Olisin kiitollinen hyvistä neuvoista, itse en pysty ajattelemaan selkeästi.. Saatan olla väärällä palstalla, mutta menköön.
Sain poikaystäväni kerrankin keskustelemaan kanssani tunteista toissayönä, kun emme saaneet unta. Hän myönsi, ettei ole varma, rakastaako minua vai onko hän vain tottunut olemaan kanssani.
Itse olen aivan hulluna häneen, omistautunut suhteellemme ja olemme yhdessä suunnitelleet tulevaisuuttammekin. Yhdessä olemme olleet n. 1,5 vuotta, parin kuukauden eroa välissä lukuunottamatta.
Hän sanoo, ettei "tunne tarvetta" lopettaa suhdettamme sillä siinä on "hyvä olla" ja ettei hänellä sinänsä ole mitään valittamista. Siitä huolimatta hän ei tahdo halailla kanssani, kieltäytyy välillä seksistä, pitää selvästi minua välillä tyhmänä (näyttää sen..) eikä muista soitella minulle, jos olen poissa. Kaiken sen jälkeen hän ihmettelee, miksi olen poissa tolaltani.
Kun hän kerran minut jo jätti, olimme samanlaisessa tilanteessa kuin nyt. Tuntuu, että aina, kun haluan puhua rehellisesti tunteistamme, päädymme tähän. Viimeksi hän kuitenkin tuli 2kk jälkeen nöyränä takaisin ja sanoi rakastavansa minua, ja minähän otin hänet avosylin vastaan. Enhän ollut mistään muusta pitkään aikaan unelmoinut, kuin että hän sanoisi juuri ne ihanat sanat.
Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? On niin uskomattoman vaikeaa jättää ihminen sen takia, että hän ei rakasta minua! Hän on muuten kaikin puolin unelmieni mies, vain tunteet puuttuu..
Pitäiskö minun taipua kevyempään suhteeseen hänen kanssaan, jolloin en menettäisi rakastani, mutta en myöskään saisi suhteelta sitä mitä oikeasti haluan? Syvällistä rakkautta, edes jonkinlaista omistautumista.
VAI: luovuttaisinko hänen suhteensa vaikka se niin vaikeaa onkin?
Onko muita vaihtoehtoja olemassa?
Sain poikaystäväni kerrankin keskustelemaan kanssani tunteista toissayönä, kun emme saaneet unta. Hän myönsi, ettei ole varma, rakastaako minua vai onko hän vain tottunut olemaan kanssani.
Itse olen aivan hulluna häneen, omistautunut suhteellemme ja olemme yhdessä suunnitelleet tulevaisuuttammekin. Yhdessä olemme olleet n. 1,5 vuotta, parin kuukauden eroa välissä lukuunottamatta.
Hän sanoo, ettei "tunne tarvetta" lopettaa suhdettamme sillä siinä on "hyvä olla" ja ettei hänellä sinänsä ole mitään valittamista. Siitä huolimatta hän ei tahdo halailla kanssani, kieltäytyy välillä seksistä, pitää selvästi minua välillä tyhmänä (näyttää sen..) eikä muista soitella minulle, jos olen poissa. Kaiken sen jälkeen hän ihmettelee, miksi olen poissa tolaltani.
Kun hän kerran minut jo jätti, olimme samanlaisessa tilanteessa kuin nyt. Tuntuu, että aina, kun haluan puhua rehellisesti tunteistamme, päädymme tähän. Viimeksi hän kuitenkin tuli 2kk jälkeen nöyränä takaisin ja sanoi rakastavansa minua, ja minähän otin hänet avosylin vastaan. Enhän ollut mistään muusta pitkään aikaan unelmoinut, kuin että hän sanoisi juuri ne ihanat sanat.
Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? On niin uskomattoman vaikeaa jättää ihminen sen takia, että hän ei rakasta minua! Hän on muuten kaikin puolin unelmieni mies, vain tunteet puuttuu..
Pitäiskö minun taipua kevyempään suhteeseen hänen kanssaan, jolloin en menettäisi rakastani, mutta en myöskään saisi suhteelta sitä mitä oikeasti haluan? Syvällistä rakkautta, edes jonkinlaista omistautumista.
