Olemme naimisissa 12 vuotta.Viimeiset kolme vuotta vain lasten vuoksi(minun puoleltani). Ero olisi tullut jo vuosia sitten, jos emme olisi perustaneet perhettä. En lähde hakemaan syitä kummastakaan, se ei ole kirjoitukseni tarkoitus.
Mies on muuttunut, ja minä olen muuttunut. Miehellä lievää alkoholismia ja peliriippuvuutta(taloudellisia vaikeuksia alkanut ilmaantua), johtuneeko surkeasta suhteestamme, en tiedä. Syytän osittain itseäni ja omistautumista lapsilleni. Elellään kuin sisko ja veli, paitsi että päävastuu lasten kasvatuksesta on minulla. Emme edes riitele enää, minun puoleltani on vain suuri välinpitämättömyys, mieheltä en ole kysynyt miltä tuntuu, enkä edes välitä enää kysyä. Haluaisin erota, mutta jokin vain estää. Lapset palvovat isäänsä. En henno riistää heiltä isää, enkä itsekään osaa ilman lapsiani elää. Jumissa ollaan. Kaikista eniten murehdituttaa, että meillä on vain tämä yksi elämä, joka näin pikkuhiljaa kuluu loppuun...
Mies on muuttunut, ja minä olen muuttunut. Miehellä lievää alkoholismia ja peliriippuvuutta(taloudellisia vaikeuksia alkanut ilmaantua), johtuneeko surkeasta suhteestamme, en tiedä. Syytän osittain itseäni ja omistautumista lapsilleni. Elellään kuin sisko ja veli, paitsi että päävastuu lasten kasvatuksesta on minulla. Emme edes riitele enää, minun puoleltani on vain suuri välinpitämättömyys, mieheltä en ole kysynyt miltä tuntuu, enkä edes välitä enää kysyä. Haluaisin erota, mutta jokin vain estää. Lapset palvovat isäänsä. En henno riistää heiltä isää, enkä itsekään osaa ilman lapsiani elää. Jumissa ollaan. Kaikista eniten murehdituttaa, että meillä on vain tämä yksi elämä, joka näin pikkuhiljaa kuluu loppuun...
Vastaukset 18
Vanhimmat
Tutulta tuntuu ja itse tein eropäätöksen juuri samankaltaisista syistä sisko-veli-elämä ei vain kiehdo, kun kyseessä pitäisi olla parisuhde, jossa normaalien arkisten askareiden lisäksi on myös vetovoimaa niin fyysiseti kuin psyykkisesti.
Alku oli lapsille tietty järkytys, rikoinhan heidän jo totutun elämänkuvion... no suhteellisen pian tilanne tasoittui, tiesiväthän lapset, että heillä edelleen on kaksi vanhempaa, jotka heistä välittävät. Lapset ovat kuitenkin aika uteliaita, helposti uusiin tilanteisiin sopeutuvia, me aikuiset vain pelkäämme ja ajattelemme liikaa.
Toisaalta haluan olla yksin, maksaa omat laskuni ja elättää itseni lapseni ilman pelkoa miehen järjestämistä yllätyslaskuista ja nukahtaa iltaisin yksin oman peittoni alle rauhassa...mutta vastuun kantaminen kaikesta ihan yksin tuntuu kohtuuttomalta kolmen kouluikäisen lapsen kanssa. Kai jonkinlainen tehtävänjako olisi paikallaan, mutta eipä sellainen ole onnistunut tähänkään mennessä, niin miten sitten eron jälkeen. Kaikenlainen asioiden sovittelu ja järjestely jo pelkkänä ajatuksena ahdistaa, kai se on helpompaa jäädä tähän masennukseen mätänemään loppuelämäksi, tai siihen saakka kun lapset lentävät pesästä. Siihen voi tosin vierähtää vielä rapiat 10 vuotta, jaksanko pitää kulissia yllä niin kauan, vai romahdanko aikaisemmin.
...muuttuuko asioiden hoitamisessa mikään? Jos olet suuren osan vastuusta kantanut jo nyt ja vielä stressannut huononevaa suhdetta, alkoa, palaamista, oikeasti mitä menetät?
Pahimmassa tapauksessa nykytilanteessa joudut vastaamaan myös hänen veloistaan, jos oikein huonosti käy.
Vastuun kantaminen yksin ei ole helppoa, toki pitäähän miehenkin osansa maksaa...
