Olemme vaimoni kanssa tunteneet toisemme 2003 kesästä alkaen.
Kaikki alkoi kuin salaman isku.
Vähän reilun puolen vuoden kuluttua saimme ilouutisia, meille oli tulossa lapsi!
2004 juhannuksena mentiin naimisiin, ei vain siksi että lapsi oli tuloillaan, vaan koska rakastimme toisiamme.
Nyt lapsia on kolme, kaikki poikia joista nuorin täytti juuri 2kk.
Nyt on sitten ero edessä :(
Olen nyt 28, luonteeltani perusrauhallinen, mutta masennukseen taipuva ihminen. Jos termi pessimisti ei ihan minua kuvaa, voidaan sanoa että olen realistin ja "inhorealistin" välimaastossa, mutta ajoittain ylioptimistinen. ;)
Ensimmäisen pojan syntymä oli suuri ilo meidän pienelle perheelle.
Minä ja vaimoni olemme alusta asti olleet riitaisa, mutta sopimaan kykenevä pari. Riidat olivat äänellisesti ja verbaalisesti vahvoja, mutteivät kuitenkaan missään nimessä fyysisiä.
Rakastimme toisiamme tulisesti. Sovimme aina riitamme ennen nukkumaan menoa, etteivät ne vainoaisi seuraavana päivänä. Ikävä kyllä tämä tapa unohtui ajan myötä :(
Emme koskaan kuitenkaan riidelleet lapsemme kuullen tai nähden vaikka hän vauva vielä olikin.
Hoisimme vauvaamme niin kuin oikea "esimerkkipari". Minä heräilin yöllä syöttelemään ja toisinaan vaimo. Poikamme oli oikea enkeli, nukkui täydet yöunet joa 1kk ikäisestä.
Minulla alkoi keskivaikea (diagnosoitu) masennuskausi toisen pojan syntymän jälkeen keväällä 2006 joka kesti puolisen vuotta, kunnes se haipui hiljalleen pois sen jälkeen kun sain kriisiapua.
Tämän masennuskauden aikana minulla rupesi tulemaan vanhat (ikävuosina 16 - 20) uniongelmat esiin, eli rupesin elämään melkein kuin lepakko.
Saatoin valvoa aamu kuuteen ja nukkua ilta viiteen (tahatonta lyriikkaa ;)).
Ei se vielä mitään, mutta vaikka saatoinkin nukkua pahimmillaan lähes 18 tuntia putkeen ja silti olla niin väsynyt, etten oikein meinannut jaksaa normipäivää ilman päiväunia, jotka nekin saattoivat kestää 3-5 tuntia. Eli nukuin minä yöunta 6 tai 16 tuntia, lopputulos oli silti väsymys.
Vanhempi poika alkoi tulla ekaan uhmaan ja rupesi koettelemaan rajojaan, nuorempi ei vielä edes kävellyt. Minä nukuin päivät ja valvoin yöt. En ollut virkeä oikeastaan koskaan, en jaksanut leikkiä lastemme kanssa kovin usein, mutta tykkäsin pitää heitä lähellä (edelleen).
Minut oli hankala ellei mahdoton saada hereille. Vaimoni saattoi herätellä minua kolmekin tuntia, ennen kuin sain edes silmät auki.
Tämän masennuskauden jälkeen oli lyhyehkö kausi (muutama kuukausi) parempaa aikaa, eli en nukkunut niin paljon ja minut oli ehkä helpompi saada hereille. Olen kyllä aina ollut sikeäuninen, mutta tämä mitä minä olen kokenut on jo naurettavaa kaikessa kamaluudessaan.
Viimeisin outo kausi on kestänyt kohta vuoden. Vanhempi poika täyttää syksyllä jo vuoden ja nuorempikin täytti jo 2 vee. Nuorin poikamme syntyi pari kuukautta sitten ja olen yrittänyt viimeisen kuukauden ajan hyödyntää valvomiseni siten, että vaimoni saisi nukkua yönsä rauhassa.
Nykyiseen väsymykseen liittyy agressiota, joka purkautuu herätettäessä siten että olen kuin persiille ammuttu karhuemo, jonka poikaset on raiskattu kuusenlatvaan.
Lapsia ja vaimoa en lyö, mutta ääntä käytän liikaa. Hermot palavat ihan pienistäkin asioista. Olen hajoittanut jalkarahin ja keittiön tuolin suuttuessani, kuten myös yhden kännykän. Koskaan en ole ketään lyönyt suutuspäissäni ja niin kauan kun se on minusta kiinni, en sitä tee.
