Nyt se ensimmäinen isän syntymäpäivä ilman isää on pian takana.
Isä olisi tänään täyttänyt 58 vuotta.
Rankkaa oli yrittää juhlia äitienpäivää, kun rinnassa kalvaa kipeistä kipein tuska ja ikävä.
Haudalle vietiin punaisia ruusuja ja kortit isälle, papalle.
Jotakin mukavaakin.
Äitikulta tuli perjantaina meille yöksi, ja siinä yöllä kun juteltiin hän sanoi, että kyllä hän sen päätöksen nyt on tehnyt. Että haluaa muuttaa tuolta "maalta" tänne kunnan keskustaan.
Muistot eivät anna siellä kodissa, jonka isä rakensi ja jossa he asuivat 30 vuotta, rauhaa. Jokaine taulunkoukku ja kattolistan naula on isän paikoilleen laittama.
Ollaan päätetty, että nuorin veli perheineen ostaa talon itselleen kodiksi. Niin isäkin olis toivonut, että joku meistä lapsista sinne joskus muuttaisi.
Huomenna mennään äidin kanssa asuntonäyttöön tuohon 200metrin päähän meidän kodista. Rivitalokaksio, johon äiti on jo aivan ihastunut.
Voi olisin niin iloinen kun äidin saisin ihan viereen asumaan!
Lapsetkin oli ihan innoissaan, jos mamma tulisi tänne lähelle! Eihän tuonne lapsuudenkotiinkaan matkaa ole kuin vajaa 10 km, mutta se on niin kovin yksinäistä siellä maalla äidin yksin olla.
Eli pitäkäähän peukkuja meille, että kaikki sujuu mutkattomasti ja asiat lutviutuvat.
Äitikin jo hiukan jopa havaitsin että innostuneenakin sanoi, että sitten hän haluaa laittaa koko kodin uusiksi huonekaluja myöden. Elämä kun on täysin uusiksi mennyt, niin aloitetaan sitten alusta. Toki muistot kulkevat mukana, eikä meistä kukaan missään nimessä halua isän muistoa unohtaa, hän on niin vahvasti huutenkin läsnä meidän elämissämme, että sitä ei paikanvaihdos muuta suuntaan eikä toiseen.
Isä olisi tänään täyttänyt 58 vuotta.
Rankkaa oli yrittää juhlia äitienpäivää, kun rinnassa kalvaa kipeistä kipein tuska ja ikävä.
Haudalle vietiin punaisia ruusuja ja kortit isälle, papalle.
Jotakin mukavaakin.
Äitikulta tuli perjantaina meille yöksi, ja siinä yöllä kun juteltiin hän sanoi, että kyllä hän sen päätöksen nyt on tehnyt. Että haluaa muuttaa tuolta "maalta" tänne kunnan keskustaan.
Muistot eivät anna siellä kodissa, jonka isä rakensi ja jossa he asuivat 30 vuotta, rauhaa. Jokaine taulunkoukku ja kattolistan naula on isän paikoilleen laittama.
Ollaan päätetty, että nuorin veli perheineen ostaa talon itselleen kodiksi. Niin isäkin olis toivonut, että joku meistä lapsista sinne joskus muuttaisi.
Huomenna mennään äidin kanssa asuntonäyttöön tuohon 200metrin päähän meidän kodista. Rivitalokaksio, johon äiti on jo aivan ihastunut.
Voi olisin niin iloinen kun äidin saisin ihan viereen asumaan!
Lapsetkin oli ihan innoissaan, jos mamma tulisi tänne lähelle! Eihän tuonne lapsuudenkotiinkaan matkaa ole kuin vajaa 10 km, mutta se on niin kovin yksinäistä siellä maalla äidin yksin olla.
Eli pitäkäähän peukkuja meille, että kaikki sujuu mutkattomasti ja asiat lutviutuvat.
Äitikin jo hiukan jopa havaitsin että innostuneenakin sanoi, että sitten hän haluaa laittaa koko kodin uusiksi huonekaluja myöden. Elämä kun on täysin uusiksi mennyt, niin aloitetaan sitten alusta. Toki muistot kulkevat mukana, eikä meistä kukaan missään nimessä halua isän muistoa unohtaa, hän on niin vahvasti huutenkin läsnä meidän elämissämme, että sitä ei paikanvaihdos muuta suuntaan eikä toiseen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hienoa että äitisi haluaa muuttaa, ja hienoa että hän jaksaa jo vähän innostua sisustamisesta ym. Rankan menetyksen jälkeen on tosi vaikea innostua mistään ja jos innostuukin niin nopeasti voi tulla lasku, että mitäs mä tässä intoilen kun kuitenkin se läheinen on juuri kuollut eikä tule enää takaisin.
