olen reilu pari kymppinen, raskaana oleva nainen. tästä on vaikea puhua mutta haluan jonkun mielipiteen asiaan. rakastan miestäni. kun tappelemme, alan mököttämään enkä puhu mitään niin mieheni ottaa käsistäni kiinni ja vääntää, pakottaa katsomaan häntä ja keskustelemaan... jos jatkan mököttämistä (se on minun tapani purkaa kiukkua) ja vaihan huonetta, hän esim: paiskaa minut sänkylle ja tulee päälle. nytkit hänellä on lyönti valmiina (nyrkissä) ja hän haukkuu minua. itken aina. olen nyt raskauden aikan ollut todella äksy ja itkuherkkä. mitä tässä voi tehdä? haluaisin turvallisen perheen lapsellemme mutta en tiedä voinko sitä hänelle antaa kun itsekkin pelkään miestäni silloin kun hän suuttuu, ja hänellä on lyhyt pinna.... olen miettinyt eroa mutta voimani eivät riitä siihen prosessiin ja muuttoon. ensinnäkin tarvitsisin asunnon ja rahaa, tällä hetkelläni tulot eivät ole mitään. ja toiseksi mies kiristää sillä mitä hän omistaa ja onko hän ostanut minulle vaattteet joita käytän jne.... auttakaa joku, tätä on niin raskas kantaa yksin ilman että siitä voi kenellekkään puhua...
väkivaltaako?
juupelisjaapelis
141657
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ikävä tilanne. En tahdo manailla, mutta kuulostaa siltä että on vain ajan kysymys milloin mies oikeasti lyö. Ja selvää väkivaltaahan tuo käsistä vääntely on. Sinuna varaisin nyt aikaa ja lähdette juttelemaan ammattiauttajalle. Oletko uskaltanut keskustella miehen kanssa asiasta? Jos hän on herkkä suuttumaan, niin älä keskustele hänen kanssaan kaksin.
Miehen pitää tajuta, että raskaana olevan naisen mielialat heittelee, naisessa tapahtuu paljon raskausaikana. Oletteko puhuneet siitäkään? On ymmärrettävää, että miehellä on kestämistä, omallani ainakin oli, mutta stressiä ei saa purkaa väkivaltana.
Onko sinulla vanhempia, tai ystäviä joille voisit tilanteesta kertoa, jotka voisivat olla tukenasi, jos vaikka päätätkin erota tai muutenkin? Uskon kuitenkin, että jos te molemmat yritätte tarpeeksi, ja tahdotte sitä, niin nuo vihantunteet saa kuriin, mutta ulkopuolinen apu saattaisi olla hyväksi.
Sinulla on oikeus nauttia raskaudesta ja olla onnellinen äitiydestä, toivon hartaasti että saatte ongelmat nitistettyä. Voimia!
Hakeudu ensin vaikka ensi kotiin, tai kaikessa hiljaisuudessa lähde ja muuta. Miehelläsi on jo väkivaltaista käytöstä, on vain ajan kysymys milloin mottaa kunnolla.
Et voi olla onnellinen pelon uhatessa.
Raha käytetään vääränäkin tekosyynä eroon, yhteyden otto sosiaalitoimeen jo tulevan lapsenkin takia.
Toinen asia jota voisit kokeilla lähteä ulos mököttämään, lenkille. Joka ei ole hyvä tapa kylläkään selvittää asioita, mutta olisit ainakin sillä hetkellä vaaran ulottumissa.
asioistasi. he voivat kertoa mitä mahdollisuuksia heillä on tukea sitä, jos päätät muuttaa miehestäsi erille.
Olet vielä hurjan nuori,joten sinulla pitäisi olla vielä elämä edessäsi. Miehesi EI SAA missään nimessä käydä sinuun käsiksi, lisäksi kun olet raskaana, on äärimmäisen tärkeää, että sinua ei edes ravistella tms. Miehesi on kunnioitettava omaa lastaan sinun sisälläsi sen verran.
Teidän on laitettava suhteenne kuntoon ennenkuin lapsi syntyy, sillä sitten niistä voimavaroista vasta onkin puutetta. Toinen vaihtoehto on ns. nostaa kytkintä vielä kun ennätät.
Sinun on lähdettävä suhteesta ja luulen että tiedät sen itsekin.
iehesi käyttää sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa, et varmaan halua että lapsi joutuu siitä kärsimään ja oppii sen olevan ok.
Todellakin kannattaakin heittäytyä raskaaksi miehelle jonka siivellä ja rahoilla jo muutoinkin elää! Ihan oikein on kiristää, jos et itse ole edes vaatteitas ostanut.
Mikset itse ole ollut töissä?
Miksi hankit lapsia vaikket edes itsestäsi osaa huolta pitää?
OLET TÄYSIN EDESVASTUUTON ja PASKA IHMINEN!