Kaikki tämä ahdistaa minua itseäni, eikä apua tunnu saavan mistään.
Nyt vaimollani on vihdoin tullut mitta täyteen kanssani. Hän on yrittänyt ymmärtää minua ja minä häntä. Herääminen siinä vaiheessa, kun toisella on jo hermot palaneet tuntien yrittämisen jälkeen ei ole helppoa, kun on väsynyt. Yritä siinä sitten ymmärtää että toinen on tehnyt tuntikaupalla töitä, että saa minut hereille...
Vaimoni tapasi viikonloppuna erään miehen, jonka kanssa hän jutteli koko illan kun olimme tupariseurueen kanssa liikenteessä. Mies kysyi minulta ennen kaupunkiin lähtöä, että saako hän jutella vaimoni kanssa illan mittaan ja minä suostuin.
Koko illan he mielestäni minua välttelivät, vaikka ehkä vain kuvittelin sen kaljapäissäni... En kuitenkaan suuttunut missään vaiheessa, sillä luotin vaimooni. Ei hän ollut pettänyt minua koskaan, enkä minä häntä.
Minä menin illan päätteeksi kotiin ja vaimoni meni vanhempiensa luo yöksi, koska lapsemme olivat siellä hoidossa.
Aamuyöllä vaimoni kanssa puhelimessa keskustellessamme hän kertoi suudelleensa tämän juttukaverimiehen kanssa. No voitte varmaan kuvitella, että siinä vaiheessa en enää leikkinyt herrasmiestä, niin kuin edellisenä iltana vaan suutuin ja petyin todella.
Illan aikanaa vaimoni lähti toiseen baariin sen äijän kanssa, mutten ollut huolissani asian suhteen koska, kuten sanoin jo, luotin vaimooni.
Tietyllä tavalla olin salaa hieman ylpeäkin vaimostani joka on jo kolme lasta nuoresta iästään huolimatta maailmaan saattanut. Syy on hyvin yksinkertainen: hän kelpaisi muillekin, mutta on yksin minun.
Ja kuinka väärässä ihminen voikaan olla.
Asumuseroa olemme suunnitelleet vaimoni kanssa jo kuukauden päivät sillä varjolla, jos se saisi meidät näkemään toisemme uudessa, kirkkaammassa valossa. Tarkoitus oli, että molemmilla olisi oma asunto ja että lapset asuisivat vaimoni luona ja minäkin saisin olla siellä niin usein kuin tahdon.
Nyt suunnitelma onkin sellainen, että kun katto on eri, on elämämme sitoutumatonta (avioliitosta huolimatta).
Ainoa yhdistävä tekijä olisi lapset joita tietenkin saisin tavata niin usein kuin tahdon, vaikka päivittäin.
Eli yhdessä illassa ihminen jonka luulin tuntevani jotenkuten, muuttui täysin vieraaksi.
Miten helvetissä minä oikein jaksan.
Vielä kuluneen maanantain aikana vaimoni antoi ymmärtää, että asumusero olisi ratkaistu samalla suunnitelmalla kuin mitä on aiemmin pohdittu ja yhdessä hyväksi nähty.
Vasta iltamyöhällä sain selville, ettei hän näin ole ajatellut enää sunnuntain jälkeen (tarkalleen ottaen siitä alkaen, kun baarit meni kiinni la-su yönä klo 04).
Sen suutelemisen vielä anteeksi pystyn antamaan ja että hän baarissa istui sen miehen sylissä kun ei tuoleja ollut.
Mutta tuo valehtelu on jo eri asia.
Tiesin koko ajan sen, ettei se keskustelu loppunut sinne baariin, vaan tekstareita on sadellut puolin ja toisin.
Sain vaimoni valehtelun selville, kun sain häneltä toisen puhelimeni takaisin, jota hän on käyttänyt omansa rikkouduttua.
Oli tullut joltain "naiselta" sellaisia viestejä jotka tunnistin miehen kirjoittamiksi. Ei niissä mitään romantiikkaa ollut, ihan arkiasioita jotka nyt vain sattuivat liittymään minun ja vaimoni eroon. Yhdessä viestissä tämä äijä (minua nuorempi, vaimoni ikäinen (24)) ehdottelee jo tapaamista heti kun se vain passaa ja että vaimoni saa ottaa mietintä aikaa niin paljon kun tarttee.
Vaimoni mielestä he siis ovat vain kavereita ja kyllä minä sen uskon, mutta tuolla tahdilla kun tutustutaan niin ei kauaa olla "vain kavereita".
