Olen yhä kummissani, sillä menetin hyvän ystäväni kolme kuukautta sitten, enkä vieläkään tiedä syytä.
Ystävystyimme n. neljätoista vuotta sitten ammattikoulussa ja meillä oli aina yhdessä hauskaa.
Ystäväni kehui aina, kuinka kivaa minun kanssani oli jutella, koska olin avoin, ja hyvä kuuntelija sekä kannustava ihminen. Näin myös muutkin ovat sanoneet. Jotenkin tämä luonteenpiirteeni sitten käsittääkseni tulikin ystävyyteemme ongelmaksi.
Emme olleet jatkuvasti yhdessä. Ystäväni seurusteli viisi vuotta aika hankalan miehen kanssa, ja kun he erosi, hän vaihtoi paikkakuntaa n.vuodeksi. Itse taas olen naimisissa ja minulla on neljä lasta, joten aika menee joskus siivillä, eikä huomaakkaan, ettei ole toiselle soittanut pariin kuukauteen tai joskus pidempäänkin on ollut hiljaista.
Kuluneen vuoden aikana olimme suht tiiviisti yhdessä, syy oli, että aloimme yhdessä käymään kuntosalilla. homma vaan takkuili hänen uuden työpaikkansa takia, koska työ oli vuorotyötä ja vuorot vaihteli aluksi miten sattui. Ja minä taas olin riippuvainen miehestäni, milloin hän olisi töissä, treeneissä tai kotona.
Itse olin myös hieman ahdistunut erään "mielenterveysongelmaisen" uhkauksista haastaa minut oikeuteen asiasta, missä pari välikättä oli tahattomasti juttua vääntänyt omaan suuhun sopivaksi ja juorua levittänyt eteenpäin. Toki se ahdisti minua, ja taisin liian usein (n. 2 kertaa viikossa) soittaa viimeisen kuukauden aikana ystävälleni.
Sitten koitti se torstai, milloin kaikki muuttui.
Oltiin kuntosalilla tiistaina ja sovittiin, että mennään perjantai aamulla taas. Torstai aamulla minulle selvisi, että perjantaina on muuta menoa ja koitin soittaa ystävälleni, sillä muistin, että hänellä piti olla vapaapäivä. Hän ei vastannut. Soitin sitten illalla klo: 17-18 välillä ja hän ei taaskaan vastannut. 21.00 soitin vielä ja hän vastasi. Kun kysyin, missä olet ollut? (huom! viaton kysymys) hän sanoi vihaisesti: "Mikä tilivelvollinen minä sinulle olen?" Olin hieman hämmentynyt hänen kommentista, mutta esitin kiireesti asiani, etten huomenna pääse ja lopetin puhelun.
Sunnuntaina sitten laitoin hänelle viestin, että onko hänellä harmeja ja haluaako hän puhua niistä?
Vastaukseksi tuli, että hän on kyllästynyt KAIKKIIN ihmisiin ja haluaa olla rauhassa.
Hän on erittäin sosiaalinen persoona, joten ihmettelin suuresti. Annoin kuitenkin pariviikkoa kulua ja lähetin sitten viestin, missä yksi kommentti oli, että älä vaan vaivu masennukseen. Sain takaisin viestin, että tuo oli todella häröä ystävältä ja kun en voi antaa hänen olla rauhassa, en silloin ole hänen ystävyytensä arvoinen.
Sitten yksi hänen työkaverinsa kertoi, ettei hänen iloisuus ja menohalu ole mihinkään kadonnut, kovasti on liikkeellä.
Kirjoitin sitten vielä mailin hänelle. Kerroin, että hän on rakain ystäväni ja haluaisin selvittää jos on jotain selvitettävää. Vastaus häneltä oli, että kun olen persoonaltani sellainen kun olen, se riittää siihen, että hän ei halua olla ystäväni. Häntä otti kuulema pattiin se, että soitin hänelle ja ei minulla edes ollut mitään asiaa.
Ehkä olen ärsyttävä persoona? mutta jotenkin tälläinen suoratoiminta tässä tuntuu kummalta.
