Miten saa lasten parhaan toteutumaan riitaisassa erossa? Näen kuinka lapset kärsivät. Toinen yrittää mielistellä isäänsä mennen tullen ja toinen purkaa kiukkuaan minuun lyömällä välillä ihan yllättäen ohimennen.
Omasta mielestäni ongelma on siinä, että mieheni manipuloi lapsia mököttämällä heille, jos he haluavat tehdä jotain kivaa minun kanssa. Vastaavasti silloin kun heillä on kivaa isänsä kanssa, niin taivas on rajana siinä mitä isä heille ostaa ja antaa. Siinä sivussa tietysti haukutaan minut - joko puhelimessa kavereille lasten kuullen tai sitten suoraan päin naamaa.
Terapiassakin käytiin, mutta terapeutit olivat naisia, ja siten muka automaattisesti minun puolellani. Sana ei mene perille mistään suunnasta ja miehen vanhemmatkin yllyttävät poikaansa kokoajan suurempaan taistoon.
Nyt on sitten huoltajuusriita käräjillä vastassa. Välillä tuntuu, että lasten takia minun pitäisi luovuttaa, sillä tiedän ettei mieheni anna periksi. Hän tekee kaikki mahdolliset rumat temput mitä vaan keksii.
Periksi antaminen tarkoittaisi, että kun pöly laantuu, niin minä maksan elareita, ostan edelleen kaiken mitä lapset tarvitsevat, yritän pitää jonkinlaista kuria ja järjestystä, kun lapset tulevat luokseni, mitä mieheni ei jaksa - hän kun on lasten kiva kamu, joka suuttuu korkeintaan siitä, jos häntä loukataan tai joku hänen tavaransa rikotaan.
En tiedä... voikohan tästä selvitä hengissä?
Omasta mielestäni ongelma on siinä, että mieheni manipuloi lapsia mököttämällä heille, jos he haluavat tehdä jotain kivaa minun kanssa. Vastaavasti silloin kun heillä on kivaa isänsä kanssa, niin taivas on rajana siinä mitä isä heille ostaa ja antaa. Siinä sivussa tietysti haukutaan minut - joko puhelimessa kavereille lasten kuullen tai sitten suoraan päin naamaa.
Terapiassakin käytiin, mutta terapeutit olivat naisia, ja siten muka automaattisesti minun puolellani. Sana ei mene perille mistään suunnasta ja miehen vanhemmatkin yllyttävät poikaansa kokoajan suurempaan taistoon.
Nyt on sitten huoltajuusriita käräjillä vastassa. Välillä tuntuu, että lasten takia minun pitäisi luovuttaa, sillä tiedän ettei mieheni anna periksi. Hän tekee kaikki mahdolliset rumat temput mitä vaan keksii.
Periksi antaminen tarkoittaisi, että kun pöly laantuu, niin minä maksan elareita, ostan edelleen kaiken mitä lapset tarvitsevat, yritän pitää jonkinlaista kuria ja järjestystä, kun lapset tulevat luokseni, mitä mieheni ei jaksa - hän kun on lasten kiva kamu, joka suuttuu korkeintaan siitä, jos häntä loukataan tai joku hänen tavaransa rikotaan.
En tiedä... voikohan tästä selvitä hengissä?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Tuo viimeinen kappale on varmasti tuttu joka miehelle joka on eronnut ja on etävanhempi
Minkä ikäisiä lapset ovat? Onko isä ollut kiinnostunut (aidosti) heidän asioistaan ja viettänyt aikaa heidän kanssaan sekä hoitanut ennen eroanne?
Noh, jokatapauksessa lapset ovat enemmän kiintyneitä sinuun, koska osoittavat sinulle mieltään. Sinä pidät järjestystä yllä, joka osoittaa välittämistä. Joten äläpä anna periksi -taistele. Lähihuoltajuus sinulle - ja melko varmasti sen saatkin: Lasten parastahan siinä ajatellaan ja paras ei tarkoita ostamista.
sitä naisten logiikkaa: "Noh, jokatapauksessa lapset ovat enemmän kiintyneitä sinuun, koska osoittavat sinulle mieltään."...
"Lähihuoltajuus sinulle - ja melko varmasti sen saatkin"
No juu. Kahdessa tapauksessa kolmesta lähihuoltajuus määrätään käräjillä äidille.
"Noh, jokatapauksessa lapset ovat enemmän kiintyneitä sinuun, koska osoittavat sinulle mieltään."