Ei se kuolema kuitenkaan tarkoita etteikö saisi innostua ja olla iloinen, ja uskon että sun äidille tuo on nyt tärkeä askel eteenpäin prosessissa. Hyvä että muuttaa ja hyvä että innostuu. Kovasti voimia toivotan hänelle, lähtö sieltä vanhasta kodista on varmasti tosi kova paikka, mutta itse ainakin uskon että se on askel parempaan suuntaan.
Meidän perheessä arvotaan muuton kanssa. Tällä viikolla pitäisi tehdä kauppa uudesta kodista mutta mietityttää vielä kovin, en tiedä tuleeko hommasta mitään. Ei voi olla miettimättä että tekeekö sitä nyt päätöksiä ihan terveellä mielellä, vai vaikuttaako päätöksiin joku alitajuntainen tarve vaan saada muutosta elämään ja jotain muuta ajateltavaa. Meillä ei ole nykyisessä kodissa yhtä raskaat muistot ja pitkä historia kuin mitä esim. äidilläsi, eli muuttopäätöksellä ei ehkä ole samanlaista "pohjaa".
No, ei auta kuin pohtia asiaa, kait se päätös sieltä jotenkin muodostuu ja eiköhän se ole sitten se oikea, oli päätös mikä tahansa.
Oikean päätöksen tekemiseen asunnon suhteen. :o)Mutta voisko olla niin, että nyt juuri veljesi poismenon takia osaatkin pohtia asiaa monelta kantilta, ja tulette teemään varmasti viisaan päätöksen..
Voisin itse kuvitella, että muuttaminen olisi se oikea ratkaisu. Teillä, niinkuin meilläkin, on alkanut uusi luku elämässä. Kaikki on uutta ja elämän meno kaikinepuolin erilaista. Nojaa siihen päätöstä tehdessänne, niin varmasti teette oikean ratkaisun! Onnea!
Totta puhut tuosta tunteiden aaltoilusta. nimittäin eilen äiti taas itki, kuinka vaikeaa se muuttaminen sitten kumminkin olisi. Kun sitä nykyistä kotia laittoivat ihan itseään varten, jossa oli tarkoitus olla ja elää onnellisena..Mutta kuitenkin hän on päätöksen tehnyt, ja sanoi sen olevan helpottava tunne. Ja tietää kuulemma tehneensä oikean päätöksen. Minä yritän siinä sivussa vaan olla tukena minkä omalta ikävältäni jaksan.
Äidin tarjous asunnosta meni läpi, ja muutto olisi 1.7.
Nyt lähdetään katselemaan huonekaluja. Äiti kun sanoi, että ne mitä he isän kanssa juuri ostivat yhdessä remontin valmistuttua, saavat jäädä. Hän laittaa nyt kodin itselleen yksin. Ja haluaa aloittaa "puhtaalta pöydältä". juteltiin asiasta pitkään eilen, ja molemmat oltiin sitä mieltä että äidin päätös on hyvä. Elämä alkoi "alusta" ja uudelle alulle pitää antaa tilaisuus. Ei voi jäädä muistoihin elämään, toivomaan paluuta entiseen. Koska sitä ei ole. Se on asia joka on pakko hyväksyä. Teki se sitten miten kipeää tahansa.
Juuri noin niinkuin kuvailit, hyvin sanottu. Eli että nyt on aika ikäänkuin uudelle alulle, ja menneeseen ei kannata jäädä roikkumaan kun sitä ei saa enää takaisin. Pystyn vain kuvittelemaan minkälaisia tunnekuohuja tuo muuttaminen voi äidillesi aiheuttaa, mutta olen siltikin samaa mieltä äitisi ja sinun kanssa siitä että se on tässä tapauksessa oikea ja hyvä ratkaisu.
