Ja heti alkuun toivomus: te "elävässä uskossa" olevat, älkää nyt vaivautuko kommentoimaan tai jeesustelemaan tähän. Mutta asiaan...
Mies on siis "ääriuskova", samoin hänen koko sukunsa jo useamman polven takaa. Menimme naimisiin lähes teini-ikäisinä(mies oli tosin jo hiukan päälle parikymppinen), osaksi sen takia, koska mies ei halunnut avoliittoon. Yhteisasuminen oli meille silloin kuitenkin taloudellisesti järkevin ratkaisu, vaikka säälittävä syyhän tuo nyt on itsestänikin. Seurustelimme kuitenkin siis melko lyhyen aikaa ennen avioliittoa. Olin sen verran typerä , että luulin löytäneeni elämäni miehen.
Varmaan hän sitä jonkun mielestä minulle onkin. Ei polta, ei juo, tekee kotitöitä. Kaikin puolin siis kultakimpale...jollekin toiselle naiselle, joka jakaa samat arvot, uskon ja on saanut samanlaisen kasvatuksen. Minä luulin, ettei kyseisillä asioilla olisi niin väliä. Minä olen yrittänyt ymmärtää. Minä olen yrittänyt uskoa. Minä en vain pysty elämään niin, että olisimme onnellisia.
Miehen suku pitää yliopisto-opintojani syyllisenä siihen, että minä en voi uskoa. Mutta kun minä en edes halua uskoa niin kuin he! Ei minun tapani uskoa ole oikeampi tai väärempi, se on vain erilainen. Syy eroomme on heidän mukaansa yksin minussa. Minä kun en kuulema edes muista, mitä olen luvannut häissäni heidän pappinsa edessä(siis vihkivala...)Mutta voiko myös rakkauden kuolema olla se kuolema, joka parin erottaa?
Itse kannatan ehkä enemmän humaaneja arvoja. Käsitys omasta itsestäni on jotenkin rakentunut selkeämmäksi vasta näin lähenpänä kolmeakymmentä. Enää ei toisaalta ole ehkä niin helposti "vietävissä" ja lapsuuden peikot on saatu karkotettua sängyn alta.
Tottahan se on, että ei olisi pitänyt mennä naimisiin. Paljolta olisi säästytty, kun olisimme silloin malttaneet odottaa. Anteeksi mies ja mieheni sukulaiset, että olen vain ihminen ja erehtyväinen. Ehkä tästä jotakin kuitenkin voi oppia. Onneksi meillä ei ole lapsia, vaikka naimisissa olimmekin n.7 vuotta.
Minä haluaisin vain elää normaalia opiskelijan arkea, käydä joskus harvoin opiskelijabileissä naispuolisten kurssikavereitteni kanssa ilman, että asiaa täytyy salailla mieheltä. Kuunnella normaalia musiikkia ilman, että miehen naama nyrpistyy. Tavata tavallisia ihmisiä, en heitä, jotka menevät joko taivaaseen tai helvettiin.
Mieheni seurakunnasta olen jo eronnut. Voin vain kuvitella, minkälainen polemiikki avioerostamme taas silti seuraa. Olimme erossa vähän aikaa jo aiemmin, jolloin miehen sukulaisia tuli kutsumatta käymään ja he alkoivat rukoilla ääneen( siis meidän kodissamme, kutsumatta, pyytämättä!) että pahat henget(mm. masennus, ylpeys) lähtisivät sieltä.
Säälittävää siis valittaa nyt kun itse on valintansa tehnyt, tiedän kyllä. Miksi minä sitten menin naimisiin? Elämäni oli sekaisin teini-iässä ja hiukan myöhemmin tapasin mieheni. Hän edusti minulle jotakin turvallista. En minä silloin edes kunnolla ymmärtänyt, mitä avioliitto tarkoittaa. Ei siitä ainakaan olisi pitänyt sitä turvaa etsiä. Liityin kuitenkin seurakuntaan miehen vuoksi. En vain olisi ikinä uskonut, miten ankarasti pieni, sisäsiittoinen seurakunta voi kontrolloida ja syyllistää jäseniään(myös entisiä.) Jopa seksi ennen avioliittoa oli kielletty.