Toivottavasti sinulla on ystäviä tai sukulaisia, jotka esim lasten hoidossa voisivat välillä auttaa, varsinkin, jos miehen kanssa ei saa tapaamisia sovittua. En kyllä usko että kukaan normaali mies lapsiaan hylkäisi...
Miten niin kuin sisko ja veli? Minulla on ainakin sisaruksiani kohtaan tunteita ts. en ole välinpitämätön tai he eivät alvariinsa ärsytä.
Muuten minulla on IHAN SAMA tilanne kuin sinulla alkuperäinen kirjoittaja. Lievä alkoholismi, lievä peliriippuvuus ja lapset tykkää kuitenkin isästään tosi paljon.
Minä olen miettinyt tätä eroa ja tuntenut syyllisyyttä nykytilasta niin kuin kirjoitit. Kävin kerran perheneuvolassa puhumassa (mies ei suostu mukaan) ja sen minkä sieltä sain itselleni oli se, että minä en ole mitenkään syyllinen miehen juomiseen. Hän juo riippumatta siitä mitä minä teen. Olen seuraillut tilannetta ja tullut vakuuttuneeksi, että niin se on. En pysty siihen vaikuttamaan.
Minä olen kallistumasssa eroon. Kipeää se tekee ja tulee olemaan hirveän vaikeata. Mutta kun tätä elämää on vain tämä yksi elettävänä...
En enää jaksa koittaa kysellä kuulumisia tai kannustaa toista, kun itse en saa mitään. Tai saan, kyllä mieheni lähtee mielellään kaikkeen mukaan mitä minä suunnittelen tai ehdotan meidän tekevän, mutta kaiken kivan päättää hänen juomisensa. Sitten olen vain NIIN pettynyt, taas kerran.
En tiedä mihin tässä päätyy, mitään muuta ihmemiestä en edes ajattele. Vain että voisi elää rauhassa ja hyvällä mielellä toisen tissuttelua katselematta ja välittämättä siitä, että toinen ei kanna mitään vastuu mistään.
Luotan kuitenkin mieheeni, että hän rakastaa lapsia ja pitää heidät ihan varmasti luonaan sen minkä sovimme, joten saan itsekin välillä vapaata kokonaan. Se on jo enemmän kuin vuosiin, vaikka ihan varmasti tirautan ikävän kyyneleet lasten ollessa poissa.
olen käynyt psykologilla juttelemassa kurjasta ns. perhe-elämästämme. Mieheni ei ole kovin alkoholiin menevä, ei liioin peliriippuvainenkaan. Hän hankki yritystoiminnallaan velkoja, joita makseli useamman vuoden. Minä hoidin lapset ja kodin. Miestä ei juurikaan kotona näkynyt. Oli kurjaa, ankeaa ja raskasta. Aivan erilaista kuin olin perhe-elämältä odottanut; enkä odottanut edes kovin paljoa... yhteisiä kävelyretkiä silloin tällöin, kotiaskareita yhdessä tehden, lomia kerran vuodessa. No, mikään niistä ei toteutunut. Kerran kävimme kävelyllä, kun lähes pakotin mieheni. Ajattelin, että kaikki muuttuu parempaa, kun velat ovat maksettu. Eipä ole muuttunut. Päinvastoin. Nyt mies on ollut kotona töissä muutaman vuoden, vaikka sovittiin, että projekti on "väliaikaisesti pari kuukautta". Mies rakastaa edelleen epäsäännöllistä palkkaa: Aina etsimässä uutta työtä provisiopalkalla, vaikka 20 vuotta olen odottanut säännöllisiä tuloja. Käytännössä koko talous pyörii minun tulojeni varassa. Jos saan rahaa hieman säästöön, mies keksii pian mihin ne käytetään.
Niinikään mieheni harrastuksiin kuuluu vain sohvalla istuminen, telkkarin katsominen ja lehtien lukeminen. Hän on aina kotona,muttei ikinä osallistu mihinkään kotitöihin. Tympäsee ja pahasti.
Psykologi kysyi minulta kuinka kauan aion odottaa parempaa tulevaisuutta hänen kanssaan. Itse myös mahdollistan sen, ettei miehen tarvitse tehdä mitään muuta kuin roikkua kotona töissä tai sohvalla. Totta.
