Olen ollut vaimoni kanssa yhdessä kohta 20 vuotta, niamisissakin yli 10. Lapsia on siunaantunut 2. Juuri koskaan emme ole riidelleet, elämämme on ollut hyvinkin auvoista. Nyt kuitenkin vaimoni ilmoitti, ettei hän enää tiedä mitä tekisi ja harkitsee avioeroa. Mitään syytä hän ei osaa mainita. on vain tullut mitta täyteen. Olemme kumpikin aika huonoja keskustelemaan ongelmatilanteissa, tästä asiasta on kuitenkin yritety puhua ja puhuttukkin, mutta ongelma on, että vaimo ei osaa kertoa,mikä pitää muuttua? Itse olen syyllistänyt erittäin voimakkaasti itseäni, en pysty enää keskittymään oikeastaan mihinkään eikä unikaan tule. Mielessä pyörii koko ajan, mitä olen tehnyt väärin ja jättänyt tekemättä.
Jos saan vaimoni suostumaan, menemme aukaisemaan tilannetta ammattiauttajalle.
Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa ja mahdollisesti noussut sieltä voittajana?
Jos saan vaimoni suostumaan, menemme aukaisemaan tilannetta ammattiauttajalle.
Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa ja mahdollisesti noussut sieltä voittajana?
Vastaukset 39
Vanhimmat
Itse olin avovaimoni kanssa 10 vuotta. Ei lapsia. Suhteemme oli onnellinen ja hyvä, ainakin minun mielestäni eikä mitään merkkejä ollut ilmassa että jokin mättäisi.
Yks kaks sain saman ilmoituksen kuin sinä. Hyvin epämääräisiä syitä ja minäkin syyllistin itseni täysin tilanteesta. Tosin niin myös avokkini, vaikkakin hyvin epämääräisesti.
Kävi ilmi että hän oli rakastunut kaveriini. Varaudu veikkoseni pahimpaan, nuo "ilman syytä" jättämiset ovat lähes aina uusia rakkauksia.
Voimia ja rohkeutta kohdata asiat sellaisena kuin ne ovat.
Olen nainen ja meillä kävi juuri noin, kuin kuvailette, 20 vuotta takana ja sitten vain en kestänyt enää??!!
Kunpa voisikin sanoa jonkin yksittäisen syyn miksi niin kävi, mutta meidän tapauksessa niitä oli varmasti monia. Olisi niin helppoa, kun voisi kertoa jonkin selkeän syyn, mutta itseltäkin vei aikaa analysoita syitä. Eroa mietin kuitenkin jo useamman vuoden, joten ei se itselleni yllätys ollut, exänikin sanoi jälkikäteen, että olisi pitänyt nähdä merkit.
Olen aina ajatellut, että ero ei ollut kummankaan syy ja toisaalta tiedän, että mikään käytös tms muutos ei olisi asiaa parantanut.
Tutustuimme junnuna, parikymppisinä ja sitten osittain vanhempien painostuksesta naimisiin. Opiskeltiin, maksettiin lainoja tehtiin lapset. Arki oli suhteellisen sujuvaa ja riidatonta ja myös äärimmäisen kuluttavan tylsää ja hohdotonta. Noissa 20 vuodessa muutuimme molemmat, kasvoimme, aikuistuimme, opimme myös tuntemaan itsemme.
Minua häiritsi tunne siitä, että pitää aina olla vahva...aloin katsoa exääni alaspäin, ärsyyntyä häneen yhä enemmän, pieniä asioita...vaikkapa vain puheen sammaltaminen muutaman paukun jälkeen....kaikkia ärsyttäviä asioita ei edes voi ääneen sanoa, koska ei toista halua loukata.
Minulla oli nk. hyvä mies, mutta väärä minulle, kun lakkaa puhumasta samaa kieltä jää vain hiljaisuus.
Alkaa voimat loppua, ei aina jaksa olla vahva ja päättäväinen. Olen monesti sanonut miehelleni, että en ole hänen äitinsä..nukumme eri huoneissa ja muutenkin olemme kuin vain kämppikset.
...kun kyllästyt kämppikseen ja haluat hengittää, elää, kokea, rakastaa on varmasti pakko tehdä valintoja....