En ole eroa hakemassa toisen miehen vuoksi. Tuntuu vaan, etten pysty hengittämään. Ero nyt jo sinänsä on rankkaa, mutta kun siinä on vielä tuo usko. Tuntuu jotenkin, että onko oikein jättää mies? (Vaikka hän on tosin itsekin ilmaissut epäilyksiään tulevaisuutemme suhteen.) Onko siis jollakin muulla, "ei-uskovalla", kokemusta uskovasta puolisosta eroamisesta?
Mies on siis "ääriuskova", samoin hänen koko sukunsa jo useamman polven takaa. Menimme naimisiin lähes teini-ikäisinä(mies oli tosin jo hiukan päälle parikymppinen), osaksi sen takia, koska mies ei halunnut avoliittoon. Yhteisasuminen oli meille silloin kuitenkin taloudellisesti järkevin ratkaisu, vaikka säälittävä syyhän tuo nyt on itsestänikin. Seurustelimme kuitenkin siis melko lyhyen aikaa ennen avioliittoa. Olin sen verran typerä , että luulin löytäneeni elämäni miehen.
Varmaan hän sitä jonkun mielestä minulle onkin. Ei polta, ei juo, tekee kotitöitä. Kaikin puolin siis kultakimpale...jollekin toiselle naiselle, joka jakaa samat arvot, uskon ja on saanut samanlaisen kasvatuksen. Minä luulin, ettei kyseisillä asioilla olisi niin väliä. Minä olen yrittänyt ymmärtää. Minä olen yrittänyt uskoa. Minä en vain pysty elämään niin, että olisimme onnellisia.
Miehen suku pitää yliopisto-opintojani syyllisenä siihen, että minä en voi uskoa. Mutta kun minä en edes halua uskoa niin kuin he! Ei minun tapani uskoa ole oikeampi tai väärempi, se on vain erilainen. Syy eroomme on heidän mukaansa yksin minussa. Minä kun en kuulema edes muista, mitä olen luvannut häissäni heidän pappinsa edessä(siis vihkivala...)Mutta voiko myös rakkauden kuolema olla se kuolema, joka parin erottaa?
Itse kannatan ehkä enemmän humaaneja arvoja. Käsitys omasta itsestäni on jotenkin rakentunut selkeämmäksi vasta näin lähenpänä kolmeakymmentä. Enää ei toisaalta ole ehkä niin helposti "vietävissä" ja lapsuuden peikot on saatu karkotettua sängyn alta.
Tottahan se on, että ei olisi pitänyt mennä naimisiin. Paljolta olisi säästytty, kun olisimme silloin malttaneet odottaa. Anteeksi mies ja mieheni sukulaiset, että olen vain ihminen ja erehtyväinen. Ehkä tästä jotakin kuitenkin voi oppia. Onneksi meillä ei ole lapsia, vaikka naimisissa olimmekin n.7 vuotta.
Minä haluaisin vain elää normaalia opiskelijan arkea, käydä joskus harvoin opiskelijabileissä naispuolisten kurssikavereitteni kanssa ilman, että asiaa täytyy salailla mieheltä. Kuunnella normaalia musiikkia ilman, että miehen naama nyrpistyy. Tavata tavallisia ihmisiä, en heitä, jotka menevät joko taivaaseen tai helvettiin.
Mieheni seurakunnasta olen jo eronnut. Voin vain kuvitella, minkälainen polemiikki avioerostamme taas silti seuraa. Olimme erossa vähän aikaa jo aiemmin, jolloin miehen sukulaisia tuli kutsumatta käymään ja he alkoivat rukoilla ääneen( siis meidän kodissamme, kutsumatta, pyytämättä!) että pahat henget(mm. masennus, ylpeys) lähtisivät sieltä.
Säälittävää siis valittaa nyt kun itse on valintansa tehnyt, tiedän kyllä. Miksi minä sitten menin naimisiin? Elämäni oli sekaisin teini-iässä ja hiukan myöhemmin tapasin mieheni. Hän edusti minulle jotakin turvallista. En minä silloin edes kunnolla ymmärtänyt, mitä avioliitto tarkoittaa. Ei siitä ainakaan olisi pitänyt sitä turvaa etsiä. Liityin kuitenkin seurakuntaan miehen vuoksi. En vain olisi ikinä uskonut, miten ankarasti pieni, sisäsiittoinen seurakunta voi kontrolloida ja syyllistää jäseniään(myös entisiä.) Jopa seksi ennen avioliittoa oli kielletty.
