Luin tuolta paljon palutetta saaneen kirjoituksen, jossa teini-ikäinen(?) tyttö, kertoo kuinka hänen äitinsä mollaa hänen pukeutumistaan, kavereitaan ym.
Kuulostipa tutulta. Ikävä kyllä, taidan minäkin tehdä juuri niin omalle tyttärelleni.
On tullut sanottua, että laita nyt jotain siistimpää kun mennään mummille/kaupungille tms. Tai että, et kai nyt tuota laita, kun siitä näkyy ihan läpi!
Mutta täytyy kai se vain sietää, että 17-vuotias pukeutuu todella villisti, että ihan aikuisen silmissä viiraa. Makunsa kullakin ja ohimenevää varmaankin.
Aion kyllä tarkasti säilyttää kaikki kuvat hänestä tässä iässä ja näytän ne sitten 15 vuoden kuluttua ;)
Muistakaamme me vanhemmat, että parhaassakin tarkoituksessa sanotut "neuvot" voivat nuoren mielestä olla syvästi viiltävää morkkaamista. Tukeminen ja rakastava koti on parasta mitä voimme lapsillemme antaa.
Kuulostipa tutulta. Ikävä kyllä, taidan minäkin tehdä juuri niin omalle tyttärelleni.
On tullut sanottua, että laita nyt jotain siistimpää kun mennään mummille/kaupungille tms. Tai että, et kai nyt tuota laita, kun siitä näkyy ihan läpi!
Mutta täytyy kai se vain sietää, että 17-vuotias pukeutuu todella villisti, että ihan aikuisen silmissä viiraa. Makunsa kullakin ja ohimenevää varmaankin.
Aion kyllä tarkasti säilyttää kaikki kuvat hänestä tässä iässä ja näytän ne sitten 15 vuoden kuluttua ;)
Muistakaamme me vanhemmat, että parhaassakin tarkoituksessa sanotut "neuvot" voivat nuoren mielestä olla syvästi viiltävää morkkaamista. Tukeminen ja rakastava koti on parasta mitä voimme lapsillemme antaa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Muistan kun minulla ja nuoruuden kaverillani oli punkkarivaihe.
Maria (kaverini) vetäsi jopa irokeesin joka värjättiin kirkkaan vihreäksi ja sen mamma naureskeli hyväksyvästi vaan että kappas nuoria naisia, ne on nykyään niin rohkeita.
Itse en kelvannut muutenkaan äitilleni. Oli sitten päällä pitsipaitaa tai punkkarikampausta. Äitini oli tyypillinen "pakko alistaa tytärtä nälvimällä ettei luule liikoja ittestään"-äiti.
Oli se kamalaa se jokapäiväinen "hyväähän mä vaan tarkoitan"-vittuilu kun muutenkin haki itseään ja naiseuttaan, ja ihan eksyksissä oli -- niin äiti siinä painostamassa.
Maria toteutti itseään pukeutumisella. Minä taisin hakea huomiota, jota en saanut (paitsi mäkätyksen).
Marian mamman luona käydään vieläkin, lämmin , huumorintaju ja rento tunnelma aina kun nähdään.
Oman äidin kanssa vaihdettiin pakolliset traditiot. Kun ei sitä puhumista paljon ole. Paitsi neuvoja ja vali(s)tusta.
Jotenkin joidenkin äitiys taitaa olla juuri tuota "syyllistän tytärtäni" enkä rohkaise-meininkiä. Eikä tajuta ettei sillä tavoin koskaan tule tuntemaan kuka ja millainen ihminen siitä omasta tyttärestä tuli. Millainen hän todella on.
Tuntui, että itku tulee silkasta järkytyksestä, kun poikani vetäisi päänsä kaljuksi. Ei auttanut, vaikka sinänsä järkevän syynkin esitti. Poika on kuitenkin rakas, ja nyt kaljukin näyttää hyvältä, kun on aikansa ollut pakko totutella. Meidän äitien pitäisi muistaa, etteivät nämä lapset ole meidän, ne ovat vain käymässä meidän luonamme ja jonain päivänä ne ponnistavat omille siivilleen, ja sen jälkeen meillä on oikeus vain rakastaa, ei mitään muuta.
rakastaa sellaisena kuin on ja tukea huonoina hetkinä. Rajat pitää tietysti asettaa jos turvallisuus on jo kyseessä.Näin ainakin itse näen asian.....
Voih, minua on siunattu koko ikä, otsikon kaltaisilla vanhemmilla.
Nyt jo itse aikuisen ikäisenä naisena. Jolla on jo omat lapset. Mietin usein, että miksi on näin? Kun vanhempiaan ei kukaan meistä voi valita. Niin onko tyydyttävä vain osaansa. Elämään, ilman arvostusta ja hyväksyntää. Tämä ei ole itsetuntokysymys. Vaan kasvatuksentulos.
Miksi vanhemmat käyttääntyvät näin? Miksi juuri nuo tyttäret, ovat tässä "kurjan" -osassa? Miksi heitä mitätöidään, alistetaan, arvostellaan ja jopa nimitellään epäasiallisilla nimityksillä, aiheettomasti.
Ei tämä voi olla pelkkää sattumaa. Mikä suomalaisia vanhempia oikein vaivaa? Kun käyttääntyvät näin kurjasti, omia tyttäriään kohtaan?