Varmasti ahdistuu, jos kuvittelee voivansa olla koko ajan rakastunut.
Siinä saa vaihtaa kumppania aina vain tiuhenevaan tahtiin.
aina osata erottaa rakastumista, rakastumisen tunnetta rakkastamisesta joka on aivan eri asia.
rakastuminen ei vaadi itseltä työtä, rakastaminen vaatii.
Mutta sehän on 2000-luvulla liikaa vaadittu.
..ja toiset taas ovat niin rakastuneita rakastumisen tunteeseen, että ihminen unohtuu..eletään vain siinä omassa purppurapilvessä, mihin oikeasti ei toisen persoona ei edes mahdu. Äärimmäisen ahdistavaa...ja sitten vielä ihmetellään miksi tästä rakkauden täydestä olotilasta toinen pakenee??!!
Ei kai nyt kukaan sentään niin pian pakene, kun toinen on vielä rakastunut?
Eiköhän sitä haeta seuraavaa uhria vasta sitten kun on se arki alkanut?
Tosin chateissa kyllä odottavat äiditkin joskus hakevat seuraa.
Ei ymmärrä, eikä se minulle kyllä kuulukkaan.
...pakenee, sillä kaiken nielevä rakkaus voi toiselle olla todella ahdistava...siihen voi sisältyä myös voimakas omistushalu ja toisen hallinta puhumattakaan siitä, että toiselta vaaditaan samanlaista "rakastumista".
Se ei ole enää aitoa tunnetta... vaan melkein sairasta
Hei toihan on niinkuin mun tarinaa. Paitsi että ilmoituksen saadessani se olikin käynyt jörnittävänä jo vuoden verran. en olisi uskonut.
Arvaa jurppiko tajuta, että oli ihan suotta käyty keskustelemassa ammattiauttajalla ja yritetty kasvaa ihmisenä?
Olimme mieheni kanssa 15 vuotta yhdessä. Kaksi vuotta seurustelua, naimisiin prinsessa häät , lapset ja tasaista arkea sekä onnellisten vuosien aikaa.
Kunnes aloin pikku hiljaa huomata, ettei kasvua tapahdu, elämä junnaa paikallaan, vaikka kuinka yritti keksiä jotakin uutta ja jaksaa arjessa. Arvostus toiselta osapuolelta tuntui puuttuvan kokonaan,tai sitä ei ainakaan sanottu ääneen. Eikä itsekään kaiketi enää osannut...Tuntui, ettei enää oltu niitä samoja ihmisiä joita ennen.
Pienet asiat alkoivat ärsyttää, niistä kasvoi vuori. Kun uupumus iski koko voimallaan, oli tilanne selvä, mitta täynnä.
Ammattiauttajalla käytiin, mutta se ei palauttanut meitä yhteen, mutta selvensi asioita, ei siis mennyt hukkaan.
Mies, joka ei osannut käsitellä tunteitaan, alkoi kasvaa henkistä kasvua.
Uskon, että hänestä tulee vielä seuraavassa suhteessa paljon onnellisempi kuin koskaan oli minun kanssani, kunhan vain ensin käy nämä kasvukivut lävitse ja antaa itselleen luvan rakastaa.
Juuri nyt hänen on vaikea unohtaa ja antaa anteeksi minulle.
Toivon vain, että hän ei pilaa omalla vihallaan meidän molempien ja lastemme hyviä muistoja.
Ainahan on liitossa kaksi puolta, eikä erokaan helppo ole, väärinkäsityksiä sattuu, vain puhuminen auttaa.
On kuitenkin jatkettava matkaa, elämme vain tämän kerran, ehkä elämällämme on joku tarkoitus juuri meitä varten, vaikka se kipeän eron hetkellä ei meitä juuri lohdutakaan.
Vihanpito ei auta, ja jos ei puhuminenkaan, silloin on välimatka hyväksi, kunnes pystyy jälleen kohtaamaan ja on antanut entisille tunteilleen mahdollisuuden selvitä ja ehkä sille ex-puolisolle anteeksi tai itselleen...
Elämä vain tuo eteen yllätyksiä, joita ei ole itse edes tilannut, ennen kuin ne kohdalle tosiaan osuvat.
uusia yllätyksiä joita ei ole tilannut ?
