Olen aina ollut hyvin huolissaan olevaa sorttia, aina epäilemässä pahinta ja sitä rataa. Nyt kun veljeni löytyi tammikuussa kuolleena on tämä huoli mennyt ihan uusiin sfääreihin. Pari kertaa olen ollut himassa itkemässä hysteerisenä kun mieheni on tullut puoli tuntia treenien jälkeen kotiin, eikä ole tänä aikana vastannu puhelimeen. Koska veljenikään ei vastannut puhelimeen ja hänet sitten löydettiinkin kuolleena, on "ihan selvää" että jokainen joka ei vastaa puhelimeen on kuollut.
Lisäksi ajattelen hirveän paljon omaa kuolemaa. Pelkään ja odotan läheisten kuolemaa ja toisaalta mietin hirveän usein sitä, että mitä järkeä tässä on elää omaa elämää ja suunnitella muuttoa ja haaveilla ja odottaa parempaa tulevaisuutta kun sitä kuolee kuitenkin. Olen pienestä pitäen odottanut eläkkeelle pääsyä, olen aina jotenkin ihannoinut vanhuutta. Nyt sitä vaan miettii, että tokkopa tässä edes eläkkeelle selviää kun joku syöpä tulee kuitenkin, ja vaikka selviäiskin niin kaikki läheiset nyt ainakin kuolee ennen sitä, ja sitten sitä vaan on vanha ja yksin ja odottelee omaa kuolemaa.
Ihan hirveetä! Onko muilla läheisensä menettäneillä tullut samanlaisia ajatuksia ja pääseekö näistä koskaan eroon? Olisi oikeasti kivaa, että pystyisi vielä joku päivä olemaan aidosti toiveikas ja elämäniloinen. Nyt kaikki tuntuu vaan väkinäiseltä hymyltä matkalla kohti kuolemaa, enkä haluaisi että koko loppuelämäni (miten kauan se sitten kestääkään) on tällaista.
Lisäksi ajattelen hirveän paljon omaa kuolemaa. Pelkään ja odotan läheisten kuolemaa ja toisaalta mietin hirveän usein sitä, että mitä järkeä tässä on elää omaa elämää ja suunnitella muuttoa ja haaveilla ja odottaa parempaa tulevaisuutta kun sitä kuolee kuitenkin. Olen pienestä pitäen odottanut eläkkeelle pääsyä, olen aina jotenkin ihannoinut vanhuutta. Nyt sitä vaan miettii, että tokkopa tässä edes eläkkeelle selviää kun joku syöpä tulee kuitenkin, ja vaikka selviäiskin niin kaikki läheiset nyt ainakin kuolee ennen sitä, ja sitten sitä vaan on vanha ja yksin ja odottelee omaa kuolemaa.
Ihan hirveetä! Onko muilla läheisensä menettäneillä tullut samanlaisia ajatuksia ja pääseekö näistä koskaan eroon? Olisi oikeasti kivaa, että pystyisi vielä joku päivä olemaan aidosti toiveikas ja elämäniloinen. Nyt kaikki tuntuu vaan väkinäiseltä hymyltä matkalla kohti kuolemaa, enkä haluaisi että koko loppuelämäni (miten kauan se sitten kestääkään) on tällaista.
Vastaukset 7
Vanhimmat
menin lääkäriin,puhuin niistä ja lääkäri kuunteli todella.antoi reseptin joka palauttaa pikkuhiljaa tietyn välittäjäaineen elimistöön.ei siis mitään onnellisuuspillereitä,kahdenviikon kuluttua huomasin vaikutuksen.ei ne surua poista mutta antavat kykyä suhtautua rauhallisemmin asioihin.lääkäri myös suositteli että en keskeytä lääkitystä ilman hänen arviotaan ja onkin huomannut minussa tapahtuneen positiivisen muutoksen.niistä ei tule riippuvaiseksi joten täytyy todella ottaa vaikka illalla jo valmiiksi että muistaa ottaa sen tabletin.mullakin on ollut viikonkin tauko kun ei aina tahdo muistaa.kokeileppa tätä.tilaa aika lääkäriin,on hirveää kun asiat pyörii noidankehänä jatkuvasti.
etkä huomaa että oma elämäsi lipuu kokoajan eteenpäin. Ehkäpä suret loppua koko elämäsi. Muistatko kun taannoin oli sellainen juttu TV:ssä ett "käyttämättömästä elämästä ei saa rahoja takaisin". Siinä samassa jutussa kehoitettiin hankkimaan "otsaan ryppyjä" ja kokeilemaan eri asioita, koska elää...