En ole eroa hakemassa toisen miehen vuoksi. Tuntuu vaan, etten pysty hengittämään. Ero nyt jo sinänsä on rankkaa, mutta kun siinä on vielä tuo usko. Tuntuu jotenkin, että onko oikein jättää mies? (Vaikka hän on tosin itsekin ilmaissut epäilyksiään tulevaisuutemme suhteen.) Onko siis jollakin muulla, "ei-uskovalla", kokemusta uskovasta puolisosta eroamisesta?
Vastaukset 14
Vanhimmat
"Minä kun en kuulema edes muista, mitä olen luvannut häissäni heidän pappinsa edessä(siis vihkivala...)"
Luulisin, että muisti pätkii tässä kohtaa miehelläsi. Uskovaisilla se on juuri tässä kohdassa paremminkin sääntö kuin poikkeus.
Vihkiseremoniassahan kysytään aivan selkeästi "Tahdotko", mutta uskovaisten korvissa se muuntuu muotoon "Lupaatko". Sinun kannattaa muistaa, että mahdollisen eron tapauksessa et riko mitään lupausta, koska luultavasti tahtoisit edelleen. Ei ole sinun vikasi, että olosuhteet ovat osoittautuneet sietämättömiksi. Eikä myöskään kannata jumiutua noihin "Miksi minä sitten menin naimisiin?" -pohdiskeluihin. Jotakinhan sitä on jokaisessa elämän vaiheessa tehtävä, joskus menee oikein ja joskus ei. Jos ei tee mitään, ei mene koskaan oikeinkaan.
Eihän eroaminen koskaan mukavaa ole, mutta se nyt vain on usein parempi vaihtoehto, vaikka olisi lapsiakin. Kyllä sinä ilmeisesti olet oikeaa ratkaisua tekemässä, onnea yritykselle.
Ensiksikin, olen itse uskossa. Älä säikähdä.:-)
Asun AVOLIITOSSA miehen kanssa, joka kuuntelee HEAVYMETAL-musiikkia, joten kuten huomaat, en ole täydellinen.
Minun mielestäni minulla ei ole oikeutta määrittää rakkaan avopuolisoni elämää. Hän ei koskaan käy kanssani kirkossa, mutta tietää uskostani ja "sietää" sitä hyvin.
Tilanteesi kuulostaa ahdistavalta ja tukahduttavalta, et kuulosta onnelliselta naiselta. Kuulostaa, kuin ympäristö yrittäisi koko ajan määrittää sinun rajojasi ja elämääsi, et sinä itse.
Minusta sinä tarvitset ulkopuolista tukea. On suorastaan helppoa taidetta syyllistää uskolla ja kun siinä on vielä suku ja läheiset takana, niin great... Jos sinulla suinkin on ystävä, jolla on taito olla neutraali ja vakaa, pyydä hänet hätiin.
Karkeasti sanottuna miehesi seurakunta voi sanoa ja ajatella mitä tykkää. Kukaan heistä ei ole Jumala, ei edes hänestä seuraava. Minusta kenelläkään meillä ihmisistä ei ole oikeutta kytätä tai velvoittaa toista olemaan onneton! (Rupeaa oikeen raivostuttamaan kun ajattelen, tekis mieli hakea sut itse sieltä pois ja sanoa pari valittua sanaa näille "elävässä uskossa oleville"!)
Nyt on aika hengittää syvään ja rauhoittaa mielesi. Neuvon sinua keskittymään käytännön asioihin, älä ajattelekaan sitä mitä muut sinusta miettivät.
Sinun ei tarvitse selitellä meille eikä kenellekään miksi menit naimisiin. Se tuntui silloin oikelta päätökseltä ja toimit sen mukaan.
Sinun ei myöskään tarvitse selitellä miehesi suvulle tai seurakunnalle miksi nyt olet harkitsemassa tätä päätöstä, se ei kuulu heille.
Jos miehesi haluaa tästä puhua heidän kanssaan, puhukoon. Sinun ei tarvitse vastata puhelimeen jos he soittavat, eikä avata heille kotisi ovia jos et halua.
He tulevat sanomaan sinusta ikäviä asioita, mutta se ei murra sinua. Sanokoot.
Olen kuulolla.
H.