Aha. Kyllä ne lapset usein osoittavat mieltään myös sille huoltajalle, johon ovat vähemmän kiintyneitä.
Lapset on ihan yhtä kiintyneitä äitiin ja isään, vaikka kumpaankin eri tavoin. Lapset myös osoittavat kiintymystä eri tavoin.
Miksi aikuiset haluaa kilpailla lasten kiintymyksen määrästä? Yleensä äideillä on hirveä hinku todistaa lasten olevan kiintyneempiä juuri häneen.
Sairasta ajattelua, eikä siinä ole enää kyse lapsista vaan äidistä itsestään, jolle lapset on jokin pätemisen väline.
Mielenosittaminen ei välttämättä ole kiintymyksen merkki.
Erotilanteessa järjestys ei ole normaali, vaan täysin sekaisin joka tapauksessa, eli ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Siinä olet oikeassa, että kysyjä todennäköisesti saa halutessaan lähihuoltajuuden koska sattuu olemaan nainen.
Se jo pelkästään osoittaa, että lasten etua ei katsota objektiivisesti.
Jos huoltajuus ratkaistaan riidalla, se ei lopu siihen.
Mies luultavasti "ostaa" lapsia entistä enemmän, ja kauna ja katkeruus seuraa siinä sivussa juuri siinä kaikkein pahimmassa paikassa, eli lasten takia ja usein heidän nähden ja kuullen.
Taistella pitäisi vain liiton kestämisen takia, mutta se ei tahdo enää usein onnistua, koska jompi kumpi on vain jo päättänyt lakata panostamasta siihen.
Siihen miten lapset pitäisi sijoittaa, en osaa vastata, koska hyvää vaihtoehtoa ei ole tarjolla. On vain huonoja ja vähemmän huonoja.
Lapsuudenkotia kun ei korvaa mikään koskaan!
Siksipä ei kannata itkeä päivät pitkä sitä mitä ei saa, vaan iloita siitä mitä on.
Kun kahdesta huonosta valitaan toinen, on se parempi kuin ei kumpaakaan.
voisi myös sen puolesta, että saadaan avioero hoidettua mahdollisimman riidattomasti ja fiksusti. On järjetöntä yrittää sinnitellä yhdessä, jos on paha olla. Tuo paha olo nimittäin tarttuu aika hyvin lapsiinkin.
Käsityksesti "lapsuudenkodista" on hieman yliromantisoitu. Tunnen useita lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka ovat olleet todella huojentuneita vanhempiensa erosta. Jopa silloin, kun ovat joutuneet - heidän tapauksessaan päässeet - lasten/nuorisokotiin.
"Lapset on ihan yhtä kiintyneitä äitiin ja isään, vaikka kumpaankin eri tavoin."
Olenpa minäkin entinen lapsi. Jos vanhempani olisivat eronneet, olisin ehdottomasti halunnut äidin luokse. Isääni en ollut juurikaan kiintynyt, ei hän minua koskaan hoitanut, eikä laittanut ruokaa, ei lukenut iltasatua, ei pitänyt sylissä, harvoin edes puhui minulle.
Ei avioerossa kannata kuitenkaan mittarilla mitata lasten kiintymyksen määrää molempiin vanhempiin. Asia tulisi ratkaista käytännön kautta: Eli kumpi vanhemmista kykenee paremmin huolehtimaan lapsista sekä fyysisesti että psyykkisesti.
Tunnen useita miehiä/isiä, jotka ovat erittäin sitä mieltä, että etenkin pienet lapset kuuluvat ehdottomasti äidilleen. Tunnen myös isiä, jotka ovat yhteisymmärryksessä hakeneet lähihuoltajuutta, koska lasten äidin mahdollisuudet osallistua lasten arkielämään ovat olleet pienemmät, esim. vuorotyön vuoksi.
Ikävä kyllä moni isä herää huomaamaan lapsensa vasta sitten, kun ollaan eroamassa. He jaksavat uhkailla lasten äitiä "lasten menettämisellä" yms. vaikkeivät ole päivääkään kantaneet lapsista vastuuta eivätkä ole osallistuneet lasten arkielämään.
Joskus on vaan niin, että isästä pidetään enemmän kuin äidistä. Tuskin se mitenkään harvinaista ole.
Eli en usko että lapset "mielistelevät", suorapuheisia kun ovat.
