En tiedä mikä vaimoa vaivaa, mutta näin se menee. Muutama kuukausi kaikki on hyvin ja minä olen ihana ja rakastetaan ja kaikki on loistavasti. Sitten tulee riita jostain ihan pienestä. Kaikki onkin jo pitkään ollut huonosti ja ollaan yhdessä vain lapsen takia ja pitäisi erota ja erotaan viimeistään kun lapsi on 18v. Tätä tapahtuu muutaman kuukauden välein. Kyllä tekis mieli näyttää mitä noi puheet oikeasti tarkottaa ja häippästä pariksi viikoksi niin loppuiskohan uhkailut. En tosiaan tajua miten naisen pää voi toimia kuin jojo, ei jumaluta vaan ymmärrä. Niin ja välillä pitäis vielä toista lasta tehdä, onneksi en ole suostunnut. Se tästä vielä puuttuisi.
Sekasinko
Sekaisinko
111278
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
vaimos haluu tehdä toisen lapsen jotenkin sotii niitä eropuheita vastaan. Oletko pannut merkille milloin vaimos yleensä on "eroamassa", kuunkierto ja hormoonit voi joskus tehä tollasta, ja varo niitä vaihdevuosia, moni nainen on seonnnut vaihdevuosioireista. Tästä älkää hyvät naiset suuttuko, ei tämä ole pahalla sanottuna. Arka asia ymmärrän mutta asioista pitää puhua.
Ei ole kuukausikierron mukaista eikä vielä vaihdevuodetkaan. Hyvin menee 2-6 kk:tta ja sitten taas alkaa eropuheet.
Nykyään aika normaalia käytöstä. Naiset pitävät miehiä itsestäänselvyytenä. Myös sitä seuraavaa. Mitä siitä, että se on renttu, kunhan saa vaihtelua. Sitä myös piisaa loppuelämän.
Sinun täytyy vain olla normaali Suomalainen mies, eli tuppisuu. Jos et keksi mitään hyvää sanottavaa ole hiljaa.
Minun puolisollani oli joskus tapana kiristää erolla milloin mitäkin. Uutta autoa, muuttumista ja ties mitä kulloinkin päähän pälkähti. Ero jäi ottamatta vaikka ihan kaikkea ei saanutkaan. Viikossa ne "välttämättömät" asiat unohtuvat.
Erityisen pahalta se tuntui kun hän puhui lapselle erilleen muutosta. Siis pelotteli lasta! Mitä muuta lapsi voi siitä päätellä kuin kauhistua?
Naiset aikuistuvat nykyään kovin myöhään. Mutta sitten kun horoskoopit, ennustajat ja kaikenmaailman humpuuki televisiosta ei enää kiinnosta, saat puolisosi takaisin entistä rakkaampana. Uskomatonta, eikö totta? En uskoisi itsekkään, ellen olisi itse kokenut.
Nimimerkin "nico" kanssa minulla on aivan identtinen tilanne. Aikanaan vaimo alkoi käyttää tätä eroa selvästi vain kiristääkseen jotain etuutta, ja lisäksi se että alkoi puhua lapsille asiasta selvästi vain peloitellakseen.
Täytin jopa ne eropaperit ja sanoin että toimittaa vain eteenpäin, niin ei kuitenkaan käynyt. Tästä valaistuneen huomasin että kyseessä on vain eräs vallankäytön muoto. Eli nykyään kun samaa koettaa en enää noteeraa mitenkään , vaan saatan todeta lakonisesti että tuuliko niitä huulia heiluttaa.
Jotain mätää on tuollaisessa liitossa, jossa erolla uhkaillaan. Ei ole normaalia eikä tosiaankaan normaalien (onnellisten) naisten toimintaa. Jos asia ei keskustelun kautta selviä, niin sitten perheneuvolaan juttelemaan.
Perheneuvolassa ei ole asiantuntemusta, tai sitten siellä ei edes yritetä pelastaa liittoa.
Missähän niitä onnellisia naisia yleensä on? Avioliitoista purkautuu naisen hakemana liki 3/4-osaa. Avoliitoista melkein jokainen.
Nykynaiselle ei riitä yhtään mikään, ja sen kyllä huomaa.
Naisilta on suhteellisuudentaju täysin kateissa! Ei ole olemassa muuta kuin MINÄ! MINÄ! MINÄ!...
Miestä ei tarvitse huomioida mitenkään!