Huomasin myös että puhelimesta oli poistettu paljon lähetettyjä viestejä, koska puhelimen lokeissa näkyi että tälle miehelle (numero näkyi) oli lähetetty pitkin sunnuntaita ja maanantaita useita viestejä, vain sisältö puuttui. Tarkennan sen verran tässä vaiheessa, että en todellakaan tutki vaimoni puhelinta aina tilaisuuden saatuani, vaan nyt olikin kyseessä minun oma luuri johon oman korttini tungin.
Ei helvetti.
En kuitenkaan kehtaa lihoiksikaan itteäni tai sitä "kaveria" pistää, kun kuitenkin rakastan lapsiani niin maan perskeleesti :)
Vaimoanikin rakastan, enkä siis tahtoisi erota, mutta hän tuntuu olevan päätöksensä tehnyt. Mikäpä minä olen estämään jos toinen tahtoo mennä. :(
Nytkin on kauan jo tuntunut että olen masentunut. Syytä en tiedä, sitä ei ole koskaan saatu selville ja lääkkeet vain pahensivat agressiotani. Häpeän itseäni, sillä en ole pystynyt ratkaisemaan suhteemme ongelmia omalta osaltani. Tiedän etten ole "terve" koska tunnen masennuksen.
* tähän väliin pahoittelen hieman hyppivää kirjoitteluani *
Olen jo viikon ajan tehnyt tosissani töitä itseni kanssa, että saisin itseni ylös aikaisemmin kun vasta kello 13 ja että olisin ihan normaali koko päivän.
Väsymyksestä en tietenkään eroon pääse ilman oikeaa ammattiapua, mutta olen löytänyt keinon kanavoida se heräämisagressio hyödylliseen toimintaan. Olen ruvennut osallistumaan enenmmän kodin siivoustöihin (jopa ihan oma aloitteisesti). Ennen niistäkin piti vaimoni nalkuttaa minulle tuntitolkulla, että sain jotain aikaan.
Olen surullinen ja Minua:
1. ahdistaa
2. itkettää
3. vituttaa
4. kaduttaa
5. hävettää
Oikeastaan ainoa asia mistä nyt voin jotenkin iloita on se, että saan tavata lapsiani niin paljon kuin tahdon. Siis sitten kun asumme erillämme.
Vieläköhän tässä on toivoa... vai pitääkö tässä oikeasti ruveta heittämään se rakkauden ruosteinen kirves kaivoon?
Vai saiko siihen sittenkin sen terän takaisin ja saisko sen oikein kiiltämään?
Kaikki alkoi kuin salaman isku.
Vähän reilun puolen vuoden kuluttua saimme ilouutisia, meille oli tulossa lapsi!
2004 juhannuksena mentiin naimisiin, ei vain siksi että lapsi oli tuloillaan, vaan koska rakastimme toisiamme.
Nyt lapsia on kolme, kaikki poikia joista nuorin täytti juuri 2kk.
Nyt on sitten ero edessä :(
Olen nyt 28, luonteeltani perusrauhallinen, mutta masennukseen taipuva ihminen. Jos termi pessimisti ei ihan minua kuvaa, voidaan sanoa että olen realistin ja "inhorealistin" välimaastossa, mutta ajoittain ylioptimistinen. ;)
Ensimmäisen pojan syntymä oli suuri ilo meidän pienelle perheelle.
Minä ja vaimoni olemme alusta asti olleet riitaisa, mutta sopimaan kykenevä pari. Riidat olivat äänellisesti ja verbaalisesti vahvoja, mutteivät kuitenkaan missään nimessä fyysisiä.
Rakastimme toisiamme tulisesti. Sovimme aina riitamme ennen nukkumaan menoa, etteivät ne vainoaisi seuraavana päivänä. Ikävä kyllä tämä tapa unohtui ajan myötä :(
Emme koskaan kuitenkaan riidelleet lapsemme kuullen tai nähden vaikka hän vauva vielä olikin.
Hoisimme vauvaamme niin kuin oikea "esimerkkipari". Minä heräilin yöllä syöttelemään ja toisinaan vaimo. Poikamme oli oikea enkeli, nukkui täydet yöunet joa 1kk ikäisestä.
Minulla alkoi keskivaikea (diagnosoitu) masennuskausi toisen pojan syntymän jälkeen keväällä 2006 joka kesti puolisen vuotta, kunnes se haipui hiljalleen pois sen jälkeen kun sain kriisiapua.
