Sekasinko

vaimos haluu tehdä toisen lapsen jotenkin sotii niitä eropuheita vastaan. Oletko pannut merkille milloin vaimos yleensä on "eroamassa", kuunkierto ja hormoonit voi joskus tehä tollasta, ja varo niitä vaihdevuosia, moni nainen on seonnnut vaihdevuosioireista. Tästä älkää hyvät naiset suuttuko, ei tämä ole pahalla sanottuna. Arka asia ymmärrän mutta asioista pitää puhua.

Nykyään aika normaalia käytöstä. Naiset pitävät miehiä itsestäänselvyytenä. Myös sitä seuraavaa. Mitä siitä, että se on renttu, kunhan saa vaihtelua. Sitä myös piisaa loppuelämän.
Sinun täytyy vain olla normaali Suomalainen mies, eli tuppisuu. Jos et keksi mitään hyvää sanottavaa ole hiljaa.
Minun puolisollani oli joskus tapana kiristää erolla milloin mitäkin. Uutta autoa, muuttumista ja ties mitä kulloinkin päähän pälkähti. Ero jäi ottamatta vaikka ihan kaikkea ei saanutkaan. Viikossa ne "välttämättömät" asiat unohtuvat.
Erityisen pahalta se tuntui kun hän puhui lapselle erilleen muutosta. Siis pelotteli lasta! Mitä muuta lapsi voi siitä päätellä kuin kauhistua?
Naiset aikuistuvat nykyään kovin myöhään. Mutta sitten kun horoskoopit, ennustajat ja kaikenmaailman humpuuki televisiosta ei enää kiinnosta, saat puolisosi takaisin entistä rakkaampana. Uskomatonta, eikö totta? En uskoisi itsekkään, ellen olisi itse kokenut.

Nimimerkin "nico" kanssa minulla on aivan identtinen tilanne. Aikanaan vaimo alkoi käyttää tätä eroa selvästi vain kiristääkseen jotain etuutta, ja lisäksi se että alkoi puhua lapsille asiasta selvästi vain peloitellakseen.
Täytin jopa ne eropaperit ja sanoin että toimittaa vain eteenpäin, niin ei kuitenkaan käynyt. Tästä valaistuneen huomasin että kyseessä on vain eräs vallankäytön muoto. Eli nykyään kun samaa koettaa en enää noteeraa mitenkään , vaan saatan todeta lakonisesti että tuuliko niitä huulia heiluttaa.

Näin naisnäkökulmasta katsottuna vaimosi vaikuttaa aika tasapainottomalta ja mietin olisiko hänelle asiantuntijan apua paikallaan. Hän voisi pahimmat paineet purkaa pois ja miettiä muutenkin mitä haluaa elämältään, eikä kaataa kaikkea sinun kestettäväksi. Kysy nyt edes mikä mättää ja mikä antaa hänelle aiheen miettiä eroa? Siis poraudu syvemmälle, äläkä kuuntele hänen erouhkailujaan sunmuita hetken kiukkuilua. Joku syy siihen kiukutteluun kuitenkin on ja saisit vaimosi hetkeksi aikaa (toivottavasti!) pysähtymään, miettimään ja avaamaan sydäntään.

Täytyy tunnustaa, että omassa pahassa olossani sorruin moiseen kiukutteluun myös. Tunne-elämäni oli yhtä vuoristorataa ja joka toinen päivä paistoi aurinko ja joka toinen päivä salamoi... Se oli kuluttavaa paitsi minulle, myös siipalleni.

En osaa sanoa, mikä vaimoasi vaivaa, mutta oman aaltoiluni takana oli pitkäaikaisempi paha olo ja ongelmat oman itseni kanssa. En tuntenut olevani riittäväsi parisuhteessa, työelämässä, missään... Ja kaikki purkautui ulos syytöksinä toisen ajattelemattomuudesta, huonosta käytöksestä, mistä tahansa. Vaikka todellisuudessa kaikki oli hyvin.

Valvoin yhden yön erään pahan riidan päätteeksi ja aamulla keskustelimme tilanteesta avoimesti. Kuulin, että syytökseni siitä ettei toinen välitä satuttivat ja saivat siippani todella kyseenalaistamaan omia tunteitaan ja minun. Sain kuulla monia totuuksia, mutta mikä tärkeintä; avomieheni näkökulman tilanteeseen. Ymmärsin, että minun pahoinvointini ei saa olla parisuhteessamme määräävä tekijä. Toki esille otettiin puolin ja tosin asioita, jotka olivat hiertäneet välejämme ja aiheuttaneet noita tuntemuksia minulle ja hyvä niin. Lopputuloksena kompromissi ja tiukka rutistus.

Kun sain juurta jaksaen selittää toiselle, mikä minua vaivaa ja toisaalta kuuli toiselta, kuinka musertava vaikutus syytöksilläni, kiukuttelullani ja riitelyllä on ollut, sitä ymmärsi ihan toisella tavalla sanojensa merkityksen... Pyysin anteeksi ja sain. Avomieheni ei missään vaiheessa sortunut samaan syyttelyyn, vaan oli niin ylitsevuotavaisen sympaattinen, että sydämeni lähes murtui. Se oli paras opetus, minkä hän saattoi minulle antaa...

Oletko kertonut pahasta olostasi vaimollesi? Oletko sanonut, että hänen käytöksensä loukkaa ja hämmentää sinua?

Kyllä me varsinaisia jojoja joskus ollaan. Myöntää täytyy. Kellekäs sitä kiukuttelis ellei rakkaimmalle, johon luottaa, ettei se siitä pienistä kiukutteluista mihinkään lähde. Parasta lääkettä tähän lienee hellä, myötäelävä, osaaottava kuuntelu. Kokeileppa. Just silloin kun on pahimmillaan.

Lapsen takia ei kannata olla yhdessä, lapset vaistoo sellaisen eikä se ole niille hyväksi. Varsinkaan jos joutuu kattomaa riitelyjä. Aikuisella ihmisella on oikeus olla onnellinen. Suosittelen ajattelemaan oletko onnellinen ja onko se pari viikkoa "onnea" silloin tällöin riittävä, jos ei niin muutosta elämään.