Olen nuori, vähän pälle 20. Minulla on 2 ihanaa lasta. Jo 12 vuotiaana toivoin, hartaasti toivoin ja rukoilin että saisin lapsen/lapsia. Olen uskovaisesta perheestä joten ajatus oli että 'naimisiin ja pian, että saan ihanan lapsen, ketä hoivota ja rakastaa'. Noh, kivisen ja kipeän nuoruuden tien jälkeen löysin 'sopivan' miehen. Lempeä ja huomaavainen, lapsia rakasta. Ajattelin että 'tossa on hyvä mies, nyt vain naimisiin' en niinkään pitänyt miehen ulkonäöstä, mutta mitä sitä ulkokuoreen tuijottamaan.
Olimme yhdessä noin vuoden ja koko sen ajan huusin itkin ja raivosin miehelle, että haluan naimisiin. Jo alusta asti kaikki oli pelkkää riitaa ja oman unelman tavoittelua.
Noh, sain tahtoni läpi. VIetettiin käsähäitä. Seuraavana keväänä meille syntyi esikois poikamme, vaikka raskaus aika oli mitä hirveintä, eikä olo ollut yhtään hyvä, mutta oditin innolla saavani esikoiseni syliini.
1,5 viikkoa etuajassa syntynyt poikamme oli minulle unelmien täyttymys. Itkin ilosta saatuani 'Minun Poikani' syliini. Näin ajattelin.
Vaikka toki tiesin että se on miehenikin, mutta se oli Minun unelmani.
Riidat paheni välillämme poikani syntymän jälkeen, vaikka kyllä meillä tietenkin oli hyviäkin hetkiä joista kumpikin nautti.
Mutta kun ehkäsy petti ja jäin odottamaan toista lastamme, mieleni synkeni. Masennuin, koska ymmärsin jollain tasolla mitä olin mennyt tekemään. Olin vihainen itselleni. Ja purin sen tietenkin mieheeni, riidat edelleen paheni. En olisi halunnut toista lasta, ainakaan viellä.. Mutta mieheni odotti sitä suuresti, ja jollain lailla minäkin, ajattelin että nyt annan miehelle lapsen kun hän antoi minulle. Vaikka eihän se näin suoranaisesti mennyt, mutta saimme jokatapauksessa tytön kesällä 2 vuoden naimisissa olon jälkeen, oikea enkeli. Itki vain kun oli väsynyt, ei edes nälkäänsä huutanut. Mutta en saanut tyttöömme yhteyttä, henkistä yhteyttä. Olin liian masentunut omista virheistäni.
Seuraavana lopputalvena halusin lähteä, en enään kestänyt sitä ahdistusta mikä sisälläni oli.
Muutin lasten kanssa pois ja laitoin eron vireille. Asuimme puolivuotta erillään ja palasin mieheni luokse ajateelen 'olen mennyt naimisiin ja luvannut rakastaa miestäni, en voi erota, kaikki kääntyy hyväksi, kunhan rakastun'
Yhteen palattua kaikki oli hetken hyvin j ajalsoimme hymyillä ja nauraa, mutta..arki tulee aina jossain vaiheessa vastaan.
Ja nyt tuli pahempana kun ikinä. Ilmapiiri oli kuoleman raskas. Jos jotain toisellemme sanoimme, siitä tuli riita joten lakkasimme puhumasta, mistään, mistä ei ollut aivan pakko.
Ei sitä tienenkään jaksanu, oli todella ahdistavaa.. Joten eräänä aamu, kun mieheni herätys kello soi ja hän nousi sitä sammuttamaan, ni sain että 'kyl mä haluun erota, en jaksa enää'
mies siihen 'noinko on?' hiljasuus 'täytyy mennä töihin, soitellaa'
Ja nyt istun vuokrakolmiossani, yksin, koska lapset on isällään ja nautin kun voin vapaasti hengittää. Ei tarvitse miettiä että onkohan tämä soveliasta, voi tehdä just kun haluan, en niin kuin minun odotettaan tekevän.