On se hyvä että joku osaa neuvoa ja tukea ihmisiä! Hieno suoritus!
Edellisen viestin kirjoittaja hakeudu hoitoon!
Olet varmaan mielestäsi hauska ja älykäs kun vastaat vaikeassa tilanteessa olevalle -tulevalle äidille - loukkaavasti ja törkeästi.
Ihan kiristää että sinä olet vielä vapaalla jalalla. Toivottavasti kukaan ei tee sinun kanssasi lapsia.
olisin töissä jos voisin, alkuraskauden aikana lääkäri sanoi minulle että lopetat työn ja olet kotona, keskenmenon riski on suuri. olin töissä ja tienasin, ostimme yhdessä kaiken. jos voisin, menisin töihin, mutta se ei ole hyväksi lapsen terveydelle! että ihan tässä kunnon kansalaisia ollaan! kiitos sinun, kaltaisesi ohmiset voisivat ampua toisensa.
asioita miettimään.Kun saa hieman etäisyyttä asioihin,alkaa näkemään selkeämmin.
Entäpä jos tilanne lapsen myötä vain pahenee,vauvathan eivät ole aina aivan hiljaa vaan saattavat huutaa hermoja raastavasti.
Raskausaikana on luonnollisestikin itkuherkkä kun tunteet velloo valtoimenaan..mutta jos olet jatkuvasti äksy,se ei voi olla vaikuttamatta tulevaan lapseesi.Odotusajan tulisi olla miellyttävä,ja ajatukset tasapainoisia...ei pelkoa ja epämiellyttävää olemista.
Jos sinulla on yksikin hyvä,luotettava, ystävä,jolle voisit asioistasi kertoa..ja apua pyytää,niin sinä selviät.
Olet vielä kovin nuori,ja elämäsi todellakin vasta eessäpäin..sinun on vain pakko jaksaa,koska olet pian vastuussa muustakin kuin itsestäsi.
Sosiaalitoimistosta saat varmasti "taloudellista"tukea,ja muuttoapuakin..jollei sinulla ole aikuisia sisaruksia/tai vanhempia jotka voisivat tilanteessasi auttaa.
Luovuttaa ei saa koskaan!
meillä kaikilla on parantamisen varaa, mutta selvästikin ongelma tässä on miehelläsi. Ja kun mökötät, se ikäänkuin provosoi miestä enempään suuttumukseen. Miehesi toimii väärin.
Jos hänellä on aikuisuutta ja kypsyyttä sen verran kun kuuluis, keskustelisitte asioista perinpohjin, jos se ei johda mihinkään, keskusteluun mukaan ulkopuolinen, ulkopuolisia.
Tsemppiä, ja aina on toivoa kehityksestä, jos molemmat haluavat yhteistä hyvää!!!
niin lyö toisenkin kerran. Silloin ei kannata antaa anteeksi ja uskoa, että homma jää siihen. Vakivaltaisuudesta pois oppiminen vaatii terapiaa tai jonkinlaista ryhmää ja todellista halua väkivallantekijältä muuttaa omaa käytöstään.
www.narsistienuhrientuki.info sieltä saat vertaistukea narsistiselle käytökselle jota saat miehesi osalta.
Uhkailu, kädet nyrkissä, pakottaminen...henkistä väkivaltaa ja pelottelua.
Voin sanoa että jos jatkuu ( varmaan jatkuu koska luonnehäiriöisen käyttäytymistä ) tulet olemaan surullinen, pelokas ja ahdistunut.
Eroaminen on vaikea ja raskas prosessi jälkipyykki mutta se on myös askel uuteen parempaan elämään. Suosittelen sivustoja, saat sieltä tukea ja apua ja neuvoja.
Mulla oli samantapainen mies. En itse pitänyt vakavana kasvoihin läpsimistä enkä käsistä puristamista tai sängylle heittämistä enkä väkivallalla uhkaamistakaan. Luulin että se on jotenkin minun syynikin että mies hermostuu. Jos otin, mies oli mukavampi. Hän joi enemmän. Maksoin äitiysrahastani ruoat ja lapsen tarvikkeet ja kaiken muun välttämättömän, mutta mies piti itseään perheen päänä ja minun ja lapsen elättäjänä, vaikka yleensä nosti tilinsä tyhjäksi, kun sinne jotain tuli, ja käytti rahansa miten halusi. Isommat kodinhankinnat maksoin minä osamaksulla, auton myös, vaikka se miehen nimissä olikin. Minä hoidin lapset ja kodin, mies saattoi esim. pelata pleikkaa päivän.