Jos itse en pitäisi jostain ihmisestä, hivuttaisin eroon pikkuhiljaa... En itse ehdottaisi kuntosalikortin ostoa ym. niinkuin hän teki ja sitten yks kaks toteaisi, että hei! sä oletkin ärsyttävä, en halua olla sun kaverisi.
Me ollaan molemmat jo yli 35v. eli ei mitään kakaroita. Asioista pitäisi voida puhua kauniisti ja anteeksi pyytää. Asiat riitelee, ei ihmiset.
Kuitenkin tässä kävi nyt näin...enkä tätä ymmärrä vieläkään.
Ystävystyimme n. neljätoista vuotta sitten ammattikoulussa ja meillä oli aina yhdessä hauskaa.
Ystäväni kehui aina, kuinka kivaa minun kanssani oli jutella, koska olin avoin, ja hyvä kuuntelija sekä kannustava ihminen. Näin myös muutkin ovat sanoneet. Jotenkin tämä luonteenpiirteeni sitten käsittääkseni tulikin ystävyyteemme ongelmaksi.
Emme olleet jatkuvasti yhdessä. Ystäväni seurusteli viisi vuotta aika hankalan miehen kanssa, ja kun he erosi, hän vaihtoi paikkakuntaa n.vuodeksi. Itse taas olen naimisissa ja minulla on neljä lasta, joten aika menee joskus siivillä, eikä huomaakkaan, ettei ole toiselle soittanut pariin kuukauteen tai joskus pidempäänkin on ollut hiljaista.
Kuluneen vuoden aikana olimme suht tiiviisti yhdessä, syy oli, että aloimme yhdessä käymään kuntosalilla. homma vaan takkuili hänen uuden työpaikkansa takia, koska työ oli vuorotyötä ja vuorot vaihteli aluksi miten sattui. Ja minä taas olin riippuvainen miehestäni, milloin hän olisi töissä, treeneissä tai kotona.
Itse olin myös hieman ahdistunut erään "mielenterveysongelmaisen" uhkauksista haastaa minut oikeuteen asiasta, missä pari välikättä oli tahattomasti juttua vääntänyt omaan suuhun sopivaksi ja juorua levittänyt eteenpäin. Toki se ahdisti minua, ja taisin liian usein (n. 2 kertaa viikossa) soittaa viimeisen kuukauden aikana ystävälleni.
Sitten koitti se torstai, milloin kaikki muuttui.
Oltiin kuntosalilla tiistaina ja sovittiin, että mennään perjantai aamulla taas. Torstai aamulla minulle selvisi, että perjantaina on muuta menoa ja koitin soittaa ystävälleni, sillä muistin, että hänellä piti olla vapaapäivä. Hän ei vastannut. Soitin sitten illalla klo: 17-18 välillä ja hän ei taaskaan vastannut. 21.00 soitin vielä ja hän vastasi. Kun kysyin, missä olet ollut? (huom! viaton kysymys) hän sanoi vihaisesti: "Mikä tilivelvollinen minä sinulle olen?" Olin hieman hämmentynyt hänen kommentista, mutta esitin kiireesti asiani, etten huomenna pääse ja lopetin puhelun.
Sunnuntaina sitten laitoin hänelle viestin, että onko hänellä harmeja ja haluaako hän puhua niistä?
Vastaukseksi tuli, että hän on kyllästynyt KAIKKIIN ihmisiin ja haluaa olla rauhassa.
Hän on erittäin sosiaalinen persoona, joten ihmettelin suuresti. Annoin kuitenkin pariviikkoa kulua ja lähetin sitten viestin, missä yksi kommentti oli, että älä vaan vaivu masennukseen. Sain takaisin viestin, että tuo oli todella häröä ystävältä ja kun en voi antaa hänen olla rauhassa, en silloin ole hänen ystävyytensä arvoinen.
Sitten yksi hänen työkaverinsa kertoi, ettei hänen iloisuus ja menohalu ole mihinkään kadonnut, kovasti on liikkeellä.