Sinä siis löysit uuden ollessasi aviossa.
En ihmettele miehesi vihaa, olisiko ollut järkevämpää hoitaa ensin vanha suhde pois alta, kuin ruveta loukkaamaan toista.
Kaikki ne puheet rakastamisesta kunnes...
"Elämä vain tuo eteen yllätyksiä, joita ei ole itse edes tilannut, ennen kuin ne kohdalle tosiaan osuvat."
Juuh. Mä oon se yllätys. Oon sun prinssi ja osun kohdalle pyytämättä, kun sulla on liitossa tylsää ja pitäs saada jotain jänskää. Lutkutetaan kusivehkeitä yhteen ja käsitellään tunteita.
Reiska
-täällä paarissa, joka päivä
ei saa valita aikaa, jolloin tapaa uuden suhteen. Se joko tulee tai sitten ei. Kuinka moni saa uusia ystäviäkään silloin, kun niitä eniten haluaisi ja olisi sopivin aika?
Itselläni lähes samankaltainen tilanne takana. Se ei valitettavasti päättynyt minun osastani hyvin. Olimme 23v yhdessä josta 20v naimisissa. 1½ sitten mieheni ilmoittiettei tiedä mitä elämältään haluaa. Pelkää, että jos jää perheen luo menettää jotakin mitä ehkä maailmalla on vielä tarjottavana hänelle. Mutta toisaalta pelkäsi, että katuu jos jättää perheensä. Aikansa sitä pohdittuaan, päätti lähteä katsomaan mitä elämällä on hänelle annettavaa. Jotem minä jäin kahden lapsen kanssa rannalle. Itse en millään pysty ymmärtämään mitä niin ihmeellistä sielä voi odottaa, että kannatti rikkoa kaikki!
Mutta nyt on vain otettava itseään niskasta kiinni ja uskottava, että ehkä minullekkin on vielä varattuna jotakin.
Toivottavasti jaksat tuon kaiken keskellä, koska tiedän sen kuluttavan voimia todella paljon.
Onnelsi sinulla on vielä hiukan toivoa. Mutta sekin aika syö ihmistä. Muistan itsestäni sen kuinka kuukausi kaupalla odotin ja toivoin, että vielä kelpaisin. Niin ei kuitenkaan meidän kohdallamme käynnyt.
Voimia sinulle!
Näin sanoi minunkin mieheni viime kesänä. Hän muutti, mutta kävi usein, koska pelkäsi mitä kaikkea menettää. Arveli, että kuuluin kuitenkin luoksemme. Sitten hän kuitenkin ilmoitti, että ei. hänen on nyt valittava toinen tie. Tiesin, että hän oli yksinäinen, ahdistunut ja surullinen. Mutta valitsi silti mielestään ainoan ratkaisun, jonka elämässään voi.
Meni pari viikkoa, että hän oli löytänyt uuden. He ovat ehkä onnellisia nyt, ainakin se tarina kuulostaa ihan sadulta. Juuri kun olet ahdistuneimmillasi ja luulet, että elämä on tuhoutunut, löydät elämäsi ihmisen. Ymmärtävän, kiltin ja lohduttavan.
Minua se kaikki sattuu ihan hirveästi, enkä kykene mitenkään olemaan iloinen hänen puolestaan. Ehkä joskus, mutta nyt koen vain jätetyn tuskaa. Ero ei ole vielä edes virallisesti voimassa, hänen lähdöstään on puoli vuotta.
Jotenkin kauheasti ahdistaa, kun hän haluaisi olla ystävä, voisin kuulemma olla hänen paras ystävänsä ja voisimme jutella kaikista elämämme asioista - myös uusista ihmissuhteistamme! Minulla ei ole siihen nyt taitoa, en tiedä onko koskaan. Ahdistaa, kun hän haluaa olla avuksi ja kaveri. Eläköön nyt vaan sitä uutta elämäänsä ja antaisi mun olla.