Tämän masennuskauden aikana minulla rupesi tulemaan vanhat (ikävuosina 16 - 20) uniongelmat esiin, eli rupesin elämään melkein kuin lepakko.
Saatoin valvoa aamu kuuteen ja nukkua ilta viiteen (tahatonta lyriikkaa ;)).
Ei se vielä mitään, mutta vaikka saatoinkin nukkua pahimmillaan lähes 18 tuntia putkeen ja silti olla niin väsynyt, etten oikein meinannut jaksaa normipäivää ilman päiväunia, jotka nekin saattoivat kestää 3-5 tuntia. Eli nukuin minä yöunta 6 tai 16 tuntia, lopputulos oli silti väsymys.
Vanhempi poika alkoi tulla ekaan uhmaan ja rupesi koettelemaan rajojaan, nuorempi ei vielä edes kävellyt. Minä nukuin päivät ja valvoin yöt. En ollut virkeä oikeastaan koskaan, en jaksanut leikkiä lastemme kanssa kovin usein, mutta tykkäsin pitää heitä lähellä (edelleen).
Minut oli hankala ellei mahdoton saada hereille. Vaimoni saattoi herätellä minua kolmekin tuntia, ennen kuin sain edes silmät auki.
Tämän masennuskauden jälkeen oli lyhyehkö kausi (muutama kuukausi) parempaa aikaa, eli en nukkunut niin paljon ja minut oli ehkä helpompi saada hereille. Olen kyllä aina ollut sikeäuninen, mutta tämä mitä minä olen kokenut on jo naurettavaa kaikessa kamaluudessaan.
Viimeisin outo kausi on kestänyt kohta vuoden. Vanhempi poika täyttää syksyllä jo vuoden ja nuorempikin täytti jo 2 vee. Nuorin poikamme syntyi pari kuukautta sitten ja olen yrittänyt viimeisen kuukauden ajan hyödyntää valvomiseni siten, että vaimoni saisi nukkua yönsä rauhassa.
Nykyiseen väsymykseen liittyy agressiota, joka purkautuu herätettäessä siten että olen kuin persiille ammuttu karhuemo, jonka poikaset on raiskattu kuusenlatvaan.
Lapsia ja vaimoa en lyö, mutta ääntä käytän liikaa. Hermot palavat ihan pienistäkin asioista. Olen hajoittanut jalkarahin ja keittiön tuolin suuttuessani, kuten myös yhden kännykän. Koskaan en ole ketään lyönyt suutuspäissäni ja niin kauan kun se on minusta kiinni, en sitä tee.
Kaikki tämä ahdistaa minua itseäni, eikä apua tunnu saavan mistään.
Nyt vaimollani on vihdoin tullut mitta täyteen kanssani. Hän on yrittänyt ymmärtää minua ja minä häntä. Herääminen siinä vaiheessa, kun toisella on jo hermot palaneet tuntien yrittämisen jälkeen ei ole helppoa, kun on väsynyt. Yritä siinä sitten ymmärtää että toinen on tehnyt tuntikaupalla töitä, että saa minut hereille...
Vaimoni tapasi viikonloppuna erään miehen, jonka kanssa hän jutteli koko illan kun olimme tupariseurueen kanssa liikenteessä. Mies kysyi minulta ennen kaupunkiin lähtöä, että saako hän jutella vaimoni kanssa illan mittaan ja minä suostuin.
Koko illan he mielestäni minua välttelivät, vaikka ehkä vain kuvittelin sen kaljapäissäni... En kuitenkaan suuttunut missään vaiheessa, sillä luotin vaimooni. Ei hän ollut pettänyt minua koskaan, enkä minä häntä.
Minä menin illan päätteeksi kotiin ja vaimoni meni vanhempiensa luo yöksi, koska lapsemme olivat siellä hoidossa.
Aamuyöllä vaimoni kanssa puhelimessa keskustellessamme hän kertoi suudelleensa tämän juttukaverimiehen kanssa. No voitte varmaan kuvitella, että siinä vaiheessa en enää leikkinyt herrasmiestä, niin kuin edellisenä iltana vaan suutuin ja petyin todella.
Illan aikanaa vaimoni lähti toiseen baariin sen äijän kanssa, mutten ollut huolissani asian suhteen koska, kuten sanoin jo, luotin vaimooni.
Tietyllä tavalla olin salaa hieman ylpeäkin vaimostani joka on jo kolme lasta nuoresta iästään huolimatta maailmaan saattanut. Syy on hyvin yksinkertainen: hän kelpaisi muillekin, mutta on yksin minun.
