"Pölyinen proffa"

Rohkenempa kirjoittaa, kun tällä palstalla tuntuu aika asialliselta suurin osa puheenvuoroista.

Olen proffa, joka tuntee itsensä "pölyiseksi" - aina tähän saakka elämään sisältynyt suuria haasteita, nyt yhtäkkiä vakivirka.

Ikä puolivälissä neljääkymmentä, upea vaimo ja upeat kolme lasta.

Kaikki siis kunnossa, mutta masentaa - välillä niin, että yöt menee tietokoneen parissa (netti, keskustelupalstat, jopa ns. "asiaton sisältö" univelkaa -> masentaa enemmän -> vaimokaan ei kiinnosta enää... eikä koe itseään kiinnostavaksi

Tuolla alempana autotallimiehen vaimon tarina siis puhutteli, nyt "autotallimiehen näkökulmasta".

Viime vuosi oli pahin, nyt alkaa mennä paremmin. Vaimo oli jo vakaasti miettinyt suunnitelmaa B (koska koki, että ilmeisesti hänessä täytyy olla jotain vikaa, kun mies jurottaa omissa oloissaan).

Korostan siis, että itse en missään nimessä koe vetoa myöskään esim. toisiin naisiin tai vaikkapa juomiseen (en ole absolutisti kuitenkaan). Olen tilanteessa, jossa vain mikään elämässä ei juuri "huvita"... kun tuntuu, että on jo saanut kaiken??

Ehkäpä viestin pointti on se, että yritän kertoa, että vaimon "vika" ei suinkaan välttämättä ole se, että mies jurottaa - omani on onneksi jaksanut rakastaa myös "näinä pahoina päivinä - vastoinkäymisissä". Olemme onneksi saaneet juteltua asiasta, ja hänkin on vähitellen tullut vakuuttuneeksi, että hänessä ei ole vikaa (itse tiedän, ettei hänessä ole - on upea ja viehättävä ihminen, johon aikoinaan rakastuin päätä pahkaa, ja myös se tunne välillä pulpahtelee pintaan... sieltä masennuspuuskien keskeltä).

Eilen deletoin "Civilization"-pelin tietokoneelta, otin erääseen kristittyyn ystävääni yhteyttä (taustani on kristitty, tosin sekin on haalistunut viime aikoina...) ja keskustelusession jälkeen alkoin näkyä "valoa tunnelin päässä" jne.

Vielä kun saisi aloitettua kuntoilun, että saisi ylimääräiset 10 kg pois vyötäröltä... (sekä mulle että rouvalle tullut ylikiloja "lasten" myötä ;-)

Meillä rouva juuri jatkaa opiskeluja, keskeytyivät useamman lapsen takia..., ja se on piristänyt häntä (joskin myös stressiä, kun asetelma muuttuu - ehkäpä pakottaa itseäkin osallistumaan enemmän myös kotitöihin, joista on voinut luistaa, kun rouva ollut kotona...)

Mutta, onko muita miehiä, jotka ovat tunteneet itsensä "pölyisiksi", että elämä on käynyt tylsäksi ja mielikuvituksettomaksi?? Miten on käynyt -> etenkin jos olette löytäneet valoa?

Tai onko naisia, jotka eläneet aikansa pölyisen proffan tai autotallimiehen vierellä, ja sitten elämä on kääntynyt kanssaan paremmaksi? (En usko, että se on mitenkään mahdotonta, nyt omassa suhteessani merkit ovat hyvät - jota osaltani uskoni pohjalta pidän ns. "rukousvastauksena"...). Mikä teidän kohdallanne auttoi?

Ehkäpä kenenkään ei pitäisi jäädä "tuleen makaamaan" - toisaalta tiedän senkin, että silloin kun masentaa, niin masentaa - edes maailman ihanin puoliso ei voi tehdä edestämme kaikkea - vaikka todella haluaisikin. Haluaisin siis tsempata kaikkien pölyisten miesten puolisoita, se ei ole teidän syynne, mutta myös toivoa on olemassa... Omalla kohdallani uskon pahimpina hetkinä vaimoa auttaneen sen muistaminen mitä hän tuli luvanneeksi - että myös pahoina päivinä. Toivottavasti itse kykenen samaan, jos tilanne on joskus toisin päin... vaimoni on kyllä upein ihminen mitä voi olla...

Mukavaa syksyä, ja kiitos, kun sain pistää vähän ajatusten tuulettelua tänne, jos jaksoit lukea tähän saakka ;-)