lähes tarkalleen. Ja ei sitä todellakaan vielä
jos koskaan ystäväksi pysty. Tuntuu että on aivan sekaisin. Itse rakastanut ja sitten toinen vain ilmoittaa ettei enää rakasta ja on vielä löytänyt uudenkin ja ollut jo vuosia kyllästynyt....Tuntui että maailma romahti. Jo pelkästään tuo puhumattomuus ja sitten uuden voimalla puhutaan loukkaa tavattomasti.
nyt puhumaan, kasvamaan ja hänen elämänarvonsakin on nyt kuulemma muuttuneet. Nyt en ovat sellaiset, joista itse aikanaan puhuimme. On loukkaavaa, kun hän nyt haluaa korvata menneet vuodet ystävänäni. Ja hän sanoo välittävänsä minusta YSTÄVÄNÄ! Ja olen TÄRKEÄ ystävä. VArmaan hän välittääkin ystävänä, koska kertoi ettei voi nähdä minua, kun olen toisen oma.
Joskus varmaan voin olla iloinen hänen uudesta onnestaan, hyötyyhän isän muuttumisesta ainakin lapset! En minä enää jaksa olla katkera, olen surullinen, miksi hän ei halunnut muuttua minun kanssani, mutta eihän toista voi pitää. Aika helpottaa.
on vähän kuten teillä. Yhdessä ollaan oltu yli 20v, kolme lasta.
Alkuvuosina mies opiskeli ja keksi siinä sivussa perustaa yrityksen. Opinnot jäivät. Lapset syntyivät ja mieheltä meni yrityksen kanssa aina vain enemmän ja enemmän aikaa. Tuli lamavuodet, yritys meni kuperkeikkaa, vain velat jäivät. Velkoja maksellessa taas meni aikaa. Emme olisi selvinneet ilman sukulaisten avustuksia ja kirpputoreja. Monet mieheni yrittäjäystävät, jotka olivat kokeneet saman, erosivat. Ei mikään ihme.
Hoidin yksin lapset ja kodin. Alku vuosina jaksoin vain ajatuksen voimalla "kyllä tästä selvitään, kaikki muuttuu paremmaksi". Vaikka käytännössä olimme jo etääntyneet toisistamme.
Mieheni sulkeutui itseensä vuosi vuodelta enemmän. Kaikki kaverit jäivät. Jaksoin pyytää ja anella häntä mukaan lopulta enää vain hääpäivänä. Siitä mies ei kehdannut kieltäytyä - ja olihan se vain kerran vuodessa. Kolme vuotta sitten pyysin viimeisen kerran. Meillä ei enää ollut mitään toisiamme kiinnostavaa puheenaihetta. Jos sanoin miehelleni, mitä odotan häneltä ja tulevaisuudelta,hän suuttui.
Lopulta mieheni jäi kotiin töihin, aina vain provisiopalkalla. Hän ei kerro kuinka kauan aikoo jatkaa tuota kolme vuotta sitten alkanutta "parin kuukauden" projektia. Olen vuosia patistanut häntä etsimään työpaikan, jossa on kuukausipalkka. Ei kiinnosta. Minua kiinnostaisi saada laskut säännöllisesti maksettua, vihdoin. Olen myös kyllästynyt kerjäämään sukulaisiltani rahaa esim, lasten harrastuksiin, joihin ei koskaan ole ollut varaa, eikä ole nytkään. Yllättäen mies kuitenkin otti velkaa ja osti hienon auton! Minulle ei kertonut halaistua sanaa.
Olen sanonut, että haluaisin erota. Minua ahdistaa hänen jatkuva läsnäolonsa. Kun katson häneen, kaikki positiivinen energiani häviää räjähdysmäisesti taivaan tuuliin. Ystävieni kanssa viihdyn - he kuuntelevat minua ja kertovat minulle asioitaan. Mieheni ei oikeastaan koskaan ole kertonut.
Mieheni on hieman tsempannut asioissa, joista olen puhunut/toivonut/rukoillut 20 vuotta. Mutta minun mittani on nyt täynnä, ero on ainoa vaihtoehto.