Olen tilanteesta keskustellut muutaman ystäväni kanssa, he tukevat päätöstäni. Omassa perheessäni usko käsitetään hiukan eri tavoin kuin mieheni suvussa(tosin muutamia ääriuskovia meidänkin suvusta löytyy), joten myös äidiltäni olen saanut valtavasti tukea.
Asumme opintojeni vuoksi eri paikkakunnilla, joten onneksi miehen sukulaiset/seurakuntalaiset eivät ainakaan kovin suurella todennäköisyydellä pysty tällä kertaa tulemaan kotiini ajamaan riivaajia yms...:) (No joo, ehkä hiukan huonoa huumoria.)
Kyllä tässä nyt voi käydä niin, että tänne minä jäänkin asumaan. Ahdistaahan se, mutta vielä enemmän ahdistaa ajatus loppuelämästä miehen rinnalla. On se jotenkin niin pirun vaikea myöntää, että on taas epäonnistunut, kun kerran yhteenkin tosiaan palattiin.
Toisaalta säälittää mieskin todella paljon, miten hän tulee pärjäämään. Jossakin vaiheessa se rakkaus kai muuttui sääliksi ja jonkinlaiseksi hyväntahtoiseksi välittämiseksi. Mutta ei kai pelkän säälin varaan voi perustaa avioliittoa. Jos mies rakastaa(omalla tavallaan, joka tietysti on hänelle totta ja oikea)ja minä säälin, miten elämämme voi jatkua? Voisiko sääli sitten joskus muuttua rakkaudeksi?
"Voisiko sääli sitten joskus muuttua rakkaudeksi?"
- Ajatteleppa tilannetta toisin päin, jos puolisonasi olisi ihminen joka olisi kanssasi säälistä, miten kokisit tilanteen?
Voisiko olla että myös miehesi olisi onnellisempi kaltaisensa kanssa?
uskovaisesta kumppanista ovat myös hirvittäviä.
tarkoitukseni ei nyt ole mitenkään käännyttää mihinkään tai muuta, mutta sen verran täytyy sanoa että sinulla on vain tämä yksi ainoa elämä ja sinulla on oikeus olla onnellinen ja elää se niin kuin haluat. jonkun mielestä voi olla myös 'jatkoaika' taivaassa, mutta OLETKO VALMIS OTTAMAAN SEN RISKIN? jos elät ainoan elämäsi onnettomana ja toisten tahdon mukaan(orjana) ja 'jatkoaikaa' ei tulekaan.
no tämä oli minun näkemykseni ja jonkun mielestä varmasti ns. "vastakäännytystä" pois uskonnosta, mutta se ei nyt ole tarkoitukseni. enhän edes tiedä mitä tai mihin uskot :)
voimia eroprosessiin ja neuvoisin välttelemään niitä sukulaisia. eikä kannata laskea niitä sisälle. poliisi hoitaa myös kutsumattomat vieraat tarpeen vaatiessa. tämä siksi, että henkinen "kiusaaminen" muutenkin vaikeassa tilanteessa voi johtaa todella pahoihin juttuihin. tämän sanon ihan kokemuksesta.
Mielestäni turhaan syyllistät itseäsi tilanteestanne. Toki on hyvä tehdä analyysi mikä meni pieleen, jotta samoja virheitä ei toista, mutta parisuhde on (lähes) aina kahden kauppa, jossa kahden ihmisen tarpeet pitäisi yrittää sovittaa yhteen.
Mikä minulle ulkopuolisena pistää silmään parisuhteestanne, on molemminpuolisen kunnioituksen puute. Nimittäin mielestäni jos aidosti rakastaa toista, kunnioittaa myös tämän vakaumusta ja ilmiselvästi sinun vakaumustasi ei kunnioiteta, vaan sinua yritetään survoa tiettyyn muottiin. Ainakin kertomasi mukaan sinä puolestasi olet yrittänyt antaa tilaa miehesi vakaumukselle, enempää et voi tehdä, eikä sinulla ole velvollisuutta toimia vastoin sisimpäsi ääntä. Jos miehesi todella rakastaisi sinua ja miehen suku kunnioittaisi sinua, sinulta ei edes vaadittaisi moista. Tosin miehesi ja hänen suvun painostus voidaan naamioida "huoleksi" sielusi kohtalosta, mutta se on yksin sinun ongelmasi, eivät he voi "pelastaa" sinua vasten tahtoasi eikä ole korrektia tuputtaa "pelastusta" jota et katso tarvitsevasi. Monesti tuo uskovien "huoli" on puhdasta vallankäyttöä.
