Sattuu

Uskottelin itselleni aikani, että hänen torjuntansa taustalla olisi ollut hänen vanhempansa. Se olisi selittänyt paljon asioita. Mutta lopulta se ei selittänyt kaikkea.

Tuttavani sanoo, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Eli yskinkertaisin selitys on aina todennöisimmin se oikea. Näin lopulta tässäkin. Hän koki minut alusta asti jossain määrin negatiivisesti ja kaikki "kaunis", mitä yritin sai aikaan vain voimistuvaa puistatusta. Hän oli kohtelias ja se piilotti asian todellisen laidan.

Jutussa on monia yksityiskohtia, joista yritin typerästi lukea rivien välistä. Mutta olisi pitänyt lukea riveiltä. Lopulta hän teki, tätä en osaa sanoa mitenkään kauniisti, pilkkaa työstä, jota olin tehnyt hänen eteensä saaden samalla aikaiseksi minulle vahinkoa. En usko, että hän teki sitä pahaa tahtoaan. Hän teki sen vain päästäkseen minusta lopullisesti eroon.

Mietin, että olenkohan psykopaatti, koska en oikeastaan välitä siitä, että hän kokee minut negatiivisesti. Se mikä sattuu on, että kaikki se, mitä halusin hänelle antaa, se jota itse pidin arvokkaana, tunteeni ja hyvä tahtoni häntä kohtaan ei ollut sittenkään minkään arvoista. Se pistää kysymään asioita ja vastaukset osuvat perustuksiin pommin tavoin. Se osuu asioihin, joilla ei ole kasvoja - periaatteisiin ja uskomuksiin.

Sydänsuruni kestän kyllä. Olisin tyytynyt hänen ystävyyteensä, mutta edes se ei ollut mahdollista. Tämän hyväksyminen tuottaa minulle suuria ongelmia. Se turhauttaa. Myönnän auliisti, että tein virheitä, että olin liian intensiivinen, liian painostava. Hän ahdistui ahdistumistaan. En ollut valmis päästämään häntä elämästäni ja tein epätoivoisessa tilanteessa asioita, jotka olivat hänelle piste ii:n päälle. Yritin olla rakentavakin, mutta eihän se auta, jos toisella ei ole mitään motivaatiota siihen. Asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät.

Olen sittenkin vihainen vain itselleni. Häntä ainoastaan kaipaan. En voi edes kysyä häneltä kuulumisia. Hän on, mutta minulta kielletty.

Sydämeni ei enää halua löytää kotia. Sen jäänteiden ympärille on rakennettu muuri. Iso ongelma on se, että olen aivan neuvoton koko elämäni kanssa. Tämän tarinan lisäksi minulla on takana todella rajuja henkilökohtaisia kokemuksia.

Olen kuin lihas, joka on täysin uupunut, tyhjä paristo, liian monta kertaa ladattu akku.

Kaunista? Lämmin kesätuuli iholla on kaunista, samoin lapsen nauru, kylmä vesi janossa, uni väsymyksessä, silmät joihin voi hukkua, tulevaisuus, johon uskoa. Kipu ei ole kaunista!

J... kirjoitti:

Uskottelin itselleni aikani, että hänen torjuntansa taustalla olisi ollut hänen vanhempansa. Se olisi selittänyt paljon asioita. Mutta lopulta se ei selittänyt kaikkea.

Tuttavani sanoo, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Eli yskinkertaisin selitys on aina todennöisimmin se oikea. Näin lopulta tässäkin. Hän koki minut alusta asti jossain määrin negatiivisesti ja kaikki "kaunis", mitä yritin sai aikaan vain voimistuvaa puistatusta. Hän oli kohtelias ja se piilotti asian todellisen laidan.

Jutussa on monia yksityiskohtia, joista yritin typerästi lukea rivien välistä. Mutta olisi pitänyt lukea riveiltä. Lopulta hän teki, tätä en osaa sanoa mitenkään kauniisti, pilkkaa työstä, jota olin tehnyt hänen eteensä saaden samalla aikaiseksi minulle vahinkoa. En usko, että hän teki sitä pahaa tahtoaan. Hän teki sen vain päästäkseen minusta lopullisesti eroon.

Mietin, että olenkohan psykopaatti, koska en oikeastaan välitä siitä, että hän kokee minut negatiivisesti. Se mikä sattuu on, että kaikki se, mitä halusin hänelle antaa, se jota itse pidin arvokkaana, tunteeni ja hyvä tahtoni häntä kohtaan ei ollut sittenkään minkään arvoista. Se pistää kysymään asioita ja vastaukset osuvat perustuksiin pommin tavoin. Se osuu asioihin, joilla ei ole kasvoja - periaatteisiin ja uskomuksiin.