Sä olet takuulla tehnyt enemmän kuin elämäntyön sen ihmisen rinnalla.Miksi pumpata särkynyttä kumia?Miksi kantaa vettä kaivoon kun se sieltä kuitenkin haihtuu.MItä sellainen hyödyttää.Tietysti voi jatkaa tasapaksua elämistä..onhan sekin jotain,mut jos vaihtoehtona on uusi ja energinen elämä ja kiva suhde ja rakkautta ja intohimoa.Mä kyllä lähtisin.Se joutuu nyt kasaamaan itseään kun koko elämä on mennyt palasiksi.Auto pönkittää pahaa oloa menetyksestä ja mielessä hänellä varmaan että on kuitenkin ansainnut jotain kivaa kun on niin kovasti yrittänyt.Mulla samat fiilikset eroni jälkeen.Nosta kissa pöydälle ja kerro miltä susta tuntuu vai tuleeko siitä mitään?Mun ukko nostaa kytkintä kun asioista pitäisi puhua.sitä ei kiinnosta.En mäkään rupee kerjäämään sitä.Menkööt mä saan kyllä seuraa.!mulla on vain yksi elämä.
sen "ainoan yhden elämän"pitäisiolla?.niin se minunki ex:ssä höpötti sitä lähtiessään.nyt hän värkkää jonkinlaista uusioperhettä,jossa vähänki järjellä ajatellen arki tulee olemaan huomattavasti vaikeampaa kuin täällä.saattohan se tässä väliin tylsää olla,mutta arki se tulee vastaan uudenki kanssa.itse ajatellut käyttää "vapauteni"aivan muulla tavalla.
Minä olen varmaan väärä ihminen vastaamaan tähän, sillä minun mieheni lähti viettämään sitä yhtä ainoaa elämää.
Minusta hyvä elämä muodostuu hyvin arkisista asioista; lapsista, puolisosta, kodista ja työstä. Tehdään töitä, hoidetaan lapsia ja kotia. Touhutaan perheenä yhdessä; laitetaan vaikka ruokaa, tehdään pihahommia, lenkillä, retkillä yms. Pieniä piristyksiä arjen keskellä yhteiset lomat, ulkona syömiset eli kaikkea sellaista jossa lähdetään perheen kanssa pois kotoa.
Parisuhteessa pitäisi olla arjen kiireen keskellä katseita, kosketusta yms. Myös joka päiväinen keskustelu muustakin kuin kauppalistasta olisi tarpeen. Joskus voisi lähteä kahdestaan jonnekin mutta toisaalta mulle riittäisi että parisuhdetta hoidettaisiin vaikka kahdenkeskisillä saunreissuilla, hyvällä ruualla lasten nukkuessa jne. Tämmöisestä minä haaveilen mutta taitaa jäädä haaveeksi. Tällainen tylsä elämä ei ilmeisesti riitä vaan elämässä pitäisi olla jatkuvaa "kipinää" ja tunteiden paloa.
En ymmärrä!! Mitä ihmeen yhtä ainoaa elämää?? Itse erosin yksinkertaisesti siksi että oli niin paha olla, antaakseni ajan myötä myös toiselle mahdollisuuden parempaan olotilaan, muita osapuolia ei ollut.
Se varmasti tuntuu toisesta todella hirveältä, kun kosketus ei enää hyvältä tunnu, ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei halua tehdä asioita yhdessä.
Eikö olisi väärin olla suhteessa kärsien ja ajan myötä antaa toisen myös kärsiä ja ihmetellä miksi toinen tiuskii, on vihainen, on ilkeä, on passiivinen ja mitä kaikkea vielä... Ymmärtäkää hyvät miehet (ja naiset) jos on todella paha olla on vaikea feikata jotain muuta!!!!
asiaa jonnekkin muualle. jos ei muuta niin vessaan.
minusta tuntui 15 vuotta ihan samalta, mutta halusin silti yrittää! Halusin uskoa! Mutta kun se mies sitten päätti lähteä, sanoen syyksi, että tekee palveluksen kaikille, niin sitä nieleskelen vieläkin!
itken ja suren sitä mitä menetettiin. Mutta mennyttä on. Hän lähteneenä, uudessa suhteessa, toivoo nyt meille hyviä välejä. En halua edes nähdä!
Ensin nostetaan kytkintä, yleisesti pettämisen kautta. Sitten jättäjä yrittää vielä vedoten esim. lapsiin hieroa sopua hyvistä väleistä. Jätetyn pitäis vaan niellä se kaikki paska ja olla niinkuin mitään ei ois tapahtunutkaan.