Kaikkea hyvää elämääsi, en osaa muuta neuvoa antaa kuin että kuuntele aina mitä omatuntosi sanoo ja äläkä kadota itseäsi. Ero on aina kipeä asia, mutta aika parantaa.
sanoit todella osuvasti tuosta uskovien tavasta naamioida vallankäyttö ja ohjaushalu huoleksi. Noin juuri se meni meilläkin, kun tuleva ex-anoppi perusteli kerran puuttumistaan asioihimme sillä, että on pitkään ollut uskossa ja on nyt "kokenut sydämessään", että minun asiani eivät ole kunnossa.
Joo, tuo kunnioitus tai sen puute oli meillä myös ongelma. Olen pohtinut sitäkin paljon vuosien mittaan. En minä varmaan tarpeeksi kunnioittanut miestäni. Olisi pitänyt kunnioittaa enemmän, mutta kun se on niin hiton vaikeaa, kun toinen on kuin eri planeetalta.
Mutta ei varmaan mieskään kyennyt täysin kunnioittamaan minua. Vaati esimerkiksi laittamaan roskiin korteilla ennustamista käsittelevän kirjan, jonka olin saanut lähinnä huumorimielessä tädiltäni lahjaksi.
No, en nyt tiedä, liittyykö tuo kirja-juttu kunnioittamiseen, mutta en minä vaatinut häntä heittämään roskiin omia uskoa käsitteleviä kirjojaan ja levyjään( muitahan mies ei koskaan lukenutkaan eikä kuunnellut muuta, kuin hengellistä musiikkia).
Mutta olisin voinut enemmän häntä kunnioittaa. Minä aina valitin hänelle joskus siitä, ettei hän suvainnut tarpeeksi erilaisuutta. En vain näköjään itsekään siihen pystynyt.
Minä olen varma, että tuo maailmankatsomus ja erot siinä vaikuttaa aika paljon suhteeseen. Eihän kunnioittaminen koskaan ole helppoa, mutta ainakin se olisi edes teoriassa mahdollista, jos pariskunnalla olisi heitä yhdistävät arvot ja harrastukset sekä käsitykset tulevaisuudesta.
Tekstistä päätellen on alkuperäinen kirjoittaja rauhallinen ja järkevä ihminen. Siksi luulen, että hän myös kestää eroprosessissa väistämättä syntyvät takkuilut. En nimittäin näe mitään mahdollisuuksia tämän avioliiton jatkumiseen. Puolisot ovat liian erilaiset elämäntavoiltaan ja -arvoiltaan.
Onneksi pariskunnalla ei vielä ole lapsia. Sekin helpottaa uuden elämän alkamista. Aviomieskin luultavasti pääsee eron yli helpolla, koska hän ei avioliitossakaan ole antanut missään asioissa periksi vaimonsa tahdolle.
Heippa. Ite olen 28-vuotias, 2 kertaa naimisissa ollut nainen. Tulin uskoon 6 vuotta sitten ja ajattelin, että se on Jumalan tahto mennä naimisiin. No, olis vissiin ollutkin, mutta kun menin ekan miehen kanssa, joka sattus kosimaan.. Eli naimisiin kolmessa kuukaudessa. Huokaus. No arvatahan saattaa että vituiksi se meni, kunnolla metsään. Mies lähti istumaan -kappas ku ei oltu ehditty niin paljoa tuntemaan, että kaiffarilla saatto olla tuomio tulossa. Lähti linnaan ja olin raskaana sen ajan.
Kun pääsi kotio, niin tappeluksihan se meni. Hakattiin toisiamme ja haettiin apua, mutta ei onnannu. Sitten erottiin ja -kappas!
Minä -ah, niin viisas ja älykäs minä- päättelin pienessä kupolissani, että kaikki meni pieleen kun en ollut tajunnut mennä USKOVAN miehen kanssa naimisiin!!! Heureka! Broplems solved...ja arvatahan saattaa, että seuraavaksi menin naimisiin pikavauhtia uskovan miehen kanssa...
Mutta taas unohtui yksi juttu...