Sydänsuruni kestän kyllä. Olisin tyytynyt hänen ystävyyteensä, mutta edes se ei ollut mahdollista. Tämän hyväksyminen tuottaa minulle suuria ongelmia. Se turhauttaa. Myönnän auliisti, että tein virheitä, että olin liian intensiivinen, liian painostava. Hän ahdistui ahdistumistaan. En ollut valmis päästämään häntä elämästäni ja tein epätoivoisessa tilanteessa asioita, jotka olivat hänelle piste ii:n päälle. Yritin olla rakentavakin, mutta eihän se auta, jos toisella ei ole mitään motivaatiota siihen. Asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät.

Olen sittenkin vihainen vain itselleni. Häntä ainoastaan kaipaan. En voi edes kysyä häneltä kuulumisia. Hän on, mutta minulta kielletty.

Sydämeni ei enää halua löytää kotia. Sen jäänteiden ympärille on rakennettu muuri. Iso ongelma on se, että olen aivan neuvoton koko elämäni kanssa. Tämän tarinan lisäksi minulla on takana todella rajuja henkilökohtaisia kokemuksia.

Olen kuin lihas, joka on täysin uupunut, tyhjä paristo, liian monta kertaa ladattu akku.

Kaunista? Lämmin kesätuuli iholla on kaunista, samoin lapsen nauru, kylmä vesi janossa, uni väsymyksessä, silmät joihin voi hukkua, tulevaisuus, johon uskoa. Kipu ei ole kaunista!

Otan osaa suruusi.

Oletko sittenkin rakastunut ihan lapseen, teini-ikäiseen? Kuulostaa jotenkin siltä. Voiko tässä olla kyse kypsymättömyydestä? Siitä, ettei tuolla rakkautesi kohteella ollut edes mitään edellytyksiä arvostaa toisen tunteita, hyvää tahtoa, että hänellä ei ole minkäänlaista elämänkokemusta? Millainen tämä koko tarina on?

Oletko rakastunut mahdottomaan kohteeseen? Ja jos olet, miksi? Oliko tämä alunperinkin niin, että tiesit ettei se toimi?

En usko, että hyvä tahtosi, arvokkaat yrityksesi rakentaa rakkautta olisivat jääneet arvottomiksi. Ne eivät vain TÄSSÄ toimineet, ne eivät vain tässä kohdanneet vastarakkautta. Se on joskus sellaista. Sitähän sanotaan, että yksipuolinen rakkaus on rakastamisen vaikein, kipein ja haavoittavin muoto.

Onko tässä kyse siitä, että koko elämäsi kilpistyy tässä ongelmassa? Mikä sinut korjaisi? Mikä olisi sellainen teko, ele, tapahtuma, joka saisi sinut näkemään valoa elämässä - ja vastaukseksi ei käy se, että saisit tunteittesi kohteen, vaan se, mikä sinut saa elämään.

Olen samaa mieltä, että kipu ei ole kaunista. Sydänsuru on todellista, särkevää ja repivää. Mutta ihan niinkuin rakkaus arkipäiväistyy, sydänsuru haihtuu.

p1v1 kirjoitti:

Otan osaa suruusi.

Oletko sittenkin rakastunut ihan lapseen, teini-ikäiseen? Kuulostaa jotenkin siltä. Voiko tässä olla kyse kypsymättömyydestä? Siitä, ettei tuolla rakkautesi kohteella ollut edes mitään edellytyksiä arvostaa toisen tunteita, hyvää tahtoa, että hänellä ei ole minkäänlaista elämänkokemusta? Millainen tämä koko tarina on?

Oletko rakastunut mahdottomaan kohteeseen? Ja jos olet, miksi? Oliko tämä alunperinkin niin, että tiesit ettei se toimi?

En usko, että hyvä tahtosi, arvokkaat yrityksesi rakentaa rakkautta olisivat jääneet arvottomiksi. Ne eivät vain TÄSSÄ toimineet, ne eivät vain tässä kohdanneet vastarakkautta. Se on joskus sellaista. Sitähän sanotaan, että yksipuolinen rakkaus on rakastamisen vaikein, kipein ja haavoittavin muoto.