Nautin, iloitsen.. Eilenkin sain ekan sohvani, ja hypin riemusta ja onnesta. *hymy* Olen taas ruvennut nauttimaan elämästä ja juuri niistä asioista mitkä tekee tämän elämän, eli ni arjen pienet jutut. Oi miten ihania ne onkaan..
Onni on pikkuiset asiat, mistä voi nauttia.
Jos et huomaa niitä, ni jotain on elämässäsi pielessä.
Noh.. tulipas kirjotettua..
Olimme yhdessä noin vuoden ja koko sen ajan huusin itkin ja raivosin miehelle, että haluan naimisiin. Jo alusta asti kaikki oli pelkkää riitaa ja oman unelman tavoittelua.
Noh, sain tahtoni läpi. VIetettiin käsähäitä. Seuraavana keväänä meille syntyi esikois poikamme, vaikka raskaus aika oli mitä hirveintä, eikä olo ollut yhtään hyvä, mutta oditin innolla saavani esikoiseni syliini.
1,5 viikkoa etuajassa syntynyt poikamme oli minulle unelmien täyttymys. Itkin ilosta saatuani 'Minun Poikani' syliini. Näin ajattelin.
Vaikka toki tiesin että se on miehenikin, mutta se oli Minun unelmani.
Riidat paheni välillämme poikani syntymän jälkeen, vaikka kyllä meillä tietenkin oli hyviäkin hetkiä joista kumpikin nautti.
Mutta kun ehkäsy petti ja jäin odottamaan toista lastamme, mieleni synkeni. Masennuin, koska ymmärsin jollain tasolla mitä olin mennyt tekemään. Olin vihainen itselleni. Ja purin sen tietenkin mieheeni, riidat edelleen paheni. En olisi halunnut toista lasta, ainakaan viellä.. Mutta mieheni odotti sitä suuresti, ja jollain lailla minäkin, ajattelin että nyt annan miehelle lapsen kun hän antoi minulle. Vaikka eihän se näin suoranaisesti mennyt, mutta saimme jokatapauksessa tytön kesällä 2 vuoden naimisissa olon jälkeen, oikea enkeli. Itki vain kun oli väsynyt, ei edes nälkäänsä huutanut. Mutta en saanut tyttöömme yhteyttä, henkistä yhteyttä. Olin liian masentunut omista virheistäni.
Seuraavana lopputalvena halusin lähteä, en enään kestänyt sitä ahdistusta mikä sisälläni oli.
Muutin lasten kanssa pois ja laitoin eron vireille. Asuimme puolivuotta erillään ja palasin mieheni luokse ajateelen 'olen mennyt naimisiin ja luvannut rakastaa miestäni, en voi erota, kaikki kääntyy hyväksi, kunhan rakastun'
Yhteen palattua kaikki oli hetken hyvin j ajalsoimme hymyillä ja nauraa, mutta..arki tulee aina jossain vaiheessa vastaan.
Ja nyt tuli pahempana kun ikinä. Ilmapiiri oli kuoleman raskas. Jos jotain toisellemme sanoimme, siitä tuli riita joten lakkasimme puhumasta, mistään, mistä ei ollut aivan pakko.
Ei sitä tienenkään jaksanu, oli todella ahdistavaa.. Joten eräänä aamu, kun mieheni herätys kello soi ja hän nousi sitä sammuttamaan, ni sain että 'kyl mä haluun erota, en jaksa enää'
mies siihen 'noinko on?' hiljasuus 'täytyy mennä töihin, soitellaa'
Ja nyt istun vuokrakolmiossani, yksin, koska lapset on isällään ja nautin kun voin vapaasti hengittää. Ei tarvitse miettiä että onkohan tämä soveliasta, voi tehdä just kun haluan, en niin kuin minun odotettaan tekevän.
Nautin, iloitsen.. Eilenkin sain ekan sohvani, ja hypin riemusta ja onnesta. *hymy* Olen taas ruvennut nauttimaan elämästä ja juuri niistä asioista mitkä tekee tämän elämän, eli ni arjen pienet jutut. Oi miten ihania ne onkaan..