Työkalut eroprosessissa myös lasten auttamiseen saat eroseminaarista. Moni on jo käynyt seminaarin enkä ole kuullut kenenkään sanovan, että olisi mennyt hukkaan, päinvastoin, monet sanovat että se pelasti paljon. Itse kävin seminaarin aika tuoreeltaan eron tultua ja sen avulla sain asiat/tunteet hallintaan ja elämän raiteilleen, lapset ja minä voimme hyvin, isästä en tiedä. Eikä voisi vähempää kiinnostaakaan. Itse olen ollut toimivassa parisuhteessa jo 4 v. josta lapsetkin ovat tosi onnellisia. Suosittelen!
Sun täytyy olla todella katkera jostain,miksi ei ex miehesi eli lastesi isän elämä kiinnosta ja jos sinua ei kiinnosta,niin lapsia ainakin
Monet jää kiinni vanhoihin suhteisiin vihan tai katkeruuden sitein. "Elä ja anna elää" on minun mottoni ja tarkoitan sitä, että elämässäni on niin paljon mielenkiintoisia asioita etten exääni ajattele, en hyvällä enkä pahalla. Aikanaan kun käsittelee erokriisin aiheuttamat tunteet voi jatkaa matkaansa vapautuneena. Asialliset suhteet on ja lapset ovat säännöllisesti isän luona.
Kirjoitit mm. "...hän kun on lasten kiva kamu, joka suuttuu korkeintaan siitä, jos häntä loukataan tai joku hänen tavaransa rikotaan."
Mieleeni tulee, " mies on kuin lapsi itsekin".
Mutta ajatteles, menit hänen kanssaan naimisiin ja hankitte lapsiakin. Tuskin mies tuon kummempi silloin oli.
Koita nyt vähän itsekin kantaa vastuuta omasta tilanteestasi. Jos aiemmin olit sinisilmäinen, älä siitä kaada paskaa yksin miehen niskaan.
Lapset kärsii, ja sinä näet kaiken syyn vain miehessä?
Otan osaltani vastuun ongelmista. Ja olivathan ne näkyvissä jo ennen lapsia. Enpä vaan tiennyt mitä lasten hankkiminen ja äitys/isyys tarkoittavat ennenkuin niitä lapsia tuli... Sitä virhettä en voi enää korjata.
Kohta-ex-miehessäni on monta hyvää piirrettä, ne vaan ovat jäänneet hänen, nyt loukatun, egon alle. Hyvänä piirteenä on ollut suunnitelmallisuus ja periksiantamattomuus, jotka tosin johtivat hänet työnarkomanian piiriin - ja nyt tähän huoltajuuskiistaan.
Joku kyseli onko mies ottanut osaa lasten elämään ennen tätä - ei. Nyt tilanne on aivan toinen. En vain usko sen olevan kestävä muutos.
Niin, ja meillä minä olen kustantanut vähintään puoliksi kaikki lapsiin liittyvät hankinnat ja tietysti myös tehnyt ne. Yleensä tosin olen itse ostanut ja maksanut, enkä jaksanut periä puolikasta mieheltä. Siksi mietin tuota elareiden maksamista versus hankinnat. Ei mieheni huomaa vaatteiden kulumista tai pieneksi jäämistä. Ei hän etsi lapsille harrastuksia, eikä välineitä. Ei järjestä synttäreitä tms.
Mies on siis nyt viimeisen 6 kk aikana ollut lasten kiva kamu, jolla on aikaa leikkiin ja muuhun mukavaan, sillä minä pyöritän edelleen huushollin.
En oikeastaan pelkää käräjäoikeuden päätöstä, vaan sitä kuinka rumaa jälkeä siitä syntyy. Ja mietin, että onko "puoliksi hyvä" koti (saisivat kyllä ruuan ja koulunkäynnin perään katsottaisiin) lapsille parempi pidemmällä tähtäimellä, kuin raastava (ja näköjään pitkittyvä) ero?
Enkä siis ole mitään jokatoinen viikonloppu-isää miehestäni tekemässä, vaan lapset olisivat lähes puolet hänen luonaan. Enkä oikeastaan tarvitsisi edes elatusapua häneltä (tienaan paljon enemmän). Tästäkään ei voi tosin mieheni kanssa keskustella, sillä hänen mielestään minua kuuluu rangaista erosta.
Välitätkö sinä tippaakaan mitä se mies haluaa?