Onko tässä kyse siitä, että koko elämäsi kilpistyy tässä ongelmassa? Mikä sinut korjaisi? Mikä olisi sellainen teko, ele, tapahtuma, joka saisi sinut näkemään valoa elämässä - ja vastaukseksi ei käy se, että saisit tunteittesi kohteen, vaan se, mikä sinut saa elämään.

Olen samaa mieltä, että kipu ei ole kaunista. Sydänsuru on todellista, särkevää ja repivää. Mutta ihan niinkuin rakkaus arkipäiväistyy, sydänsuru haihtuu.

Kyllä hän ihan täysi-ikäinen oli, ainakin numeroiden valossa. En halua kertoa yksityiskohtia niin paljon, että henkilöt alkaisivat olla tunnistettavissa. Ei hän missään tapauksessa paha ihminen ole, mutta kylläkin aika kokematon.

Olisi se voinut toimiakin, monellakin tavalla. Huomaa, että olisin tyytynyt hänen ystävyyteensäkin. Mutta lehmät eivät lennä vieläkään. (Että inhoankin sarkasmia!)

Mikä minut korjaisi?
Jaa'a. Minulla on nyt hyvin alhainen luottamus ihmisiin ylipäätään. Tuntuu, että yleensäkin sanat ja teot eivät kohtaa. Sanat tuntuvat myyntipuheelta ja mieleen tulee se rotta siinä Orwellin tai Huxleyn sadussa, joka kysyy: "what's in it for me?" Kaipa tarvitsisin, niinkuin urheilijoille sanotaan, onnistumisia. Kaipaisin ainakin vähän kunnioitusta.

Onhan se selvä, että kipu väistyy, mutta samalla sydän kovenee ja tässä iässä se on jo aika kova. Huomaa myös se, että toteutunut rakkaus arkistuu. Toteutumattomasta tulee helposti utopia, illuusio täydellisestä rakkaudesta, joka kummittelee mielessä pitkään, pidempään kuin arkistunut rakkaus.

Tuntuu kuin olisin täysi idiootti, kun kaiken jälkeenkin tunnen vain kaipuuta. Järjetöntä. Järki sanoo yhtä, sydän toista.

On pari asiaa, jotka lohduttavat minua. Ensinnäkin liikunta. Olen tappanut kipua rankalla liikunnalla. Toiseksi, kuusikielinen uskollinen ystävä, joka ei petä ja joka päästää ilmoille sen, mitä en osaa itse vapauttaa. Kolmas asia, joka lohduttaa on se, että sain kuitenkin sanottua hänelle kaiken selvästi, väärinkäsityksiä ei jäänyt.

J.... kirjoitti:

Kyllä hän ihan täysi-ikäinen oli, ainakin numeroiden valossa. En halua kertoa yksityiskohtia niin paljon, että henkilöt alkaisivat olla tunnistettavissa. Ei hän missään tapauksessa paha ihminen ole, mutta kylläkin aika kokematon.

Olisi se voinut toimiakin, monellakin tavalla. Huomaa, että olisin tyytynyt hänen ystävyyteensäkin. Mutta lehmät eivät lennä vieläkään. (Että inhoankin sarkasmia!)

Mikä minut korjaisi?
Jaa'a. Minulla on nyt hyvin alhainen luottamus ihmisiin ylipäätään. Tuntuu, että yleensäkin sanat ja teot eivät kohtaa. Sanat tuntuvat myyntipuheelta ja mieleen tulee se rotta siinä Orwellin tai Huxleyn sadussa, joka kysyy: "what's in it for me?" Kaipa tarvitsisin, niinkuin urheilijoille sanotaan, onnistumisia. Kaipaisin ainakin vähän kunnioitusta.

Onhan se selvä, että kipu väistyy, mutta samalla sydän kovenee ja tässä iässä se on jo aika kova. Huomaa myös se, että toteutunut rakkaus arkistuu. Toteutumattomasta tulee helposti utopia, illuusio täydellisestä rakkaudesta, joka kummittelee mielessä pitkään, pidempään kuin arkistunut rakkaus.

Tuntuu kuin olisin täysi idiootti, kun kaiken jälkeenkin tunnen vain kaipuuta. Järjetöntä. Järki sanoo yhtä, sydän toista.

On pari asiaa, jotka lohduttavat minua. Ensinnäkin liikunta. Olen tappanut kipua rankalla liikunnalla. Toiseksi, kuusikielinen uskollinen ystävä, joka ei petä ja joka päästää ilmoille sen, mitä en osaa itse vapauttaa. Kolmas asia, joka lohduttaa on se, että sain kuitenkin sanottua hänelle kaiken selvästi, väärinkäsityksiä ei jäänyt.