Onni on pikkuiset asiat, mistä voi nauttia.
Jos et huomaa niitä, ni jotain on elämässäsi pielessä.
Noh.. tulipas kirjotettua..
Vastaukset 8
Vanhimmat
...
Sama ajatus tuli minunkin mieleeni, kun tuota vuodatusta luin.
lapset kokonaan isälle,niin tuo ei ole mitään onnellisuutta vaan vastuuttomuutta.
en ole jättänyt lapsia isälle.. viettävät tavanomaisesti viikonloppua isänsä kanssa.
noh.. tokihan kirjotuksesta voi saada eri näkösiä käsityksiä, kun en mitään yksityis kohtia kertonut.
mutta eipä tuolla merkitystä. itse kuitenkin tiedän miten asiat on mennyt.
vaikka emme olisi ilman minun päähän pistoa mennyt naimisiin(ainakin luulisin, vaikka mies tosin muuta väittää) nih enpä ole viellä tavannut pariskuntaa missä vain toisessa kaikki vika, tarkoitan esim. riidassa.
kerroin omat vikani suhteessamme, en mieheni vikoja. vaikka niitäkin on, mutta tarina oli minun ei ex-mieheni.
mutta niinku jo sanoin en kertonut yksityis kohtia, enkä niitä rupeakkaan kertomaan.
Tämä nainen nyt viimeiseksi on narsisti! Yksi narsitisen persoonallisuuden selvimpiä tunnusmerkkejä on se, ettei omia virheitä tunnusteta eikä välttämättä edes tiedosteta. Tämä rohkea nainen tiedostaa ja rohkeasti tunnustaa ne ihan julkisesti!
Höpöhöpö-ihmistuntemusta tuollainen jos narsistiksi hänet leimaatte.
Tsemppiä sinulle aloittaja ja onnittelut oikeasta päätöksestä, elämä on liian lyhyt huonossa ihmissuhteessa kituuttamiseen!
ITSEKKÄÄN IHMISEN TARINA!
...kaiken??!! Voithan siitä syyttää vaikka kasvatusta tai yhteiskuntaa... oliko pakko päästä naimisiin, oliko pakko saada lapsia.... "MÄ HALUUN..." niin tyypillistä pikkulapsille, jotka on tottuneet saamaan tahtonsa läpi kiukutellen.
Sait lelusi...olisit iloinen, ainiin saahan virhevalintoja katua. Helpompi olisi ollut hankkia koiranpentu, sen voisi piikittää... Ai niin, ethän lapsistasi eroon halua, vaan miehestäsi, oliko oma itsekkyytesi hänen vikansa? Mitä haluat seuraavaksi ja keltä, kun tarpeeksi kiukuttelet??
Ehkä olet nyt kasvanut...ehkä et, koska tietyistä opituista toimintamalleista ja luonteenpiireistä on hyvin vaikea päästä eroon!
niin auvoista.
Mä olen kanssa juuri tässä lähiaikoina eronnut. Ja asun kaksin lapseni kanssa. hän on isällään joka toinen viikonloppu ja minulla on aikaa myös itselleni.
olin avioliiton täysin sidoksissa kotitöihin, nyt voin vihdoin hengittää.
Ex-mieheni oli paljon pois ja se ahdisti, lopuksi totuin siihen, että se on aina pois ja sitten kun se vietti koti illan, niin sekin ahdisti, kun se oli siinä.
Ero oli elämäni paras päätös ja ymmärrän myös sinua mitä kirjoituksellasi ajat takaa.
me kokeiltiin kaiken maailman terapiat sun muut, mutta minulla ainakin kun viisari täyttyi niin se täyttyi totaalisesti. Eikä tilannetta voinut enää pelastaa.
iltaisin haaveilin, että miltä tuntuisi erota, rakensin haaveissani kodin lapselle ja minulle, ja todella monet kerrat. Kävin eron mielessäni tuhansia kertoja ja lopulta uskaltauduin toteuttamaan unelmani.
hyvää ja aurinkoista sinulle ja nauti nyt kun se on mahdollista.