tuska ei lopu...
Rakas on poissa
sormus vain jäi
152172
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
ei todellakaan tuska lopu..mul ei jäänyt ku muistot ja sormusta ei..paskamaista on kun viedään pois tai lähtee oman käden kautta..ja kun näkee rakkaan elottomana ruumishuoneella viimeisen kerran ei saa vastausta miksi???sen jälkeen menee kaikki päin hel..ja yrität elää elämääsi vaikka tuska ja vitutus on iso...et
Mun rakas on myös poissa. Ja tuska ei lopu... se helpottaa välillä, mut ei se mihinkään katoa. Viimeistään illalla kun taas pitäis mennä yksin nukkumaan tietäen että rakas ei koskaan enää nuku sun vierellä. Se sattuu niin pahasti.
En voi sanoa mitään, mikä auttais mut ajattelin kirjottaa jos se yhtään lohduttais tietää että et oo ainoa jonka rakas on poissa..
Kun luin sanasi, tuntui, että nyt tunnen jonkun, joka ymmärtää. Halitaan tänä yönä tyynyä ja tiedetään, ettei kuitenkaan olla tuskassa yksin.
Näinhän se on minunkin kohdalla,yksin on niin orpo olla ja ikävä. Aamut on mulla ainakin vaikeita kun täytyis aloittaa uusi päivä ja se on niin tuskaista,tuntuu ettei oikein tiedä mille alkais.Työt alkaa kesäkuussa jospa se auttais taas jaksamaan mutta nyt on niin lopen uupunut olo ja yhä turta. Ei kai se auta kuin yrittää, en tiedä oikein miten, kaikkea oon kyllä yrittäny eli olla ystävien kans, ulkoillut,sekin on kyllä ollut semmosta väkisin puurtamista ei oikein tuu nautittua yhtään, kyläillyt ym. Eihän sitä kyllä väkisinkään pakko tehdä mitään,mutta kun ei ole hyvä olla neljän seinänkään sisällä,tiedä sitten.Kaikesta huolimatta hyvää kesän odotusta kaikille :)
Mä oon myös yrittänyt kaikennäköstä tehä kokoajan. Nähä kavereita. Koko ajan se suru on taustalla ja jos hetken aikaa ollaan puhuttu jotain ihan niitä näitä, niin aina ne keskustelut saan kuitenkin käännettyä mun suruun tai mun kuolleeseen rakkaaseen En tiedä alkaako ihmisiä jo ärsyttämään mutta en oikeastaan edes välitä.
Toi on kyllä totta, että neljän seinän sisällä sitä vasta hulluks tulisikin. Ainakin mun kohdalla asia on näin. Pakko kokoajan olla tekemässä jotain. Oon melkeinpä saanu kehitettyä itelleni jonkun läheisriippuvuuden, kun yksin on niin pirun paha olla.
Täällä myös yksi kohtalotoveri, rakkaansa tammikuussa haudannut. Sormus jäi mullekki kaulaan roikkumaan, omaani en oo vielä voinu sormesta pois ottaa enkä tiedä koska pystyn sen tekeen. Kun ei sitä asiaa ole vielä voinut hyväksyä et rakas on poissa ikuisesti. En edes halua sitä hyväksyä, koska hän itsekään ei vielä halunnut lähteä.
Joka ikinen päivä tulee itku viimeistään illalla, päivät menee sumussa, töissä käyn mut en näe mitään iloa enää missään. Tää on pitkä tie, tiedän ettei tuska helpota ehkä koskaan mut en enää vaan jaksais itkeä ja ikävöidä. Haudalla käyntikin on yhtä tuskaa...millon tää loppuu??
Sitä haluis vaan että kaikki tää paha olo ja tuska vaan loppuis, mut toisaalta miettii, että sit kun tää loppuu, niin onks sit muka päässyt jotenki yli siitä toisesta ja sitäkään en haluu. Ihan on ristiriitaset fiilikset vaikka mistä.
Todella tutulta tuntuu toi et sit ku en enää sure, ni oonko tyystin unohtanu rakkaani?! Tuntuu vielä tässä vaiheessa (vajaa 5kk:tta mennyt) todella epätodelliselta että ikinä yli hänestä pääsen. Alitajunta kun vielä odottaa että hän tulee jonain pvänä takaisin :)
Ja vaikea uskoa että tulen koskaan rakastamaan ketään toista yhtä paljon ja olemaan yhtä onnellinen. Ja jos joskus jonku toisen löydän, voi tuntua aluksi et petän kuollutta rakastani vaikken oikeasti petäkään vaan hän olisi onnellinen puolestani. Näitä kun päivästä toiseen ajattelee, ei ihme jos menee pää sekaisin ;)
Mutta päivä kerrallaan ja eletään sen mukaan mikä hyvältä tuntuu! Itketään kun itkettää ja nauretaan kun on hauskaa, rakkaitamme emme kuitenkaan tule koskaan unohtamaan...
Sanoit aivan tasan tarkkaan mitä myös mun mielessä liikkuu! Mun rakas lähti vähän yli 3kk sitten ja mäkin yhä edelleen odottelen et jos se nyt kohta jo tulis takas kun mulla on niin kova ikävä.
Tosiaan meinaa välillä hulluksi tulla, kun on pää niin täynnä kaikennäkösiä ajatuksia. Jos vois haljeta pää ajatuksista, niin mun pää räjähtäis!
Tuntuu, ettei kukaan omista kavereista ja tutuista tajuu yhtään mua, niin on toisaalta ihan lohdullista huomata ettei sitten loppujen lopuksi olekkaan niin yksin. Että on sitä muillekin ikäviä asioita sattunut. Vaikka kenellekkään mitään tälläistä en kyllä toivoisi.