Aviokriisissä pitäis puhua, opittu kantapään kautta. Ja hakea ulkopuolista apua. Silloin ei tarttis lähteä hakemaan lohtua muualta. Hankalaksi tilanteen tekee se, kun ei todella älytä sitä. Vältellään aloitteellisuutta.
Kansa kaipais ryhtiliikettä.
Se tie, että kunnioitat vaimosi mielipiteitä ja tunteita. Ei teidän välien tarvitse rikkoontua.
Mitä sitten tarvitsee on se, että ymmärrät, sisäistät ja hyväksyt asian, JA opettelet elämään sen kanssa.
Siinä on ihminen jota olet rakastanut ja johon olet tottunut, mutta joka ei halua jakaa arkielämää kanssasi koska... mitä lie. Eipä hän ehkä ihan täysin itsekään osaa sitä hahmottaa, jos se on vaan voimakas tunne.
Jollette yrityksistä huolimatta keksi keinoa lähentyä uudelleen, on jo puoli voittoa se että säilytte hyvinä ystävinä. Eihän se ystävyys siitä katoa.
Ehkä hän tai sinä tai te molemmat vielä tapaatte rinnallenne jonkun toisen arjen ja sisimmät tunteet jakamaan. Mutta hän ei ole entisen korvike. Ei saa olla.
Jos vaimosi uuden kohtaa älä suotta ole mustasukkainen. Pahalta voi tuntua aluksi mutta jos häntä olet rakastanut, tahdothan hänelle hyvää. Kunhan se on mukava ihminen se uusi ja arvostaa vaimoasi.
Vaimo haluaa rikkoa perheen tietämättä itsekään miksi?
Miten sitä voi kunnioittaa?
Jos olet oman osasi hoitanut hyvin, niin silti ei saisi edes olla mustasukkainen?
Arabimaissa kyllä tiedettäisiin miten suhtautua!
Olet varmaan tietoinen että SUOMESSA on ihmisoikeudet. Oletan aloittajan olevan Suomessa asuva suomalainen.
Jos oikeasti ajattelet noin, hanki itsellesi apua = ehkä myös lääkitystä. Se helpottaa elämääsi etkä ole enää noin ahdistunut.
Oikeudet ne on miehellä ja lapsillakin!
Jos toinen ei tiedä mitä on tekemässä, niin kyllä silloin pitäisi viedä kiireen vilkkaa tapaamaan valkotakkisia.
Suomi onkin sieltä fundamentalistisuuden toisesta päästä, eikä tilanne ole ainakaan yhtään parempi.
Sitäpaitsi arabinaiset ovat tyytyväisempiä osaansa kuin suomalaiset sisarensa.
Siellä ei tarvitse raahata suurinta osaa osaa lapsista kallonkutistajalle, kuten täällä.
Niin, että kukahan tässä on ahdistunut?
sinä.
Minä tiedän tasan tarkkaan mitä olen tekemässä.
Jatka sinä vain haavemaailmassa elämistä, mutta älä ihmettele, jos asiat eivät oikein suju.
tavalla,meilläkin 2 lasta,parikymmentä vuotta yhteiseloa josta 12v aviossa.ex:ssä lähti 10kk sitten,nyt virallisesti erottu.ei siinä mikään auttanut.näin jälkikäteen ihmetellyt,miten voi muutamassa viikossa aviomies,perheenisä muuttua aivan rakkikoiran arvoseksi.tiedän että 2-3kk ennen lähtöään ex:ssä oli aivan tyytyväinen elämäänsä ja minuunki,se tapahtumien nopeus oli aivan käsittämätön.älä sinä syyllistä itseäsi,vaimon pääkopassa se muutos on tapahtunut.nuku,ei se yhteen naiseen kaadu,niitä on maailma puolillaan.jos ero tulee,keskity lapsiis,siinä on terapiaa itsellesi ja ajankanssa kyllä helpottaa.minä saikkasin vielä lähihuoltajuuden itselleni.
....huomaa, kun on liian lähellä.