Mietin ongelmaasi tänään hetkittäin töissä.

Kokemattomuus selittää varmaan paljon rakkautesi kohteen käytöstä. Ehkä siinä on myös luonteen kypsymättömyyttä, koska tuossa kuitenkin tapahtui loukkaamista.

Ja ehkä tuo, että olisit tyytynyt ystävyyteen on hankala asia. Ainakin minulle se on niin, että pystyn sallimaan itselleni läheisenkin ystävyyden mieheen johon minulla ei ole tunteita. Mutta jos tunteet voivat syttyä - siinä ei ole ystävyyden mahdollisuutta. En pysty siitä itse menemään. Silloin yritän pitää miehen sydämen vapaana itsestäni. Väistyn huomaamatta, kohteliaasti sivummalle.

En tiedä niin niistä onnistumisista. Ne tuntuvat varmasti mahdottomilta yrityksiltä kun kaikki on mennyt myttyyn. Itse olen tehnyt elämänkarikoissa aina "laastarointisuunnitelman". Tein yksinkertaisesti listan niistä asioista, millä pystyn parantamaan itseäni edes hetkittäin. Kukaan muuhan ei sitä tee. Ostin hellyyttä, iloa, uusia ajatuksia.

Thomas Moore sanoo, että kun joudumme sumuun, sielu alkaa ohjata meitä. Hänen käsityksensä mukaan ihminen on hukannut jotain itsestään rakastuessaan onnettomasti.

Sinä olet säilyttänyt tässä kuitenkin itsekunnioituksesi. Nämä palstat ovat täynnä ihmisiä, jotka ihastuksen kolkuttaessa ovella viskaavat pyyhkeen kehään ja luopuvat elämästä. Siinä itsensä kieltämisen kehässä menettää elämänhallinnan, itsekunnioituksen ja rohkeutensa. Olet ollut hemmetin rohkea mies. Harva suomalainen mies käy ensinnäkään tunnustamaan rakkauttaan, saatikka että jaksaisi pidempään taivutella naista luopumaan epäluuloistaan. Se on rohkeaa, suoraselkäistä, elämänmyönteistä. Vaatii uskallusta käydä katsomassa korttinsa.

Koveneeko sydän todella kun uskaltaa elää, tuntea? Luulen, että se vain haavoittuu. Niiden sydän kovenee, joilla ei ole tunteita eikä elämää. Niiden, joilla on huonoja tapoja - narsismia, henkistä väkivaltaa, jatkuva itsekkyyden kehä päällä. Sehän riippuu ihmisestä, mitä elämänkokemuksestaan ammentaa, tukeeko sillä onnetonta asennettaan vai rakentaa paremman.

Onhan se varmaan niin, että toteutumattomasta rakkaudesta tulee joillekin utopia. Mutta tuleeko sulle? Vai kääntyykö se niin, että muutaman vuoden kuluttua hahmotat jutun ihan eri tavalla? Monilla silmät aukeavat myöhemmin.

Ja tietenkin tunnet kaipuuta. Sehän on normaalia. Jos noin rakastuu, siinä joutuukin kärvistelemään. Se ei ole järjetöntä. En tiedä kauanko rakastumisesi on kestänyt, mutta kuulostaa että pitkään. Ei siitä niin vain pääse. Kuolemassa surutyö kestää kolmisen kuukautta. Sen jälkeen tapahtuu merkittävää paranemista. Tämä päivä on kipeä siis vielä pitkään.

Etkä todellakaan ole ollut idiootti, vain onnettomasti rakastunut. Sitä sattuu. Tunteet eivät kuuntele järkeä. Kun ne pääsevät irti, niitä ei hallitse mikään.

No, sitten vielä tuosta lohduttautumisesta. Rankka liikkumisesi kuulostaa vähän itsesi rankaisemiselta, katumusharjoitukselta. Endorfiinithän siinä tietty virtaa. Mutta pystytkö mitenkään kohtelemaan itseäsi hyvin? Olisko se, mitä sun mieli ja keho kaipaa - ei rääkkäystä, vaan huolenpitoa, nautinnollista liikuntaa, lempeyttä, sellaista mikä on hauskaa tai edes jännittävää?

Jaksamista!

p1v1 kirjoitti:

Mietin ongelmaasi tänään hetkittäin töissä.

Kokemattomuus selittää varmaan paljon rakkautesi kohteen käytöstä. Ehkä siinä on myös luonteen kypsymättömyyttä, koska tuossa kuitenkin tapahtui loukkaamista.