Tsemppiä kaikille jotka ovat jääneet yksin ilman rakkaintaan
Rakaan menettäminen minä menetin Rakaan aviomieheni
1.6.2007 minulla on sama tunne kuin sinulla ei rakastaan voi koskaan unohtaa hanellä on paikka aina minun sydämessäni minulla on niin kauhea ikävä häntä
tuntuu että sydän pakahtuu ja hajois sirpaleiksi ja
taas pitää koota itsensä minustakin tuntuu että en selviä tästä ikinä.
Aloin kirjoittaan kun luin näitä tuntemuksia tässä, kihlattuni on ollut nyt 2,5kk haudan levossa, hän lähti oman käden kautta,enkä oikein opi uskomaan vieläkään ettei hän tule enää. Tänään näin hautakivessä eka kertaa hänen nimen kun menin haudalle ja luoja, kuin olisi kumautettu kunnolla päähän, säikähdin niin paljon että vain tuijotin ja tuijotin ja tuijotin typeränä, kun sitä ei vaan usko todeksi.Kaiverrus tehtiin nyt ku lumet suli. Niin oli erilaista käydä silloin kun nimi ei vielä ollut,apua,mutta nyt,armoton totuushan se on,itku tuli, ja nytkin itken. Kaipa hänellä on hyvä olla mutta entäs itsellä, kyllä sitä on miettinyt ihan sekoamiseen asti melkein että miksi,miksi,miksi jättää toinen näin yksin.Masennus on kaikkein pahin ja varsinkin jos siitä ei kerro oikein kunnolla ja pitää sisällään omana tietonaan ja elää ihan kuin kaikki olisi hyvin,mutta se on katala sairaus.... Rakkaani se vei eikä tuo takasin,kertokaa miten sitä jaksais...
Käyn haudalla, mutta kiveä ei ole vielä tullut.Vien kukkia ja odotan. Voin vain kuvitella , miltä tuntuu lukea nimi kivessä. Se on viimeinen todiste harhailevalle mielelleni, että Hän on todella poissa pysyvästi.
Ystävät, suuri lohtu lukea viestinne, meillä on tuki toisissamme, vaikka emme tunnekaan. Pysytään kiinni elämän langassa: rakkaus ei koskaan häviä.
Kyllä sitä usein miettii, että ei enää jaksaisi tätä kaikkea kurjuutta ja ikävää ja tuskaa. Mun rakas kuoli n.3kk sitten ja mikä mua on auttanut jaksamaan on se, että oon puhunut tästä asiasta todella paljon. Oon myös kirjottanut ja koittanut purkaa tätä asiaa niin paljon kun oon vaan pystynyt.
Olen myös tavannut kavereita ja koittanut pysyä maailmanmenossa mukana... etten siis ole sängyn pohjalle jäänyt makaamaan. Tietysti ihan ensimmäiset päivät (ehkä viikot) tapahtuneen jälkeen sitä oli niin lamaantunut, etten edes kunnolla muista miten siinä tilanteessa toimin. Taisin kovasti koittaa touhuta kaikennäköstä, piti järjestää hautajaiset yms..
Tämä on ollut ehkä se minun tapani jaksaa. Onko muilla jotain toisia tapoja? Oletteko saaneet vertaistukea (muualta kuin netistä?), onko ollut hyötyä?
Suru on järjettömän suuri vielä, ja päivä kerrallaan sitä elellään. Huonojen päivien lomassa on aina välillä myös niitä hieman vähemmän huonoja.. vieläkin vähän elättelen kyllä toiveita siitä, että mitäs jos mun rakas kohta tuliskin takas.. Missähän vaiheessa siitä ajatuksesta täytyy päästää irti?
Hei
Minä menetin oman rakaan 1.6.2007 kohta vuosi en vieläkään usko todeksi sitä että hän on pois on minullakin hyviä päiviä mutta sitte on eritäin huonoja päiviä poltan kyntilää rakaani kuvan vieressä joka ilta käyn haudalla sytytämässä kyntilät mutta vaikka näkee nimen hautakivessä ei usko tuntuu niin väärältä että rakaani on siellä ikävä on kova minua on auttannut jaksamaan tai minun on ollut pakko jaksaa meille jäi neljä aikuista lasta jota autaa jaksamaan kun ajatelee minun on pakko jaksaa lasten takia illat on vaikeita pidän tyynyä kainalossani joka oli rakaani siten jotenkin pystyn nukumaa toivon voimia teille jotka olette menetäneet rakaanne.
vuosi 6kk ja 23 päivää sitten.
Monet kirjoituksenne tuntuivat hyvin tutuilta. Samoja tuntemuksia on läpi käyty.
Sen voin lohdutukseksenne sanoa, että suru muuttaa muotoaan. Eihän se mihinkään katoa, mutta omalla kohdallani sanoisin surun muuttuneen kaipaukseksi. Toisinaan iskee aivan hirvittävä ikävä ja käyn halailemassa ja haistelemassa miehen vanhaa nahkatakkia...
Haudalla käyn viikottain, siitäkin omalla tavallaan saa voimaa jaksaa eteenpäin.
Nyt on jo elämä alkanut sujua, siitä kiitos lapsieni ja mahtavan työpaikan. Ystäviä unohtamatta.
Uuteen suhteeseen ei ole halua, mielenkiintoa eikä tarvetta.
Rakkaani sormusta olen peukussani pitänyt hänen poismenostaan lähtien, ja siinä se taitaa lopun elämääni pysyä, tapahtui mitä tapahtui.
Risto Rasaa lainatakseni: "Olet jättänyt minuun valtakunnan jota ei miehitetä".