Tiedätkö kuinka vahva on ihmisen halu uskoa asioihin jopa itsepetokseen asti. Muutos ei tapahdu hetkessä vaan hitasti huomaamatta.... kunnes tulee se "viimeinen pisara" tai rohkeus päätöksen tekoon ja siihen ei edes mitään ihmeellistä ärsykettä tarvitse. Silloin ehkä näyttää kaiken sen nagatiivisuuden jonka on padonnut sisälleen ja yrittänyt ehkä toiselta peittää.
Mutta huomaatko juuri tuosta kuinka vähän toisen sisintä tuntee... itse yritän lukea kumppania, vaikka tiedän, että se aina ei onnistu.
keskustelimme tilanteesta taas, mutta ratkaisua ei löydy, koska ei löydy ongelmaa. vaimo on vain väsynyt ja kyllästynyt eikä näe muuta ratkaisua kuin ero. Virheitä on tehty puolin ja toisin pitkässä juoksussa, mutta eilistä ei voi muuttaa, huomisen sen sijaan voi. Ahdistaa, kun itse olisi valmis tekemään periaatteessa mitä vain, jotta tilanne korjaantuisi, mutta vastakaikua ei tule.
On kai vaan pikkuhiljaa alettava työstämään sitä, että tiemme eroavat. Kaikesta huolimatta rakastan vaimoani edelleen ja toivon hänelle kaikkea hyvää, oli ratkaisu mikä hyvänsä.
En halua myöskään syytellä mitään tai ketään, itsesyytöksiltä on kyllä aika vaikea välttyä. Useampi uneton yö takana, jolloin pohtinut, mitä olisi voinut kenties tehdä toisin tai jättää tekemättä.
Kirjoittaminen auttaa, se on hyvinkin terapeuttista, olen myös vaimolle laitellut viestejä, jossa olen sydäntäni avoimesti purkanut.
Yritän löytää positiivista voimaa lapsista ja ympäristöstä, vaikka nyt heikottaa, uskon, että löydän voimaa koota itseni.
ja sydän verelläni. Niin samoja asioita olen käynyt elämässäni läpi viime viikot, siitä lähtien kun puheet erillee kasvamisesta alkoivat, sitten tuska vain lisääntyi kun syy erilleen kasvuun selvisi, työkaveri joka oli työntynyt väärään väliin, väliimme. Mitään ei ollut enää tehtävissä, ero on väistämätön, mutta tuska on hirveä.
Palasia kerään kadulta kauan.
selitystä antanut,niin olen lueskellu erosta,tätäkin palstaa,yrittänyt ymmärtää.olen tullut siihen tulokseen,että nainen tulee neljänkymmenen korvilla "hulluksi",tiedän,että moni mies (nainenki)on toisen lähdön ansainnut,mutta niin sanotun "kunnon miehen"jättäminen,en tiedä,järellä siinä ei ole mitään tekemistä.jotku kumminki käyttää tunteensa palon johonki muuhun kuin eroamiseen,opiskelevat,hommaavat uusia harrastuksia jne.
Tuo on kyllä totta, että siinä 40 ikävuoden vaiheilla sitä rupeaa omaa elämäänsä miettimään. Mietin minäkin ja teinkin suuria muutoksia elämässäni. Vaihdoin ammattia; jätin "urani" ja siirryin paljon pienempään toimeentuloon mutta kuitenkin työhön, joka antaa minulle paljon. Parisuhdekin joutui puntariin mutta minulla oli vielä paljon rakkautta jäljellä joten eroa ei tullut. Kriisin tuloksena syntyi vielä minun nuorimmaiseni kun mulla ikää jo yli 40. Missään vaiheessa ei tullut mieleen testauttaa "markkina-arvoani" miesten silmissä.
Miehelleni tämä sama tuli eteen melkein 50 vuotiaana ja se oli sitten menoa. Kun elämästä puuttui se kipinä niin sitä piti etsiä ja löytyyhän se kun tarpeeksi etsii. Toivottavasti osaa säilyttää uudessa suhteessaan tuon kipinän arjessakin. Toki heillä arki erilaista kuin meillä; ei lapsia eikä lapsiperheen kiireistä arkea.
todellakin, vaimo on aika lähellä 40 vuoden ikää. Lopetti myös entisen työn ja alkoi opiskelemaan...liekö sitten kriisi vai mikä?