisällään sikäli kun suhde jatkuu. Ettei vaan tuudittauduta epätodellisuuteen johon ei kuulu miehen lapset. En halunnut tietää heistä muuta kuin että isä hoiti lapset hyvin. Aluksi soittelin lapsille kun olivat isällä mutta pian päätin antaa heille rauhan ja keskittyä omaan elämääni. Eipä se mieskään meidän elämää ollut sotkemassa.
Hyvä vai huono, mutta nainen ja lapset tuli hyvin juttuun. Mies ja nainen meni naimisiin ja heillä on nyt omakin lapsi. En siis suotta eronnut miehestä jonkun satunnaisen heitukan takia.
En myöskään koskaan syyttänyt sitä naista erosta. Kyllä minä normaalijärjellä varustettu ihminen sentään kykenin tajuamaan, ettei meidän avioliitto viimeisinä vuosina perustunut rakkauteen, välittämiseen tai edes mielenkiintoon. Kyllä meillä oli ihan omat mielenkiinnon kohteet elämässä, joiden väliin yriteltiin sovittaa perheenhuoltovuoroja. Vuorojapa hyvinkin. Mutta ei yhteistä aikaa. En tainnut sitä edes halua, mutta ilmeisesti ei myöskään mies. Jos jotain yhdessä tehtiin se päätyi aina riitaan.
Miksikö mentiin naimisiin? Ihastuttiin, luultiin rakkaudeksi, oli selvää ettää lapsia, omakotitalo (saatiin rivari), sillälailla että eläkepäivistäkin puhuttiin. Mutta eihän se riitä. Vaan ei muustakaan tiennyt. Parikymppisenä. Ja sitten totuttiin toisiimme.
Entäs minä? Elin yksin kolme vuotta kunnes ajauduin lyhyeeseen suhteeseen miehen kanssa. Siitä ei sitten tullut mitään, mutta askel parempaan oli otettu. Siitä rohkaistuneena en enää suhtautunut miehiin skeptisesti ja nyt olen vuoden tapaillut eronnutta miestä, mutta en tiedä mikä tässä jarruttaa ettei sen läheisempää. Ehkäpä kumpikin tahoillaan pelkää.
Exäni elämästä en enää tiedä juuri kuin pääpiirteitä joskus jos lapset kertoo. En tiedä mitä mies minun elämästä tietää. Miehiäni ei ole tavannut, mutta jos kohdattaisi niin varmasti esittelisin. En ole hänen morsmaikkuaan nähnyt kuin muutaman kerran kaukaa. Jotta tiedän kenen seurassa lapseni on. Enkä tiedä mitä sille sanoisin jos oltaisi vastakkain. Ehkä päivää?
hieno-, viisaan ihmisen kirjoitus.
Kiitos, laitampa tämän suosikkeihini.
Osasitpa ilmaista asian hienosti. Kirjoitit kuin minun elämästäni, tosin minä syytin kyllä jossain vaiheessa toista naistakin. Ajattelin, että hänen olisi pitänyt olla naisena ja äitinä viisaampi ja olla ryhtymättä suhteeseen ennenkuin mieheni olisi eronnut. Tosin olihan nainenkin naimisissa ja taitaa olla vieläkin. Miehenikin olisi varmaan vielä kanssani naimisissa vaikka asuukin naisensa kanssa jos minä en olisi eroa hakenut. Meillä myös se ero, että isä tapaa lapsiaan hyvin harvakseltaan koska uusi elämä vie niin paljon aikaa. Mutta hyvä kun edes silloin tällöin.
Uutta suhdetta mulla ei ole ja jotenkin tuntuu vaikealta kuvitella tilanne, että sellainen joskus tulisikaan eteen. Eron mukana naisellinen itsetunto katosi kuin tuhka tuuleen ja tuntuu, etten minä naisena voi ketään kiinnostaa. En siitäkään huolimatta, että olen panostanut entistä enemmän ulkonäkööni, ostanut uusia vaatteita, laihtunut ja oppinut jopa meikkaamaan. Jotenkin tuntuu, että tuo kaikki on vain minua itseäni varten. Ja niinhän pitää ollakin, minä olen tärkeä ja minun pitääkin pitää itsestäni huolta. Avioliitossa oikeastaan unohdin itseni kokonaan ja elin vain lapsilleni sekä vähän miehelleni. Jos joskus se uusi parisuhde on, olen kyllä paljon viisaampi, toivottavasti!
widdu mikä besserwisser.
oman kirjoituksesi?