Jeesuskin sanoi ihmisille jotka surivat samantyyppisiä asioita, että "ette te voi suremisella lisätä elinikäänne kyynäränkään vertaa".
Luulen ett Sinulla on joku masennus menossa ja olisi parasta selvitellä asiaa asiantuntijan avulla. Meillä jokaisella on ainutkertainen elämämme ja on sääli hukata paljon aikaa johonkin, mihin ei itse voi paljoa vaikuttaa.
Tai siis voi syömällä terveellisesti ja ulkoilemalla ja harrastamalla liikuntaa.
Luulen ett Sinulla on liikaa aikaa ja turhaudut. Koeta hankkia mielenkiintoinen harrastus ja innostavaa tekemistä. Luultavasti 90 haluat vielä elää....Terv minä
Minusta ketjun aloittajan ajatukset ja tunteet vastaavat hyvin omia tuntemuksiani.´Menetin enen Joulua 33 v poikani äkillisesti. Vieläkään ei kuolinsyytä saatu.
Elän kyllä, teen työtäni, hoidan kotia, harrastankin. Kaikki tekemiseni tuntuu kuitenkin jotenkin yhdentekevältä. Voisin aivan hyvin jo lähteä tästä elämästä´, jos se olisi minusta kiinni. Poikani mukana meni niin paljon, miten voikin olla näin ikävä. Hän oli ollut jo parikymppisestä poissa kotoa omillaan, mutta silti ikävöin häntä valtavasti ja mieleeni nousee kaikenlaisia yhteisiä asioita ja kaikkea mitä olisi voinut vielä tehdä, kaikkea mikä jäi tekemättä, sanomatta, huomaamatta.
Tuntuu, että kukaan ei oikeasti tajua, miltä tuntuu nukahtaa itkuunsa, herätä siihen, että puoliso ei saa surultaan nukuttua. Minusta aloittaja suree, et ole masentunut, suru on eri asia ja suru on surtava. Meidät on vain lapsesta asti opetettu siihen, että on näytettävä vahvalta, surtava yksin, tehtävä kaikkea korvaavaa toimintaa. Sure vain, kaikki tuo mitä kuvasit, on minusta normaalia, itsekkin pelkään jos puolisoni ei vastaa heti puhelimeen (mekään emme saaneet poikaamme yhteyttä ja soitin itse ambulanssin hänen kotiinsa, kun tajusin, että jotakin on varmasti tapahtunut)Pelkäsin varsinkin aluksi, että joku muukin lähipiiristä kuolee ym. pelkoja.
Voimia sinulle, eteenpäin on yritettävä, vaikka onkin vaikeaa välillä. En tiedä mikä on toisten mielestä selviämistä näin isosta surusta, mutta uskon, että pikkuhiljaa se elämänilo palaa, kun pahin suru väistyy.
Viestisi kuulostaa hyvin tutulta, ja jos poikasi olisi ollut pari vuotta vanhempi viestisi voisi olla äitini kirjoittama. Hyvin samanlainen tilanne meilläkin, ja kun tapahtui tammikuussa on vielä jotenkin aivan tuore.
Vaikeaahan se on näin maallikon erottaa että mikä on surua ja mikä on masennusta, mutta oikeassa olet siinä että sitä jotenkin yrittää vaan tsempata ja pärjätä ja pitää surunsa piilossa muilta. Onko se tervettä, en tiedä, mutta en osaa muutenkaan olla. Selkeästi se suru siellä kuitenkin vielä jäytää, koska ei tuo kuoleman ajatteleminen ole ainoa ero minkä olen itsessäni huomannut. Minusta on tullut myös todella hajamielinen, teen virheitä töissä, loukkaannun ja vihastun todella helposti jos joku jotain tölväisee, ja toisaalta joskus suutun ihan tosta noin vaan ilman mitään syytä. Bussista myöhästyminen voi aiheuttaa järjettömän ärsyyntyneisyyden tunteen.