Mies syyllisti minua aina mököttämisestä, en ymmärtänyt häntä, ja jotenkin sai aina uskomaan että kaikki on minun omaa syytäni. Uskoin rakastavani häntä, vaikka mm. esikoisen synnytin yksin ja asuin turvakodissa vauva-aikana kun miehen kanssa en voinut olla. Hän sai minut palaamaan luokseen ja lupaili kaikenlaista normaalilta kuulostavaa, esim. että mennään kesällä Särkänniemeen. Aina kun tuli sellainen olo, että pitäisikö jättää hänet, hän sai jotenkin asiat näyttämään paremmilta "ihan kohta".... uskoin ja uskoin että kaikki kääntyy hyväksi.
Saimme kaksi lasta muttei mies koskaan alkanut vastuulliseksi isäksi, mutta hänellä oli jo edellisestäkin suhteesta lapsi, jota hän ei nähnyt eikä elättänyt, mutta sekin oli kuulemma sen lapsen äidin syy, kun äiti oli niin kusipäinen että piti miehen erossa lapsestaan.
Jaksoin sinnitellä väkivaltaisessa ja viinahuuruisessa suhteessani neljä vuotta. Kuopuksen syntymän aikoihin olimme sosiaalitoimiston silmätikkuja, myönnän että tein virheen kun en huolinut heidän apuaan enkä suostunut muuttamaan eroon hankalasta miehestäni lasten parhaaksi. Mies läpsi lapsiakin ja minua, jos en saanut esim. 3-kuista vauvaa hiljenemään, kun hän halusi nukkua. Mutta lapsiin kohdistuvan väkivallan hän selitti sillä, että niinhän häntäkin on kasvatettu, ja kurilla lapsista tulee kunnon kansalaisia ja että lapsia pitää ojentaa. Lapset pelkäsivät isäänsä ja kotimme oli ahdistava, mutta yritin silti uskoa parasta. Taisin olla vain niin riippuvainen miehestä ja hänen lupailuistaan, tai jotain sen tapaista, etten koskaan saanut aikaiseksi pakata tavaroita ja lähteä.
Sitten kävi niin (kun olimme sos.toimiston syynissä) että naapuri ilmoitti kun jouduin kuskaamaan miestäni ja hänen kavereitaan iltamyöhälläkin, lapset kyydissä, pitkin poikin, ja samalla tuli selväksi myös että lapset ovat lähes päivittäin viinan ja väkivallan kanssa tekemisissä. Minua varoitettiin huostaanoton mahdollisuudesta, ellen nopeasti lähtisi esim. sinne turvakotiin, jossa olin kun esikoinen syntyi. En lähtenyt, kun mies sanoi tulevansa hakemaan meidät heti takaisin ja että se olisi viimeinen teko minkä tekisin hänen nöyryyttämisekseen. Joten, lapset otettiin huostaan. Vasta kun lapset olivat poissa, tajusin ettei minulla oikeastaan ollut mitään yhteistä miehen kanssa ja että olin ollut niin väsynyt ja masentunut kaikesta, etten ollut tajunnut tilanteen vakavuutta. Muutin pois miehen luota. Mutta liian myöhään joka tapauksessa. Masennus ja alkoholismi veivät minut pitkäksi aikaa, ja tietysti huostaanotto näytti vielä perustellummalta ratkaisulta, kun en edes nähnyt lapsiani kuukausiin. (Sosiaalitoimiston tuki loppui oikeastaan huostaanottoon, sen jälkeen he lupasivat auttaa lasten tapaamisessa mutta ei paljon apua tullut.)
Syytän itseäni monesta asiasta. Olisin voinut olla parempi äiti ja lähteä jo ennen kuin kuopus syntyi. Monelta itkulta oltaisiin säästytty. kadun oikeastaan eniten sitä, etten esikoisen kanssa lähtenyt turvakodista omilleni, toiselle paikkakunnalle, vaan menin pöljä uskomaan miestä, joka toisaalta uhkaili, mitä tapahtuisi jos häipyisin, toisaalta lupasi parantaa tapansa ja haluavansa olla isä. Nyt yritän saada tilanteeni sellaiseksi, että saisin lapset luokseni edes joskus.
Sinuna en jäisi odottamaan ja uskomaan parasta, tuon kaltaiset miehet eivät muutu. Tai voithan aina kokeilla, mutta pelkään pahoin, että teet saman kuin minä. Neuvoni olisi, että lähde, häivy miehen elämästä, äläkä usko hänen selostuksiinsa mistään. Pärjäät yksin lapsen kanssa paremmin kuin miehen kanssa. (Minä yritin jossain vaiheessa saada miehen jonnekin perheterapiaankin, mutta koska vika ei voinut olla hänessä, hän ei sinne halunnut.) Toivon sinulle jaksamista tilanteessasi. Lähde kun voit! Jos en muuta voi tehdä, niin ainakin voin yrittää estää vastaavan kohtalon.
perheterapiaan voi mennä sieltä turvakodistakin ! Siis ensin omaan asuntoon turvakodin kautta tai ilman. Jos mies todella välittää teistä tulee perheterapiaan.