Ja kuinka väärässä ihminen voikaan olla.
Asumuseroa olemme suunnitelleet vaimoni kanssa jo kuukauden päivät sillä varjolla, jos se saisi meidät näkemään toisemme uudessa, kirkkaammassa valossa. Tarkoitus oli, että molemmilla olisi oma asunto ja että lapset asuisivat vaimoni luona ja minäkin saisin olla siellä niin usein kuin tahdon.
Nyt suunnitelma onkin sellainen, että kun katto on eri, on elämämme sitoutumatonta (avioliitosta huolimatta).
Ainoa yhdistävä tekijä olisi lapset joita tietenkin saisin tavata niin usein kuin tahdon, vaikka päivittäin.
Eli yhdessä illassa ihminen jonka luulin tuntevani jotenkuten, muuttui täysin vieraaksi.
Miten helvetissä minä oikein jaksan.
Vielä kuluneen maanantain aikana vaimoni antoi ymmärtää, että asumusero olisi ratkaistu samalla suunnitelmalla kuin mitä on aiemmin pohdittu ja yhdessä hyväksi nähty.
Vasta iltamyöhällä sain selville, ettei hän näin ole ajatellut enää sunnuntain jälkeen (tarkalleen ottaen siitä alkaen, kun baarit meni kiinni la-su yönä klo 04).
Sen suutelemisen vielä anteeksi pystyn antamaan ja että hän baarissa istui sen miehen sylissä kun ei tuoleja ollut.
Mutta tuo valehtelu on jo eri asia.
Tiesin koko ajan sen, ettei se keskustelu loppunut sinne baariin, vaan tekstareita on sadellut puolin ja toisin.
Sain vaimoni valehtelun selville, kun sain häneltä toisen puhelimeni takaisin, jota hän on käyttänyt omansa rikkouduttua.
Oli tullut joltain "naiselta" sellaisia viestejä jotka tunnistin miehen kirjoittamiksi. Ei niissä mitään romantiikkaa ollut, ihan arkiasioita jotka nyt vain sattuivat liittymään minun ja vaimoni eroon. Yhdessä viestissä tämä äijä (minua nuorempi, vaimoni ikäinen (24)) ehdottelee jo tapaamista heti kun se vain passaa ja että vaimoni saa ottaa mietintä aikaa niin paljon kun tarttee.
Vaimoni mielestä he siis ovat vain kavereita ja kyllä minä sen uskon, mutta tuolla tahdilla kun tutustutaan niin ei kauaa olla "vain kavereita".
Huomasin myös että puhelimesta oli poistettu paljon lähetettyjä viestejä, koska puhelimen lokeissa näkyi että tälle miehelle (numero näkyi) oli lähetetty pitkin sunnuntaita ja maanantaita useita viestejä, vain sisältö puuttui. Tarkennan sen verran tässä vaiheessa, että en todellakaan tutki vaimoni puhelinta aina tilaisuuden saatuani, vaan nyt olikin kyseessä minun oma luuri johon oman korttini tungin.
Ei helvetti.
En kuitenkaan kehtaa lihoiksikaan itteäni tai sitä "kaveria" pistää, kun kuitenkin rakastan lapsiani niin maan perskeleesti :)
Vaimoanikin rakastan, enkä siis tahtoisi erota, mutta hän tuntuu olevan päätöksensä tehnyt. Mikäpä minä olen estämään jos toinen tahtoo mennä. :(
Nytkin on kauan jo tuntunut että olen masentunut. Syytä en tiedä, sitä ei ole koskaan saatu selville ja lääkkeet vain pahensivat agressiotani. Häpeän itseäni, sillä en ole pystynyt ratkaisemaan suhteemme ongelmia omalta osaltani. Tiedän etten ole "terve" koska tunnen masennuksen.
* tähän väliin pahoittelen hieman hyppivää kirjoitteluani *
Olen jo viikon ajan tehnyt tosissani töitä itseni kanssa, että saisin itseni ylös aikaisemmin kun vasta kello 13 ja että olisin ihan normaali koko päivän.
Väsymyksestä en tietenkään eroon pääse ilman oikeaa ammattiapua, mutta olen löytänyt keinon kanavoida se heräämisagressio hyödylliseen toimintaan. Olen ruvennut osallistumaan enenmmän kodin siivoustöihin (jopa ihan oma aloitteisesti). Ennen niistäkin piti vaimoni nalkuttaa minulle tuntitolkulla, että sain jotain aikaan.