-RAKKAUS! Voi himppu, kun en sitten rakastanu sitä miestä yhtään, olihan se kiva ja HYVÄ mies, mutta kun ei sytsänny ni ei. Entäs kuinka tälle hurskaalle uskovalle kävikään..?
Tuli mies..ei ollu uskova, ei edes kovin "hyvä" mies ja vei naisen jalat alta! Nainen vaihtoi miestä, erosi seurakuntahommistaan ja alkoi elää "maallisesti". Auta armias, ei ollut uskovat jotka tuomitsi, vaan oma itse. Ei ollut helppoa heittää kaikkea mäkeen ja toimia ihan päin peetä. Kaikkihan sitä halveksii miehensä heivannutta, toisen miehen matkaan lähtenyttä naista-mutta vielä USKOVA ja NAINEN?
Jep. Niin tein. En ole siitä ylpeä mutta en enää kanna syyllisyyttäkään. Olen elellyt pari vuotta kohtalaisen "maallista" elämää, uskoen kyllä edelleen, muten hihhuloiden. Mies ei usko vieläkään, eikä sen tarvitsekaan. Se rakastaa mua tälläsenään ja mä sitä tollasenaan. Vauvojakin tuli tuplamäärä tossa vuosi sitten, joten tuskin se Jumalakaan meitä vihaa?
Kaippa tärkeintä on se, että löytyy elämässä se tapa ja malli missä tykkää olla ja mihin tuntee olevansa luotu? Oon kyllä jonkinlaisen armollisen olotilan löytäny elämääni enkä ainkakaan ikinä tuomitse yhtäkään sukankuluttajaa tällä planeetalla, kun itse on menny monasti metikköön pusikot viuhuen.
Tää nyt ei ollu jeesustelua mielestäni missään mielessä, päinvastoin. Tahdon toivottaa onnea ja ONNELLISUUTTA kaikille lukijoille, valinnoistaan huolimatta. Kyllä teoistansa joutuu aina seuraukset kärsimään, niin mulle kävi, mutta jotenkin koen, että kaikki on ollu sen arvoista. Jos olisin vaan ollu pikkasen viisaampi sillon nuorempana, mutta ku en ollu..
Ja kuka sitä teininä tietääkään, mitä elämältään haluaa.
Halituksia!!
Uskova-nimikkeen alle kun voi kätkeytyä vaikka minkälaisia petoja ja heidän heimoaan!
Olen eronnut ja se oli rohkeinta ja reippainta mitä olen koskaan tehnyt! Menetin paljon, mutta elämäni pelastui!
Kerrot, että miehesi oli #Kaikin puolin siis kultakimpale...jollekin toiselle naiselle#.Oletettavasti kuulut siihen
harvain joukkoon, jotka sanovat noin omasta aviosiipastaan. Tiedän, että heitä on.
Mitä se "ääriuskova" tarkoittaa?
#Olin sen verran typerä, että luulin löytäneeni
elämäni miehen#, kirjoitat ja että menitte naimisiin "lähes teini-ikäisinä".
Mikäs teini-ikäinen se yli kaks'kymppinen on? Hm,
jo se seikka, ettei miehesi halunnut avosellaiseen, osoittaa, miten fiksu hän oli, sinä kun olit vielä teini-ikäinen, omien sanojesi mukaan. Mitä se sitten tarkoittanee?
Kun itsekkyys saa vallan ihmisessä, ne omat halut ja mieltymykset ja se "minun OMA elämäni"
ovat tärkeämmät kuin toisen tunteet ja tarpeet. Miestäsi käy sääliksi, ja ehkä sinuakin. Sinä haluat elää maailmassa ns. omaa elämää, miehestäsi viis.
Ehkä sitten olet onnellinen, kun hylkäät miehesi.
Onnittelut! Muista kuitenkin, Jumala vihaa hylkäämistä.
"Kun itsekkyys saa vallan ihmisessä, ne omat halut ja mieltymykset ja se "minun OMA elämäni"
ovat tärkeämmät kuin toisen tunteet ja tarpeet."
Kuvaat erinomaisen hyvin alkuperäisen kirjoittajan aviomiestä. Koska mies ei piittaa pätkääkään vaimonsa tunteista tai toivomuksista, niin ero on oikea ratkaisu. Ei avioliitto saa olla elinkautinen kärsimys, kyllä siitä pois pääsee.