Olen myös ollut kallistumassa eroon jo pari vuotta. Arvelen, ettei se enää tee yhtään kipeää - tai jos vähän tekeekin, niin se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä on nyt. Elämä muumion kanssa on todella kaameaa. Kaukana elävästä ihmissuhteesta.
alkoholismia tai peliriippuvuutta ja lapset pitää minusta enemmän kuin äitistään ja vastuunikin kannan,mutta niin se ex-vaimo vaan lähti elämään sitä omaa ainoaa elämäänsä,tällä hetkellä seurustelee minunki tunteman miehen kanssa,joka kyllä kaataa kuppia.minkälainenhan sitä pitäisi olla,että sitä jotenki olisi kelvannut.
kuin sinäkin tuossa mainitsit. Sillä erolla, että vielä asutaan yhdessä ja ollaan naimisissa ja lapset tykkää kummastakin yhtä paljon. Mutta niin se vaan pisti asunnon hakuun ja lähtee, kun kämppä löytyy. Eipä sille enää paljoa mitään voi, siinäpä lähtee. Itse olen ehdottanut parisuhdeterapiaa, kerran käytiin, toista kertaa ei vaimo suostunut lähtemään. Ollaan keskusteltu missä mättää ja minä olen sen jälkeen alkanut "käyttäytyä" hänen haluamallaan tavalla, vaimo ei ole pistänyt tikkuakaan ristiin, jotta parisuhde voisi paremmin, hänelle minä olen usein pelkkää ilmaa. Se mitä minä pyysin häneltä oli, että hän huomaisi minutkin. Välillä on päiviä, ettei kotona ollessamme puhuta mistään, minä yritän, hän ei vastaa.
Itku ja ikävä tulee, kun/jos hän lähtee, mutta olen taistellut tämän asian kanssa reilun puoli vuotta ja vihdoinkin "löysin" itseni ja olo on kaikesta huolimatta vahva pitkästä aikaa.
If you love her, let her go..
Tuotä minäkin olen ihmetellyt, että naiset puhuvat kaikkensa tekemisestä, mutta eivät oikeasti edes halua yrittää.
Ehkä heidän ei tarvitse, koska pelkoa etähuoltajaksi joutumisesta ei pahemmin ole, elleivät satu olemaan aivan täysin rappiolla ja mies oikea malli-isä?
mutta turhaan. Miehen rakastuminen oli jo niin voimakasta ettei siinä mikään auttanut. Kävin yksin perheneuvojan luona, muutaman kerran käytiin myös kahdestaan mutta meidän avioliittoa se ei enää pelastanut. Mies halusi lähteä ja lähti. Oikeastaan unohti koko entisen elämänsä. Se on joillekin helppoa!
Yhtä en vain ymmärrä, tämä ehkä tuntuu monesta todella tylyltä, mutta miksi ihmeessä pitäisi väkisin yrittää mitään.
Tahkotaan, tahkotaan ja menee vuosia....hukkaan. Ei onnellisuus tule väkisin, ei voi vain päättää olla onnellinen tai tyytyväinen... jos se keskinäinen "hyrinä" loppuu olisi vain helpompaa jatkaa eteenpäin ja hyväksyä tapahtunut.
Milloin olet tuntenut niin fyysistä kuin henkistä vetovoimaa molemmin puolin?
Milloin nauranut sylikkäin vedet silmissä? Milloin sanatonta viestintää, jossa tunnet läheisyyden?
Milloin edes halasit tai koskit toista?
Milloin kuulit jotain positiivista itsestäsi/teistä?
Entäpä intohimo...ex-tempore jutut...yhteiset elämykset...uteliaisuus...halu nähdä ja kokea asioita yhdessä....
on näppylät. Minusta liitto on aikamoisilla haavoilla siinä vaiheessa, kun yritetään ja yritetään. Mistään ei saa halua olla yhdessä, ellei sitä oikeasti halua!
Minä yritin luoja paratkoon niin lujasti, ja sain kaikkialla kehuja kuinka esimerkillinen olen.
Lopputulos oli kuitenkin samaa pään takomista jäävuoreen. Ero tuli vaikka en olisi millään suostunut antamaan periksi.
Nyt ymmärrän, jos ex:llä on ollut samanlaiset tunteet minua kohtaan kuin minulla nyt häntä kohtaan, ei mikään mahti maailmassa voinut liittoamme pelastaa.
En halua nähdä, kuulla tai tietää hänestä yhtään mitään.
Jos näen hänet kaukaakin, on kuin vereni pysähtyisi suonissa, ääni juuttuu kurkkuun että saan tuskin puhutuksi.
Halvaantunut olo kestää vielä kauan sen jälkeenkin kun hän on kadonnut näkyvistä.
Outo juttu, sillä en minä häntä vihaa enkä kaipaa tai mitään muutakaan.