Olen surullinen ja Minua:
1. ahdistaa
2. itkettää
3. vituttaa
4. kaduttaa
5. hävettää
Oikeastaan ainoa asia mistä nyt voin jotenkin iloita on se, että saan tavata lapsiani niin paljon kuin tahdon. Siis sitten kun asumme erillämme.
Vieläköhän tässä on toivoa... vai pitääkö tässä oikeasti ruveta heittämään se rakkauden ruosteinen kirves kaivoon?
Vai saiko siihen sittenkin sen terän takaisin ja saisko sen oikein kiiltämään?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Karmea tilanne sinulla, oli todella surullista lukea tuota. Tunnistin vähän itseänikin siinä, minulla avovaimo lähti 10 vuoden yhteiselon jälkeen, tuosta vain. Olin sokea ongelmille, mielestäni niitä ei ollut ja itse olin hyvinkin onnellinen mutta en nähnyt että avokkini ei ollut. Eikä hän kyllä koskaan mitään sanonut, paitsi yhtenä iltana kun päätös erosta oli hänen osaltaan tehty.
Tiedän tunteet mitä käyt läpi, ne ovat kamalia. En toivoisi edes vihamiehilleni (paitsi kaverilleni jonka matkaan exäni lähti).
Meillä ei ollut lapsia, joten siitä 10 vuoden suhteesta minulle jäi käteen vain asuntovelka.
Minä suosittelisin jo oman mielenterveytesi takia että hyväksyt eron. Vaimo tulee takaisin jos on tullakseen, sinä et enää asialla paljoa voi.
Voimia, sitä tarvitset.
kiitos...
En tiedä leikkiikö vaimoni taas tunteillani vai mitä hän tekee... erosta on tosiaan aina välillä puhuttu,
enemmän tai vähemmän vakavasti.
Aina on kuitenkin päädytty tilanteeseen, ettei eroa ole tullut.
Sanoin vaimolleni silloin sunnuntai aamuyöllä etten enää jaksa edestakaisin soutamista... en tosin ihan odottanut, että hän sitten veisi asian oikeasti eteenpäin.
Tilanteesi on vaikea. Sinun pitää selvittää omat ongelmasi ennen kuin voit harkitakaan yhteiseloa
kenenkään kanssa (vaimon tai lasten). Jos olet työelämässä, niin hakeudu työterveyshuollon kautta psykologin juttusille.
Pyri aktiivisesti ratkaisemaan henkiset ongelmasi. Tie on pitkä ja kivinen, mutta
palkitseva lopulta. Nykyisellään aiheutat itsellesi ja läheisillisesi tuskaa.
Pystyt kyllä eheytymään, kun panostat siihen voimakkaasti. Hyvä asia on, että tiedostat omat
ongelmasi.
Voimia!
että minulla on ongelmia.
Olen lähes aina pystynyt selvittämään asiani maalaisjärjellä, mutta nyt ei tunnu enää logiikka riittävän.
En ymmärrä miksi olen sellainen kuin olen. En itse tahtoisi olla tällainen.
Apua olen yrittänyt hakea mm. oman lääkärin kautta, mutta eipä tunnu aikoja löytyvän ja jos löytyykin, niin siirretään muualle, ja sieltä takaisin.
Ei jaksais enää terveyshuollon kumipalloakaan leikkiä.
"Eli yhdessä illassa ihminen jonka luulin tuntevani jotenkuten, muuttui täysin vieraaksi."
Noinhan asia ei ole. Vaimosi on jaksanut rinnallasi. Mutta hänkin on ihminen. Hänkin tarvitsee tukea ja ymmärrystä eikä ilmeisesti ole sitä mistään saanut (jos on ymmärtänyt pyytäkään?), ja sitten tilanne riistäytyi käsistä kun tilaisuus olkapäähän oli niin lähellä.
Miksi sinä voit vaatia vaimoltasi mukamas täydellisyyttä, kun ymmärrät näköjään itsekin olleesi jo pidempään varsin vaativa, itse antamatta mitään, siis suoraan sanottuna rasittava?
Masennus tai muut sairaudet eivät ole hävettäviä asioita. On ollut hienoa kun vaimosi on edes jaksanut rinnallasi (tietysti on, koska on sinua rakastanut), mutta sinulla on muka oikeus vaatia häneltä täydellisyyttä?