Alkuperäiselle voimia ja onnea uuden elämän hankintaan. Voit hyvällä omallatunnolla jättää ne jeesusjutut miehellesi ja hänen perheelleen, koska he näkyvät niitä tarvitsevan. Luota sinä vain itseesi.
tuo oma tekstisi läpi, varsinkin viimeinen lauseesi ja mieti sitten uudelleen vastausta kysymykseesi, että mitä se ääriuskova oikein voisi tarkoittaa...
Ymmärrän kyllä, ettet sinä voinut nyt vastustaa kiusausta tulla levittämään tänne hiukan oikeaa sanomaa. Ettehän te hihhulit ikinä voi. Ikävä vain, ettei minua kiinnosta, vaikka sinun jumalasi vihaa hylkäämistä.
Olen eropaperit jo jättänyt enkä aio todellakaan palata mieheni luokse. Kiitos onnitteluista, aion todellakin nauttia OMASTA elämästäni. Ikävää, jos sinun elämäsi jää elämättä, ja koet sitten tarvetta projisoida oman katkeruutesi heihin, jotka uskaltavat elää. Voimia sinulle!
Siitä on jo aikaa kun aloitit keskustelun mutta oli pakko vielä vastata. Hienoa lukea ett teit rohkeasti päätöksen ja toimit sen mukaan. Olet rohkea ihminen.
Itselläni on samankaltainen tilanne, mieheni on ns." Jumalan valittu", minä taas uskon Jumalaan mutta aivan eri tavalla kun mieheni. Kun tavattin, mieheni oli etsikkovaiheessa, mentiin nopeasti naimisiin ja mieheni löysi samoihin aikoihin Jumalan. Uskosta ja miehen käyttäytymisestä tuli joskus riita, mieheni on näet sellainen taivaanrannan maalari, minä taas käytännönläheinen realisti. Mieheni on aivan mahtava ihminen, rakastava aviomies ja isä meidän lapselle mutta minun paha oloni on kärjistynyt nyt äärimmilleen.
Niinkuin muissa teksteissä kirjoteltiin ja ihmeteltiin uskovaisten tapaa kieltää tai tuomita toisten tekemisiä johtuu siitä että asiat tosiaan ovat mustavakoisia uskossa. Asia on joko jumalasta tai saatanasta, ei mistään siitä väliltä. Niinkuin aloittajan ennustuskortit/vai kirjako se oli?), ne edustavat uskoa henkiin jotka kaikki ovat saatanasta joten koska miehesi tiesi sen, hän ei voi hyväksyä sitä. Hän pelkää puolestasi.
Mutta se mikä minkä raamattukkin sanoo, Jumala antoi ihmiselle vapaan tahdon ja se oma usko on itse löydettävä, siihen ei voi pakottaa.
Oma mieheni on tahtomattaan peloitellut minua saatanalla ja demoneilla niin pahasti että valvon öitä peläten että lapselleni tapahtuu jotain pahaa sen takia että esim. valehtelin teini-ikäisenä niin paljon jne. Eli pelkään kaiken aikaa että joudun maksamaan kovan hinnan asioista/synneistä mitä joskus olen tehnyt tai teen ehkä vieläkin, tietämättäni. Ja kun hyviä asioita tapahtuu, en osaa nauttia niistä koska ajattelen heti että mikä on sen onnen hinta? Se ahdistaa niin paljon että pelkään sekoavani.
Rakastan miestäni todella paljon ja uskon(uskoin) että meidät on tarkoitettu yhteen mutta pelkään että en voi pysyä avioliitossa hänen kanssaan koska mieleni ei vaan kestä tätä jatkuvaa syyllisyydentuntoa ja pelkoa. Minäkin epäilen että mieheni olisi onnellisempi samankaltaisensa himouskovaisen naisen kanssa. Haluan kuitenkin korostaa sitä että mieheni rakastaa meitä ja on äärimmäisen hyvä mies mutta usko on hänelle elämä. Vaihtoehdot on vähissä: joko opettelen elämään näiden tunteiden kanssa tai erotaan.
Toivon että hänkin olisi onnellinen, sekin on yksi asia josta poden huonoa omaatuntoa; koska en usko samassa mittakaavassa kun hän, niin olenko huono vaimo ja äiti?
Olen umpikujassa.
Voi kun olisi viisaampi ja tietäsi mikä on parasta meille kaikille!