Voi siis sanoa että henkisesti on aivan romuna, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla kuin olisi voinut luulla. Eli ei niin että itkisin ja surisin koko ajan, mutta olen muuten vaan aivan sekaisin.
Mutta oikeassa olet että eteenpäin on vaan yritettävä. Kyllä minussa pieni osa jaksaa uskoa että tästä jotenkin selvitään ja ettei tämä omituinen, sekava ja särkynyt olotila ole pysyvää. Toivon että olen oikeassa.
Voimia myös sinulle, tiedän nyt itse miten vaikeaa on menettää veli, mutten voi kuvitellakaan miltä tuntuu menettää oma lapsensa.
noin koe.
Mulla taas tavallan meni asiat päälaelleen isän kuoltua.
Jotenki se kaikki vähäinenkin kuolemanpelko hävisi. En pelkää enää yhtään mitään mikä liittyy kuolemaan. Tiedän että sit nään taas isän.Kai jotenki odotankin sitä.
Kuitenki kuolemaa ajattelen ihan joka ikinen päivä. Tietty toisina päivinä olen aivan sairaan katkera ja toivon kuolema, ja toisina taas ajattelen just noin, että ihana sitten taas nähdä isä!
Mun ajatukset ei jotenki liity siihen nimenomaiseen KUOLEMISEEN, siis nuo vihan tunteet ja katkeruudet. Vaan ihan yleisesti että miksi helvetissä noin rakas ja tarvittu ihminen yleensä otettiin pois!?
En minäkään kuolemaa pelkää sen kummemmin, paitsi siis tietty juurikin muiden kuolemaa, eli pelkään että esim. aviomieheni kuolee tai joku muu läheinen. Mutta omaa kuolemaa en pelkää, mutta en voi myöskään olla ajattelematta sitä ja miettimättä kokoajan, että milloin se nyt sitten tulee omalle kohdalle, kun velikin kuoli tosta noin vaan näin nuorena. Eli oma kuolema on kokoajan mielessä muuten vaan, ja muiden kuolema on mielessä huolena ja pelkona. Ja on kyllä juu aika rassaavaa pelätä ja huolehtia kokoajan että kukas seuraavaksi kupsahtaa, ja kuinkas läheinen se sitten on.
Minä olin aivan samanlainen ja suorastaan hermoheikko ja hysteerinen poikani itsemurhan jälkeen v.2006 ja aika kauan aikaa. Pelkäsin koko ajan, että mitä seuraavaksi tapahtuu? Kestänkö enää sitä? Mikä seuraavaksi lyö jalat alta? Saa sydämen hakkaamaan kuin mieletön, kädet, pään, jalat ja kaikki tärisemään, nykimään, ja leuatnjäykistymään tuskasta, kauhusta ja paniikista? En kestänyt näitä paniikkikohtauksia ja jatkuvaa painetta ja pelkoa, niin menin lääkäriin ja sain sieltä Cipralex lääkityksen. Se on auttanut siten, että surun ja tuskan päästää ulos, mutta paniikkikohtaukset ja pelot ovat väistyneet pikkuhiljaa kokonaan. Itken ikävääni, mutta pystyn elämään sen kanssa nykyisin paremmin. Olen syönyt lääkettä nyt 1,5v. ja kesäkuussa poikani kuolemasta tulee 2v. Kohta alan puolittamaan lääkettä ja lopulta jätän sen kokonaan pois. Lääkärin neuvoista näin. Oma ja läheistenkin elämänlaatu paranee, kun hoitaa itseään näin. Ja mitä sitten, vaikka koko loppuelämän söisin mielialalääkettä? Pääasia, että pystyy elämään käymään töissä, tukemaan tytärtä ja aviomiestä, eikä kokonaan ajaudu yhteiskunnan ulkopuoliseksi....jne...Voimia kaikille.