Ja ehkä tuo, että olisit tyytynyt ystävyyteen on hankala asia. Ainakin minulle se on niin, että pystyn sallimaan itselleni läheisenkin ystävyyden mieheen johon minulla ei ole tunteita. Mutta jos tunteet voivat syttyä - siinä ei ole ystävyyden mahdollisuutta. En pysty siitä itse menemään. Silloin yritän pitää miehen sydämen vapaana itsestäni. Väistyn huomaamatta, kohteliaasti sivummalle.

En tiedä niin niistä onnistumisista. Ne tuntuvat varmasti mahdottomilta yrityksiltä kun kaikki on mennyt myttyyn. Itse olen tehnyt elämänkarikoissa aina "laastarointisuunnitelman". Tein yksinkertaisesti listan niistä asioista, millä pystyn parantamaan itseäni edes hetkittäin. Kukaan muuhan ei sitä tee. Ostin hellyyttä, iloa, uusia ajatuksia.

Thomas Moore sanoo, että kun joudumme sumuun, sielu alkaa ohjata meitä. Hänen käsityksensä mukaan ihminen on hukannut jotain itsestään rakastuessaan onnettomasti.

Sinä olet säilyttänyt tässä kuitenkin itsekunnioituksesi. Nämä palstat ovat täynnä ihmisiä, jotka ihastuksen kolkuttaessa ovella viskaavat pyyhkeen kehään ja luopuvat elämästä. Siinä itsensä kieltämisen kehässä menettää elämänhallinnan, itsekunnioituksen ja rohkeutensa. Olet ollut hemmetin rohkea mies. Harva suomalainen mies käy ensinnäkään tunnustamaan rakkauttaan, saatikka että jaksaisi pidempään taivutella naista luopumaan epäluuloistaan. Se on rohkeaa, suoraselkäistä, elämänmyönteistä. Vaatii uskallusta käydä katsomassa korttinsa.

Koveneeko sydän todella kun uskaltaa elää, tuntea? Luulen, että se vain haavoittuu. Niiden sydän kovenee, joilla ei ole tunteita eikä elämää. Niiden, joilla on huonoja tapoja - narsismia, henkistä väkivaltaa, jatkuva itsekkyyden kehä päällä. Sehän riippuu ihmisestä, mitä elämänkokemuksestaan ammentaa, tukeeko sillä onnetonta asennettaan vai rakentaa paremman.

Onhan se varmaan niin, että toteutumattomasta rakkaudesta tulee joillekin utopia. Mutta tuleeko sulle? Vai kääntyykö se niin, että muutaman vuoden kuluttua hahmotat jutun ihan eri tavalla? Monilla silmät aukeavat myöhemmin.

Ja tietenkin tunnet kaipuuta. Sehän on normaalia. Jos noin rakastuu, siinä joutuukin kärvistelemään. Se ei ole järjetöntä. En tiedä kauanko rakastumisesi on kestänyt, mutta kuulostaa että pitkään. Ei siitä niin vain pääse. Kuolemassa surutyö kestää kolmisen kuukautta. Sen jälkeen tapahtuu merkittävää paranemista. Tämä päivä on kipeä siis vielä pitkään.

Etkä todellakaan ole ollut idiootti, vain onnettomasti rakastunut. Sitä sattuu. Tunteet eivät kuuntele järkeä. Kun ne pääsevät irti, niitä ei hallitse mikään.

No, sitten vielä tuosta lohduttautumisesta. Rankka liikkumisesi kuulostaa vähän itsesi rankaisemiselta, katumusharjoitukselta. Endorfiinithän siinä tietty virtaa. Mutta pystytkö mitenkään kohtelemaan itseäsi hyvin? Olisko se, mitä sun mieli ja keho kaipaa - ei rääkkäystä, vaan huolenpitoa, nautinnollista liikuntaa, lempeyttä, sellaista mikä on hauskaa tai edes jännittävää?

Jaksamista!

p1v1, kirjoitat hienosti. Vaikutat hyvin empaattiselta ja elämänviisaalta. Kiitos sinulle.

Olen jo täysin varma. Tulkinnanvaraa ei enää ole vaikka kuinka itkisin ja valittaisin. Voin vain yrittää purkaa tätä. En oikein osaa.