1. Hoida itsesi kuntoon.
2. Pidä itsesi terveenä.
3. Selvitä asiat vaimosi kanssa.
4. Arvosta häntä ihmisenä.
5. Vaikka ette enää yhdessä jatkaisi, osannet jatkossa arvostaa muita ihmisiä, ehkäpä tulevaa uutta puolisoasi?
En tarkoituksellisesti täydellisyyttä keneltäkään vaadi. Enpä ole koskaan asiaa siltä kannalta edes osannut nähdä.
Jos muutkin asian noin näkee, on minulla todellakin syytä hävetä käytöstäni.
siitä, että täysin oikeassahan sinä siitä olet, ettei ihminen yhdessä yössä miksikään muutu.
Tulee vain uusia asioita ilmi joko siitä syystä, että on itse liian sokea näkemään toisessa niitä.
Tai sitten ... en tiiä.
Minusta kaksi suurta ongelmaa nousi tuosta kirjoituksestasi.
1. Ankara väsymys, onko lääkitystä tarkasteltu - onko mahdollisesti sivuvaikutuksia
2. Väsymyksestä tietenki seuraa, että elämänrytmi on päälaellaan
Olisiko vaan saatava rutiinit pyörimään tiettyyn aikaan - se voisi auttaa
Teillä on monta pientä lasta - vaikuttaisi kirjoittamsi perusteella, että sinulla ainakin on yritystä parantaa elämää...
Älkää luovuttako. Tukiperheitä ym. on saatavilla.
ei minulla mihinkään vaivaan tällä hetkellä ole.
Tulee pian olemaan tosin, koska soitin tänään mielenterveyspalveluiden päivystävään puhelimeen.
Sieltä kautta sain ajan jo torstaiksi omalle lääkärille arviokäyntiä varten.
Tuolta kautta sain siis omalle lääkärille ajan 15 minuutissa soitostani, kun olen turhaan jo kohta kuukauden ajan yrittänyt päästä läpi ajanvarausnumeroon omalle lääkärille.
Yleensä eivät soittoaikana vastaa ollenkaan, tai sitten tuuttaa varattua ja tulee nauhoite.
Mutta nyt on omalta osaltani asiat askeleen lähempänä parantumista.
Viime viikonlopun tapahtumat ja vastaukset tähän aloittamaani ketjuun ovat saaneet minut tajuamaan, kuinka vaikea ihminen olen ollut ongelmieni takia, jotka sinällään eivät saisi vaikuttaa muun perheen hyvinvointiin.
Toivon vain, että vaimoni näkisi asian vakavasti ja uskoisi, että vihdoin tuo ukko sai perseensä penkistä ylös ja rupesi tekemään asioita itsensä ja perheensä eteen.
En haluaisi menettää vaimoani ja hänen tukeaan joka on ollut uskomatonta tähän asti.
Tosin hänen valehtelunsa ja salailunsa eilisen päivän aikana liittyen siihen mieheen, joka on vain puhekaveri ja olkapää "jota vasten" itkeä, ovat verottaneet luottamustani häntä kohtaan rankasti.
on minulla unitutkimuksiin aika kesäkuun alusta.
päiväsaikaan käyn sairaalassa nukahtelemassa elektrodeihin kytkettynä.
kuvaavat siinä sitten aivotoimintaani nukahtamisen aikana.
*sori kun en jaksa yhdellä kädellä kirjoittaessa isoja kirjaimia paljon lisäillä, mutta kun tuo 2kk poitsukin tarttee aina isänkin syliä :) *
En jaksa.
Torstaiksi sopimani aika omalle lääkärille taitaa tulla liian myöhään.
Minä en jaksa. Lapset ovat voimani.
Vaimoni on jo nyt jättänyt minut täysin, ja suunnittelee jo tapaamisia tämän lauantaina tapaamansa miehen kanssa puhelimessa huolimatta siitä, että olen paikalla.
Vaikka alunperin sovimme, että eromme on totaalinen vasta, kun asumme omissa asunnoissa.
En jaksa edes kuolla.
Olen toiselta paikkakunnalta kotoisin ja minulla ei ole täällä mitään tukiverkkoa johon nojata.
Kaksi kaveria on joille voin puhua ja toinen on enemmän kuin hyvä ystävä, mutta jotenkin kaikki tuntuu niin vieraalta.
että aikuinen mies kitisee kuin pikkulikka, mutta en mahda sille mitään, kun on vaan niin paha olla.