Me nyt sitten päädyttiin kuitenkin siihen ettemme muuta. Mua oli kokoajan vaivannut sellainen tunne ettei mieheni ole ihan täysillä mukana tässä asiassa. Sain kalastella pitkään ja hartaasti hänen oikeaa mielipidetään, ja sitten viimein ihan muutamaa päivää ennen kauppojen tekoa hän sanoi että hän kyllä muuttaa, mutta tekee sen vain minun takiani, kun olen ollut niin onneton. Hän ei itse haluaisi muuttaa, mutta on valmis tekemään mitä vaan minun vuokseni. No, juttelimme vielä sitten lisää ja sanoin että muuttaminen on niin iso päätös ettei sitä voi perustaa vaan siihen että haluaa toiselle hyvän mielen, eli molempien pitäisi haluta sitä yhtä paljon. Joten päätimme sitten ettei nyt ole meidän aikamme, ja jäämme vielä ainakin joksikin aikaa nykyiseen kotiin. En oikein tiedä mitkä on omat fiilikset asiasta, kun muutenkin tässä mennään edelleen vaihtelevasti aallon harjalta aallon pohjalle ja pohjamutiin saakka. Mutta luulen että meidän osalta tämä ratkaisu oli kuitenkin oikea. Meillä se tilanne ei kuitenkaan ole niin raskas kuin äidilläsi, eli vaikka meidänkin kotona on muistoja niin veljeni ei ole koskaan asunut siellä, ja näin ollen se muistojälki on kevyempi. Ehkäpä sen takia sitä pystyykin edelleen tuossa asumaan ja olemaan.
Tilanne juuri toteutunut josta kerroit äitisi kohdalla.
Minun mieheni ja lastemme isä kuoli vuosi sitten hän olisi myös täyttänyt tänä vuonna 58.
Jäin yksikseni asustelemaan isoon taloomme joka kanssa täynnä muistoja,ei siellä ollut enää hyvä olla niin rakas paikka kuin se olikin.
Muutin 200 km:n päähän likelle lapsia ja lastenlasta joka tuli maailmaan vasta pappan kuoleman jälkeen.
Nyt totuttelen uuteen paikkakuntaan ja asuntoon,tuntuu että olen tehnyt oikean ratkaisun.
Otan osaa suruusi isäsi poismenon johdosta ja toivon sinulle ja äidillesi paljon voimia,eteenpäin pitää jatkaa ja ikävä on aina rinnassa sille ei voi mitään.
Suuri ja lämmin osanottoni myös sinun suruusi!
Ihana kuulla, että kyseinen ratkaisu on ollut sinulle hyvä. Noin kuvittelisin itsekin tekeväni, mikäli puolisoni täältä lähtisi ennen minua.
Elämäntilanteidemme "samankaltaisuus" herätti ison joukon kysymyksiä, joita haluaisin sinulta kysyä..Ethän pahastu :o)
Eli miten sinä olet päässyt surussasi eteenpäin, entä lapsesi? Teillä läheisen menettämisestä on vuosi, meillä tulee vasta 4kk. Onko se tuskan terävin kärki jo katkennut? Mitä meillä on odotettavissa?
Saanko kysyä puolisosi kuolinsyytä..? Meillä se ei ole vielä ihan selvillä..Ja jos on, niin kauanko teillä kuolinsyyraportin saaminen kesti?
Kiitos osanotostasi!
Minulla on ollut erittäin raskas kyllä tämä vuosi ja varmaan ulospäin näyttää että olen selviytynyt hyvin mutta minä tiedän mitkä tunteet on sisälläni velloneet,suru on vähitellen muuttunut ikäväksi joka
vielä erittäin usein yksinäisinä hetkinä saa vallan ja silloin kyyneleet virtaavat.
Mutta on jo paljon sellaistakin aikaa että voin sanoa olevani onnellinen ja katse on suunnattuna vain eteenpäin.
Lapset ovat selvinneet ehkä minua paremmin kun heillä on omat elinkumppanit ja toisella sitten se pieni tyttökin.
Tämä on niin erilaista eri ihmisillä,toiset toipuvat ehkä nopeammin mutta kyllä se oman aikansa aina ottaa ja muistot on pinnassa aina välillä varmaan koko loppuelämän ei se kuitenkaan ole paha asia vaan niistä saa lohdutusta ja tulee hyvä olokin kun huomaa että pystyy jo muistelemaan entisiä nyt sen vasta tosin huomaa ihania aikoja.
Mieheni joutui taipumaan lyhyen mutta nopeasti etenevän sairauden edessä.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi,tukekaa toisianne elämä jatkuu vaikkakin erilaisena.