Aikuinen ei aina edes huomaa miten teini ottaa sanomisista itseensä. Murrosikäisenä kun ollaan niin maailman napoja, että luullaan kaiken olevan itseään vastaan. Kyllä ne lapset siitä kasvavat ja aikuistuessaan huomaavat, ettei se äiti nyt ihan kaamee ollutkaan.
En nyt vähättele kenenkään kokemuksia, kyllä varmasti on todella kamaliakin äitejä. Mutta esim. aloittajan on turha kärsiä syyllisyyttä, jos ei tuon pahempaa ole sanonut.
Itse olin 80-luvulla kova punkkari ja oma äitini taivasteli ja yritti saada minut pukeutumaan paremmin. Mitään traumoja ei minulle siitä ole jäänyt, luonnollistahan se on, että vanhemmat yrittävät opastaa ja kasvattaa lapsiaan.
Hienoa, että olet kiinnostunut tyttärestäsi, haluat ymmärtää häntä ja osaat ottaa vastuun sanomisistasi. Toivottavasti voit kertoa tyttärellesikin, ettet häntä häpeä ja tarkoita lausumuksiasi pahalla.
Vanhemmat voisivat tajuta paremmin, että erottuva pukeutuminen yms. on osa kasvamista ja nuoret aikuistuttuaan kyllä näkevät miten hölmöiltä ovat näyttäneet ja kantavat "häpeän" itse :D. Vanhemmat voisivat rentoutua tällaisissa asioissa ja kyllä voisivat he joskus nuortaan puolustaakin niillä sukukekkereillä, nauttia lapsestaan ja tukea häntä.
Ei ole mikään yllätys, ettei minulla ole tällaista suhdetta mutsini kanssa. En ollut hankala teini, en juoppo, en narkkari enkä punkkari. Silti riitti asioita joiden takia minua piti kuulemma hävetä, rohkea ja sanavalmis luonne, jo ennen teini-ikää. Tätä nuoren naisen ja lapsen alistamista selitettiin sillä, että niin oli hänenkin nuoruudessa. Ei kehuja, ei halauksia, ei rakkaudentunnustuksia. Sain kuulla kuinka sukulaiset ja tuttavat ihmettelivät minua, ja mutsi häpesi taas. Useamman kerran sain kuulla toteamuksen:"miten tuollaisen on voinut perseestään synnyttää". Eikä tämä tullut mielenterveys tai päihdeongelmaisen suusta, kerran on vahinko kolme kertaa on tarkoituksellinen. Kelkka kääntyi kun nuori täytti 15, vanhemman tuntema häpeä vaihtui nuoren tuntemaksi häpeämiseksi, rakkaudenpuute vihaksi ja katkeruudeksi. Näin kymmenen vuotta myöhemminkin tapaamiset eivät ole kaunista kuunneltavaa ja katseltavaa. Tekisi vain mieli kysyä mutsilta, kannattiko? Onko hän voittanut? Mitä hän on saavuttanut, kunnioitusta, luottamusta? Hän ei tule ikinä tuntemaan omaa tytärtään, sen hän sai saavutettua.
Ahdistaa, kun katkeruus syö sisältä ja tekee ihmisestä ruman.
Sori, ei tämän viestin pitänyt mennä tällaiseksi paasaukseksi, mutta helpotti kirjoittaa. Mutta tässä esimerkki tiestä jolle ei yhdenkään äidin pidä lähteä.
"Vanhemmat voisivat tajuta paremmin, että erottuva pukeutuminen yms. on osa kasvamista ja nuoret aikuistuttuaan kyllä näkevät miten hölmöiltä ovat näyttäneet ja kantavat "häpeän" itse :D. Vanhemmat voisivat rentoutua tällaisissa asioissa ja kyllä voisivat he joskus nuortaan puolustaakin niillä sukukekkereillä, nauttia lapsestaan ja tukea häntä."
Olimme erään pönäkän sukulaisen syntymäpäivillä, poika mukanamme. Voitte kuvitella sukulaisten ilmeet, kun poikani koko kaljussa komeudessaan ilmestyi onnittelemaan päivänsankaria. Kukaan ei sanonut mitään, mutta ilmeistä näki kauhistuksen määrän. Totesin pokkana pitäväni lyhythiuksisista nuorista miehistä, ja lisäsin itse vielä auttaneeni komistuksen viimeisimmässä hiustenpoistossa. Minäkin olen taltioinut tarkkaan valkaistun, värjätyn, raidoitetun, pitkän yms. hiusmuodin valokuviin ja aion esitellä vuosien päästä taltioimiani kuvia. Olen oikeasti sitä mieltä, että äitien ei pitäisi olla niin tosikkoja tyttäriensä ja poikiensa kanssa, aika aikaansa kutakin, jonain päivänä ne ovat vanhempia itsekin ja elävät täsmälleen samat vaiheet omien lastensa kanssa.
Ja tiestä, jolla ei pitäisi yhdenkään lapsen joutua kulkemaan :)
Hehe juuri näin! Ja teillä molemmilla oli varmasti hyvä mieli tämän jälkeen :D, sukulaiset saavat siinä itse miettiä kummaa reaktiotaan.