Käyt koulua ja olet siis nuori ihminen. Epäonnistuminen kerran tai kaksi ei tarkoita mitään. Mene ja tee asiasi selväksi. Voit joko voittaa tai vähintään tilanne selviää. Mutta älä tyrki kohtaloa liikaa. Pelaa taitavasti, askel kerrallaan ja sinulle voi tulla kaunis kesä.

Huomaa tämä. Toteutunut rakkaus arkistuu aina. Toteutumattomasta tulee legenda mieleesi, täydelinen utopia. Se on jotain, minkä kanssa kukaan ei pysty kilpailemaan. Take your chances! Parempi arkistaa kuin kullata.

Valitettavasti meni ohi. Eikö ole säälittävää, kuinka pieniin oljenkorsiin tällaisessa tilanteessa takerrumme.

Jos sinulla on joku, joka tykkää sinusta ja jonka olet torjunut ja kadut sitä. Hyvänen aika, mene ja korjaa tilanne!

J... kirjoitti:

Valitettavasti meni ohi. Eikö ole säälittävää, kuinka pieniin oljenkorsiin tällaisessa tilanteessa takerrumme.

Jos sinulla on joku, joka tykkää sinusta ja jonka olet torjunut ja kadut sitä. Hyvänen aika, mene ja korjaa tilanne!

vinkistä! Olen kokeillut ottaa häneen yhteyttä. Mutta ei ole auttanut.. Hän vihaa vain minua.. :( Hän suuttui aikoinaan, kun en voinut häntä tavata. Sen jälkeen hän jätti minut ja särki sydämeni.. Vieläkin sattuu vuosien jälkeen.. Ja tuskin häntä täältä löydän.. Tsemppiä jaksamisessa sinulle!

Asiasta oli kyllä ohuesti puhetta eikä mikään viitannut esteisiin sillä saralla.

Ei, ei, ei, kiitos lohduttavista ideoista, mutta kyllä tilanne on nyt jo ihan selvä. Hän koki minut ahdistavana ja epämiellyttävänä ja ehkä vähän säälittävänä.

"...itse (vaikkei sitä itse huomaisikaan) onkin se mahdoton, ja oma elämäntilanne sellainen, ettei se toinen siihen mahdu..."

No joo, myönnetään. Tämä on liian pitkä juttu selittää, mutta olin hänelle kiusallinen yhtälö tavalla tai toisella. Lopputulos ei muutu.


***

"Pupunen" = pieni pupu, kääpiöluppakorva, hermeliini?

HG on itse nainen ikäluokassa 40-55. Katselee katkerana, kun oman ikäluokan miehet pörräävät hedelmällisten nuorten naisten kanssa. Se nyt vaan on niin ja tarkoitettu niin.

haluaisi. Hänen ajattelemisensa sattuu liikaa. Nyt on kesäloma, en saa nähdä häntä, toivottavasti unohdan hänet - heti! Hän ei varmastikaan ajattele minua, ei pätkän vertaa. Siksi minusta tuntuu, että hänen ajattelemisensa on turhaa. Rakkauteni menee hukkaan ja kohdistuu väärään ihmiseen - taas!

minäkään kirjoitti:

haluaisi. Hänen ajattelemisensa sattuu liikaa. Nyt on kesäloma, en saa nähdä häntä, toivottavasti unohdan hänet - heti! Hän ei varmastikaan ajattele minua, ei pätkän vertaa. Siksi minusta tuntuu, että hänen ajattelemisensa on turhaa. Rakkauteni menee hukkaan ja kohdistuu väärään ihmiseen - taas!

"... Nyt on kesäloma, en saa nähdä häntä,..."

Taidat siis olla nuori ja viittaat ehkä koululomaan. Et saa nähdä häntä. Miksi et? Onko syy vain uskalluksen puute vai onko hän sanonut, ettet saa ottaa yhteyttä?

Rakkautesi on todellista vasta sitten, kun olet valmis uhraamaan kunniaisi, maineesi, ylpeytesi sen eteen. Mitä pelkäät? Anna mennä! Soita hänelle, kirjoita hänelle sähköposti, lähetä tekstiviesti.

Nainen jolle olen rakkauteni tunnustanut, on kieltänyt minua pitämästä yhteyttä. Minun rakkauteni on yksipuoleista. Hän ei rakasta minua eikä tekemiseni liikuta häntä.

Kuuntele Nat King Colea
"The greatest thing
you'll ever learn
is just to love and be loved
in return"

Arvaa paljonko sattuu, kun rakastaa toista eikä saa mitään vastakaikua, ei edes ystävyyttä, ei edes ystävyyttä.

Juu. Kaipa tuo oli osuvaa.