Kärsiköön nahoissaan.
Näin naisnäkökulmasta katsottuna vaimosi vaikuttaa aika tasapainottomalta ja mietin olisiko hänelle asiantuntijan apua paikallaan. Hän voisi pahimmat paineet purkaa pois ja miettiä muutenkin mitä haluaa elämältään, eikä kaataa kaikkea sinun kestettäväksi. Kysy nyt edes mikä mättää ja mikä antaa hänelle aiheen miettiä eroa? Siis poraudu syvemmälle, äläkä kuuntele hänen erouhkailujaan sunmuita hetken kiukkuilua. Joku syy siihen kiukutteluun kuitenkin on ja saisit vaimosi hetkeksi aikaa (toivottavasti!) pysähtymään, miettimään ja avaamaan sydäntään.
Välttämättä tohon ei tartteta mitään ammattiapua. Sekin voi riittää, että mies varaa aikaa naisensa huomioimiseen eli "istuttaa" sen vaikka sohvalle ja kysyy, mitä kuuluu? Kyselee muutenkin siis elämästä ja ajatuksista ja kuuntelee ne vastauksetkin niihin kommentoiden eikä suoraan hyökkää kysymään niistä jutuista, mitkä saa aikaan erouhkailut..Mutta kannattaa toki niistäkin kysyä alkamalla lauseen vaikka silleen, että "mua vähän on vaivannut tällanen juttu..."
Täytyy tunnustaa, että omassa pahassa olossani sorruin moiseen kiukutteluun myös. Tunne-elämäni oli yhtä vuoristorataa ja joka toinen päivä paistoi aurinko ja joka toinen päivä salamoi... Se oli kuluttavaa paitsi minulle, myös siipalleni.
En osaa sanoa, mikä vaimoasi vaivaa, mutta oman aaltoiluni takana oli pitkäaikaisempi paha olo ja ongelmat oman itseni kanssa. En tuntenut olevani riittäväsi parisuhteessa, työelämässä, missään... Ja kaikki purkautui ulos syytöksinä toisen ajattelemattomuudesta, huonosta käytöksestä, mistä tahansa. Vaikka todellisuudessa kaikki oli hyvin.
Valvoin yhden yön erään pahan riidan päätteeksi ja aamulla keskustelimme tilanteesta avoimesti. Kuulin, että syytökseni siitä ettei toinen välitä satuttivat ja saivat siippani todella kyseenalaistamaan omia tunteitaan ja minun. Sain kuulla monia totuuksia, mutta mikä tärkeintä; avomieheni näkökulman tilanteeseen. Ymmärsin, että minun pahoinvointini ei saa olla parisuhteessamme määräävä tekijä. Toki esille otettiin puolin ja tosin asioita, jotka olivat hiertäneet välejämme ja aiheuttaneet noita tuntemuksia minulle ja hyvä niin. Lopputuloksena kompromissi ja tiukka rutistus.
Kun sain juurta jaksaen selittää toiselle, mikä minua vaivaa ja toisaalta kuuli toiselta, kuinka musertava vaikutus syytöksilläni, kiukuttelullani ja riitelyllä on ollut, sitä ymmärsi ihan toisella tavalla sanojensa merkityksen... Pyysin anteeksi ja sain. Avomieheni ei missään vaiheessa sortunut samaan syyttelyyn, vaan oli niin ylitsevuotavaisen sympaattinen, että sydämeni lähes murtui. Se oli paras opetus, minkä hän saattoi minulle antaa...
Oletko kertonut pahasta olostasi vaimollesi? Oletko sanonut, että hänen käytöksensä loukkaa ja hämmentää sinua?
Kyllä me varsinaisia jojoja joskus ollaan. Myöntää täytyy. Kellekäs sitä kiukuttelis ellei rakkaimmalle, johon luottaa, ettei se siitä pienistä kiukutteluista mihinkään lähde. Parasta lääkettä tähän lienee hellä, myötäelävä, osaaottava kuuntelu. Kokeileppa. Just silloin kun on pahimmillaan.
Lapsen takia ei kannata olla yhdessä, lapset vaistoo sellaisen eikä se ole niille hyväksi. Varsinkaan jos joutuu kattomaa riitelyjä. Aikuisella ihmisella on oikeus olla onnellinen. Suosittelen ajattelemaan oletko onnellinen ja onko se pari viikkoa "onnea" silloin tällöin riittävä, jos ei niin muutosta elämään.