VAI: luovuttaisinko hänen suhteensa vaikka se niin vaikeaa onkin?
Onko muita vaihtoehtoja olemassa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
ihminen. Sinä haluat vastavuoroista rakkautta ja kunnioitusta. Tuo mies ei rakasta sinua, eikä tule koskaan rakastamaankaan, vaan hän on tottunut sinuun, kuin vaikkapa huonekaluun. Olen ollut samanlaisessa suhteessa ja totuus on, että siinä käy loppujen lopuksi niin, että sinä pakahdut tunteisiisi, joihin ei vastata ja hän vain etääntyy. Todennäköistä on myös se, että joudut kohtaamaan ennen pitkää myös sen, kun tuo toinen löytää ihmisen, jota kohtaan hän tuntee jotakin.
Neuvoisin, että lähde suhteesta ja luota siihen, että löydät vielä miehen, joka rakastaa ja kunnioittaa sinua... haluaa aidosti olla kanssasi. Ansaitset paljon paljon parempaa, kuin tuon yksipuolisen rakkauden... ansaitset tulla rakastetuksi.
Kiitos vastauksesta, tuli heti parempi ja varmempi olo. Olen päättänyt yrittää tosissani hänen jättämistään. Jos en pysty siihen, niin ainakin otan reippaasti etäisyyttä. Etäisyys tekee oikeastaan minullekin hyvää, kun itsetunto paranee ja ei tunne olevansa enää niin riippuvainen toisesta.
Kaipa jossain vaiheessa otan itseäni niskasta kiinni ja lopetan koko homman antaen mahdollisuuden jollekin paremmalle.
Tarinasi oli kuin minun entisestä suhteestani, paitsi ettei mies koskaan kertonut avoimesti niinkuin sinun miehesi. En voi muuta kuin suositella että lähdet jatkamaan omaa elmääsi. Minä katselin 7 vuotta elämästäni toisen välinpitämättömyyttä ja yritin kaikkeni jotta saisin samanlaista vastarakkautta edes hitusen takaisin jota itse niin kovasti annoin. Oltiinhan me erossa aina välillä lyhyitä aikoja ja jotenkin aina luisuttiin takaisin yhteen, seksi oli mahtavaa, muttei se korvaa lopulta henkistä tyydytystä.
Loppujen lopuksi, mies ihastui toiseen naiseen, jolta ironista kyllä, ei saanut vastakaikua, ja sulki minut ulkopuolelle. Minusta tuntui että kuolen, ensirakkauteni tunsi jotain toista kohtaan jota hänen olisi pitänyt tuntea minua kohtan. Itkin sitä aikani ja ryhdistäydyin. Elin omaa elämääni ja löysin upean miehen jonka kanssa olen nyt onnellisesti naimisissa. Tämä exäni yritti vielä saada minut takaisin, mutta se tuli n.7 vuotta liian myöhään.. Hän ei ole tiettävästi löytänyt ketään enkä toivo hänelle kuin parempaa onnea tulevaisuudessa naisten suhteen.
Ja sinulle, ystäväni toivon voimia ja onnea omaan elämääsi. Älä heitä sitä hukkaan tuollaisen miehen kanssa, vaan ansaitset ja löydät varmasti vielä jotain paljon parempaa. Ja sitten kun sen löydät, niin tiedät sen löytäneesi eikä tarvitse enää epäillä!
Teidän viestinne ovat auttaneet minua selvittämään ajatuksiani kovasti. Olen tehnyt päätökseni ja en enää malta odottaa uuden elämän aloittamista, itsetunnon palautumista, uusia ihastuksia.. Vaikka en enää löytäisikään uutta rakkautta, niin todennäköisesti olen kuitenkin jatkossa onnellisempi, kun ei tarvitse enää olla jatkuvasti varpaillaan toisen takia. Vähän aikaa sitten sain juosta lääkärissä jatkuvien kipujen takia kunnes lopulta todettiin, että kivut olivat johtuneet stressistä. Arvaatte varmaan, mikä stressin aiheuttaja oli..
Monet itkut tulee varmasti vielä itkettyä, mutta toisaalta olen tyytyväinen, että tajusin asian nyt, enkä 10 vuoden kuluttua.