Toivon vain, että hänellä menisi niin hyvin, että hänen ei tarvitsisi ainakaan apua pyytää minulta.
olenkin pohtinut. Mistä löytäisin edes sen halun yrittää, kun en enää arvosta ja kunnioita miestäni niin kuin pitäisi? Avioliitto, ystävyys ja kumppanuus perustuvat toinen toisensa kunnioittamisesta ja ihailusta. Kun olen vuosien saatossa havainnut niin monien asioiden kääntyneen väärään suuntaan, kunnioitus on pikkuhiljaa kadonnut. Jotain tunnen: sääliä, ehkä jopa halveksuntaa.Murheellista.Lasten vuoksi sinnitellään tässä menemään.Mies on sanonut rakastavansa minua, mutta oudolla tavalla sen osoittaa. Uppoutuu harrastuksiinsa, juomiseen viikonloppuisin, pelailee nettipelejään.En ole enää moneen kuukauteen jaksanut kiinnittää mitään huomiota koko ukkoon.
että miksi lapset palvovat isäänsä?
Muistan omasta lapsuudesta äidin läheisriippuvuuden, jota en tietenkään silloin ymmärtänyt, mutta koin sen hyvin ahdistavana.
Mitä ymmärrät kasvattamisella?
Voisiko olla niin, että mies ei halua enempää sekoittaa kielloilla lastensa päätä, kuin mitä sinä jo teet?
Lapset osaavat kyllä pelisäännöt itsekin, eikä heille tarvitse niitä koko ajan kerrata vaan päinvastoin kannustaa itsenäiseen ajatteluun ja sosiaalisuuteen.
Entä oletko miettinyt miksi miehesi juo?
Ehkä hän kokee tulleensa hyljätyksi kun sinä olet sairaalloisesti ripustautunut lapsiin?
Siihen on miehen mahdotonta keksiä ratkaisua.
Voit päätyä erossa etävanhemmaksi kirjoituksestasi päätellen.
Ehkä se oletkin sinä joka olet terapian tarpeessa?
Voin tietysti olla aivan väärässäkin, mutta tällaisia ajatuksia tuo juttu minussa herätti.
Kenen? Alkuperäsienkö?
Olet oikeassa halutessasi pitää erheen koossa.
Teihin kumpaankin saattuu. Kumpikin yrittää lievittää henkistä kipuaan omalla tavallaan. Olette päättyneet umpikujaan ja nyt on kreivin aika päästä sieltä ulos. Hakekaa ulkopuolisen apua.
Teillä ei ole mitään syytä olla nauttimatta lapsistanne ja toisistanne.
Yritä lähestyä miestäsi. Aivan pienillä askelilla aluksi. Vaikka vain huomioimalla etä hän on nostanut lasten vaatteet naulakkoon (tosi kömpelö esimerkki, mutta saanet idean?)ja silloin tällöin kehaisenmalla. Aivan minimaalisen pieni huomionosoitus ensin. Sitten kun alatte tottua iihen , lisäämällä niitä ja heittämällä pieniä kysymyksiä sekaan (ei sellaisia joihin vastaukseksi riittää "kyllä- ei").
Te ette saaneet itseänne umpikujaan yhdessä päivässä, sieltä ulos pääseminen vie aikansa. Parasta tässä: SE ON MAHDOLLISTA!
Se on mahdollista. Mutta miksi vain toinen tekee jotain sen eteen? Miksei mies voisi ottaa ja kiittää vaimoa esim. tiskikoneen täytöstä? Siitähän se myös lähtisi.
Kyse on kai siitä, että asiasta on puhuttu, mutta mies ei vastaa tai reagoi mitenkään parisuhteen eteen. Mikä velvollisuus naisella on taas ja taas ja taas tehdä kaikkensa, kun mies ei vastaa tai anna mitään vastakaikua.
Voihan sitä alkaa miestään kohtelemaan kuin lasta ja kiittämään, vaikka vaatteiden nostosta, mutta kuka haluaa lapsen puolisokseen?
Ei minuakaan tarvitse kiitellä tekemästäni työstä.Aikuinen ihminen tekee sen, mikä on aikuisen velvollisuus, yhdessä toisen aikuisen kanssa. Aikani tein paljon toisen puolesta, vastapalveluksena olisin toivonut läheisyyttä ja seuraa pitkiin iltoihin pienten lasten kanssa. Kun sitä en saanut vuosikausiin, kylmetyin ja kovetuin.