Menetkö ulos teepaidassa ja shortseissa jos siellä juhannusaattona sataa lunta, mutta sinä haluat viettää juhannusaaton teepaidassa ja shortseissa? - mietippä sitä.
Olisit tyytyväinen johonkin kuten että miehen ja lasten suhde säilyy.
Et ole ymmärtänyt eroa: sinä et enää sanele miehelle miten hänen täytyy tehdä ja toimia. Sinä vaan joudut ottamaan vastaan minkä hän tekee tai jättää tekemättä.
Et ole sen miehen äiti. Avioliitossa moni nainen suhtautuu mieheensä kuin omaan lapseen ja sitten haukkuvat vastuuttomiksi miehiään. Mikähän mahtaa olla liitossa vialla silloin...
Lain mukaan sinun kuuluu tukea entisen miehesi ja lastenne suhdetta niin hyvin kuin voit. Mutta et ole miehen äiti, kts. yllä.
Jollet hahmota 'roolejanne', älä sitten ihmettele miksi sinusta sinulla eli teillä on ongelmmia.
Tällä hetkellä en välitä pätkääkään mitä mies haluaa. Eipä hän oikeastaan ole sitä minulle kertonutkaan, ei vaan halua keskustella kanssani mistään. Olen itse vain tehnyt ehdotuksia, kun muuten asiat eivät mene eteenpäin (tässäkään asiassa, kuten ei missään muussakaan, jos ne mieheni vastuulle jättää).
t-paita/shortsi---hän? en kai nyt ihan niin tyhmä ole, etten osaisi tilanteessa toimia tilanteen mukaan. En myöskään sanele miehelle miten hänen tulee toimia. Mietin lähinnä, että miten hänen toimiin vastaisin. Taidat nyt kirjoittaa omasta erostasi....?
Isän ja lasten suhdetta haluan tukea ja olen ERITTÄIN tyytyväinen, että ovat nyt niin hyvää pataa. Ehkä olisin toivonut sen tapahtuvan ilman, että ero roikkuu pään päällä, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Ja kirjoitukseni siis koski lasten parasta... kuinka pahaksi huoltajuuskiista voi mennä? Olisiko luovuttaminen paras vaihtoehto?
heh, voihan roolit. En ole ikinä halunnut olla mieheni äiti, mutta jos laskut jää maksamatta ja lasten asiat hoitamatta, niin olen kyllä ne hoitanut. Siinä samassa on sitten kieltämättä tullut "hoitaneeksi" miehenikin asioita - sillä yhteisiä asioitahan ne ovat ja jos toinen ei hoida, niin toisen on pakko. Ja siksihän tässä ollaan eroamassa!
Jos tarkoitus on jakaa lasten aika fifty-fifty ja sinun elatuskyky on suurempi, niin eikös sen toisen osapuolen pitäisi sitten olla elarikysymyksessä saajapuolella?
Jos teillä on huoltajuuskiista menossa käräjille, niin ei siitä lasten ajan tasajaosta mitään tule. Siinä joutuisi niin paljon säätämään. Tuomari määrää lapset kummalle parhaaksi näkee.
Ei tuosta sinun jutusta oikein löydy mitään perustetta ajatella, miksei ex-miehesi olisi lapsilleen hyvä lähivanhempi.
"Tällä hetkellä en välitä pätkääkään mitä mies haluaa. "
Tuo kertookin jo paljon. Olet sotajalalla. Mitäs siitä, onhan sinulla "täysi oikeus".
Kerroit miehesi olevan suunnitelmallinen ja työnarkomaani.
Hän siis varmaan saa paljon aikaan siinä mihin hän ryhtyy?
Ehkä hän ei ole halunnut loukata sinua "sekaantumalla" sinun asioihisi, kuten kotiaskareisiin jne.
Jos hän on työnarkomaani niin silloinhan hän tekee kaikkensa?
Jopa mieskin saattaa olla työstä niin väsynyt, että ei jaksa keskittyä ihan kaikkeen. Kuten esim. vaatteiden ostamiseen.
Olisitko muuten ihan oikeasti päästänyt hänet yksin pienten lasten kanssa vaateostoksille?
Tässä minusta tulee hyvin selkeästi eräs aika vaiettu asia, nimittäin se, että naisen tulee aina saada päättää kaikesta.
Jos niin ei käy, niin helvetti on irti!