Kirjoitin sitten vielä mailin hänelle. Kerroin, että hän on rakain ystäväni ja haluaisin selvittää jos on jotain selvitettävää. Vastaus häneltä oli, että kun olen persoonaltani sellainen kun olen, se riittää siihen, että hän ei halua olla ystäväni. Häntä otti kuulema pattiin se, että soitin hänelle ja ei minulla edes ollut mitään asiaa.
Ehkä olen ärsyttävä persoona? mutta jotenkin tälläinen suoratoiminta tässä tuntuu kummalta.
Jos itse en pitäisi jostain ihmisestä, hivuttaisin eroon pikkuhiljaa... En itse ehdottaisi kuntosalikortin ostoa ym. niinkuin hän teki ja sitten yks kaks toteaisi, että hei! sä oletkin ärsyttävä, en halua olla sun kaverisi.
Me ollaan molemmat jo yli 35v. eli ei mitään kakaroita. Asioista pitäisi voida puhua kauniisti ja anteeksi pyytää. Asiat riitelee, ei ihmiset.
Kuitenkin tässä kävi nyt näin...enkä tätä ymmärrä vieläkään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ymmärtääkään,Anna olla rauhassa.Kyl se sieltä takaisin tulee jos haluaa..jollei...hanki uusia ystäviä.
Anna vaan olla. On kyllä todella outoa käytöstä ystävältäsi. Kuulostaa ihan siltä, että hän hakee sinun huomiotasi tuolla käytöksellään, niin hullulta kuin se kuulostaakin, mutta eräs ystäväni on hyvin samankuuloinen. Hän myös on välillä kanssani paljon, ihan kuin olisimme maailman parhaimmat ystävykset, yhtäkkiä taas suuttuu aivan mitättömästä asiasta (usein ei edes tunnu tietävän itsekään, mistä suuttuu) ja sitten käskee minun painua kauas, en saa ottaa yhteyttä, minussa on kuulemma kaikki vika, hän ei jaksa sitä ja tätä, ei halua pitää yhteyttä. Sitten menee 2-3 kk. ja hän alkaa hivuttautua takaisin, menee muutama viikko tai jopa kuukausia hyvin ja taas samanlainen katastrofi tapahtuu.
Hyvin huomionhakuista kiukuttelua. Ja ennenkaikkea lapsellista toimintaa.
Anna siis kaverisi olla omissa oloissaan ja katso, jospa hän joskus matelee takaisin sinun luoksesi. Tuskin se vika sinussa on!
Juuri semmonen kiukuttelija kaveri...yhtäkkiä vaan alkaa toisen naama ottaa päähän ja ahdistaa vaikka pidän ystävistäni niin välillä tarvii vaihtelua.Inhoon sitä että satutan välillä pahstikkin kavereitani tekemällä pienestä asiasta ison riidan että voin ns. laittaa välit poikki(Kun jos yritän kauniimmin sanoa että saanko olla hetken rauhassa ni alkaa heti kysely et oonko masentunu haluunko apua?!En halua haluan vaan vaihtelua ja oleilla rauhassa.)Mutten osaa asiaa selittää,ihmiset on niin erinlaisia ja mulla on se et jos toinen pääsee liian lähelle niin otan heti kymmenen askelta taakse tai jos mua ei kuunnella ja joudun vain kuuntelee muitten murheita ni sekin aiheuttaa saman et hetken haluu hengähtää.
Syitä tähän on tasan niin paljon kuin on ihmisiä. Ehkä oli vain hyvä että ystävyytenne meni poikki nyt kun vasta myöhemmin. Kusipäisyys on muuten luokiteltavissa psykologian mukaan persoonallisuushäiriöksi.
ole sinussa. Toisaaltaan joskus parhaimmat kaverukset ovat ainoita, jotka onnistuvat satuttamaan toisiaan ilman yhteisymmärryksellistä syytä. Tapa, jolla tietämättäsi satutit häntä saattaa siis olla pahanlaatuinen ja mieti asiaa tarkkaan myös hänen näkökulmistaa.
Toivotan onnea teille molemmille...