Naisissa on yksi ongelma: ne ei vaan itte ymmärrä:
"Tässä minusta tulee hyvin selkeästi eräs aika vaiettu asia, nimittäin se, että naisen tulee aina saada päättää kaikesta."
Sama on kun lapsi syntyy. Nainen tarvitsee miestä vain juoksupojaksi, mutta isää miehestä ei voi tehdä, koska silloin lapsen ja äidin suhde voisi kärsiä. Äiti haluaa olla lapselle "korvaamaton".
Siksi isä ei voikaan oppia lapsen hoitoa kuten äiti. Jotenkuten oppii kyllä mutta se ei kelpaa äidille. Aina tulee sanomista. Lopulta mies luovuttaa. On helpompi pysyä pois jaloista kuin riidellä jatkuvasti, tai edes kuulla naputusta olkoon se kuinka ystävällisesti hymyhuulilla sanottua.
Siitä alkaa vieraantuminen. Sitten vaimo ihmettelee miten 10 v kestänyt avioliitto voi hajota. Tulee kuin "puun takaa" (tätä kuulee usein). "Niinkuin olin hyvä ja rakastava vaimo, mutta mies ei ikinää...."
Joten se siitä.
Meillä tytär ollut puoliksi molemmilla ja hyvin on toiminut jo seitsemän vuotta
Naisilla ei ole mitään rajaa omakehun määrässä!
Jos mies kehuisi itseään yhtälailla niin hulluna pidettäisiin.
Niin kyllä pidetään naisiakin.
Hullun kanssa ei kannata väitellä ja siksi niin monet miehet ovat "puhumattomia"!
"Joku kyseli onko mies ottanut osaa lasten elämään ennen tätä - ei. Nyt tilanne on aivan toinen."
Tätä juuri ajoin takaa tuossa aiemmin, kun puhuin kiintymyksestä. KOSKA mies on ottanut osaa lasten elämään vasta sen ajan kun avioero on ollut vireillä... niin eipä ole kovin paljon. Monet sanovat, että kyllä mies lapset hoitaa siinä missä nainenkin. Näin on, mutta vain sellaisissa tapauksissa, jossa mies on hoitanut avioliiton aikanakin lapset SEKÄ pyörittänyt huushollia.
Vaikka joistain miespoloista saattaa tuntua julmalta, niin lasten kasvatuksen olennainen osa on tuo huushollin pyöritys. Pelkästään sillä, että on VIETTÄNYT aikaa lasten kanssa ei kovin pitkälle pärjää.
Ihan henkilökohtaisesti olenkin sitä mieltä, että miehiä rispoo avioerossa eniten se, että joutuvat ottamaan vastuun OMASTA arkielämästään sen jälkeen.
Mitä tarkoitat "pyörittämisellä"?
Pölyjen pyyhkimistä matkamuistorihkamoista vai omakotitalon huoltoa, vaiko jotain siltä väliltä?
Minua ei ainakaan riso ison talon kaikkien toimintojen hoitaminen yksin.
Taakka on helpottunut enemmän kuin puolella koska saan tehdä vain oman osani.
Pyykitkin hoituvat näppärästi kun kaapeista katosi 90% tavaroista.
85% niistä oli sellaisia minkä en ollut nähnyt liikkuvan moneen vuoteen.
Kerrankin on tilaa hengittää eikä joka kaapista tule vyöry päälle.
Miksi muuten naiset niin kovin harvoin eron jälkeen haluavat asua omakotitalossa?
Ei taida olla kykyä pyörittää ihan oikeasti huushollia?
Tulisitko vaikka kanssani korjaamaan kattoa josta tuli sänkyyn asti puistosta kaatunut puu?
Vai haravoisitko mieluummin risuja?
Kaikkein suurimman karhunpalveluksen lapsillesi teet , jos ajattelet että ero voi vaatia henkesi.
Miehesi toimii kuten yhä useammat miehet nykyään. Isät vaativat sitä, mihin heillä on oikeus aivan yhtä lailla kuin äideilläkin.
Neuvoni on: lopeta ajattelemasta että olet uhri. Miten? Olet itse päätöksilläsi ja toiminnallasi vaikuttanut siihen, että tilanne on se mikä se on. Olet itse vastuussa tilanteestasi.
RATKAISU: Pystyisittekö yhteishuoltajuuteen, jossa lasten asuminen on ratkaistu tasan vaikkapa vuoroviikoin? Entä, jos kumpikaan ei maksaisi elatusmaksuja? Tulisiko tästä pienin riita?