Kitise itke puhu mieti, kaikki on salittuja. Elämäsi ei lopu tähän vaan se alkaa. Sinulla on 3 hienoa miestä jotka tarvitsevat sinua. ole isä, sinun ei tarvitse olla mitään muuta. Keskitä voimasi isyyteen ja anna muiden olla. Sinä olet tärkeä ja lapset.
Tiesitkö, että joskus myös muut sairaudet aiheuttavat masennusta ja agressioita ja varsinkin väsymystä? Onko sinulta koskaan otettu muita kokeita? Minulle diagnosoitiin masennus ja mitkään masennuslääkkeet eivät auttaneet, tunsin jo sekoavani väsymyksen ja painonnousun kanssa. Nyt syön thyroxinia kilpirauhasen autoimmuuni sairauteen ja voin hyvin ja paremmin kuin koskaan, jaksan nauttia lapsistani ja omasta ajasta kun lapset ovat äidillään. Tsemiä mies :)
kuten entisessä mainoksessa, että "Älä hätäile, kyllä sä sieltä selviät".
Ei vitutukseen kuole.
Meillä kaikilla on enemmän tai vähemmän sama tausta.
On jätettyjä ja jättäjiä.
Luulisi, että jättäjällä on helppoa kun saa tehdä oman mielensä mukaan kuten parhaaksi näkee.
Vaan ei ole.
Jättäjä miettii ehkä eri asioita, kuten että miten mä voin tehdä tämän lapsille ja toiselle ja onko tämä sittenkään lopulta oikein?
Minulle kävi aivan samoin kuin sinulle ja nyt joskus jopa kiitän mielessäni ex:ää rajusta ratkaisusta, sillä en sittenkään ollut niin onnellinen kuin kuvittelin.
Elin yksin jonkin aikaa ja kun elämä tuntui kaikkein kurjimmalta, tapasin ihmisen joka tuntui olevan kotoisin toiselta planeetalta.
Minä rakastuin siinä silmänräpäyksessä, mikä tuntui aivan viimeiseltä asialta mitä minulle voisi enää tapahtua.
Niin vain kävi.
Nyt vasta tajuan syyt masennukseeni joka kesti vuosia.
Avioliittoni oli minulle näkymätön vankila jossa minua suorastaan kidutettiin.
Sitä et tietenkään nyt usko, mutta tämä saattoi olla paras teko mitä vaimosi on sinulle koskaan tehnyt!
Vauva 2 kk vanha, voisi tämä vaimo keskittyä nyt vauvaan ja muihin lapsiin.
Hirvittää lukea, että hän nyt jo suunnittelee
tapaamisia toisen miehen kanssa.
Onko hän kunnolla edes vielä toipunut lapsivuoteesta, imettääkö vauvaa.
Jonkinlaista pysäytystä myös kaipaisi vaimosi.
Ei lapsiperheessä voi elää tuollaista elämää.
Toivotaan että kaikki vielä järjestyy parhain päin.
että kaikki on menetetty minun ja vaimoni suhteen. ei ole paluuta takaisin
.
en pysty kilpailemaan sellaista vastaan, joka olisi voittanut minut vaikka vaimoni olisi tutustunut minuun ja siihen mieheen yhtä aikaa ja joutunut tekemään valintansa siltä pohjalta
.
eli kun vaimoni on tutustunut tähän mieheen muutaman päivän ajan, hän näkee sen miehen parempana, kuin minä olen koskaan ollut edes parhaimpina hetkinäni.
.
siihen liittyen siitä miehestä *vs. minä*:
hän on lukenut lasten kasvatusta (vaimoni rakastaa lapsia noin yleensä yli kaiken) *minä rakastan lapsiani ja pidän lapsista muutenkin*
hän on lasten parissa töissä kutsumuksesta (koska rakastaa lapsia)*minä en (vaikka pidän lapsista)*
hän on urheilullinen (lenkkeilee ja harrastaa kai tanssia)*tanssin yökerhossa jos sellaiseen eksyn*
hän osaa kokata *niin minäkin!*
hän silittää pyykkinsä *minä vain juhlavaatteet ennen juhlaa*
hän tykkää leipoa *minä joskus*
.
olen siis menettänyt vaimoni muutamasta syystä:
1. en tajunnut ajoissa hakea ongelmiini apua
2. koska en niitä ymmärtänyt näin vakaviksi tarpeeksi ajoissa
3. tämä vaimoni "uusi ystävyys" haluaa auttaa häntä itsekkäistä syistä (auttaisi kyllä varmaan vaikkei olisikaan kiinnostunut vaimostani oikeasti muuten kuin kaverina)
.
kolmatta syytä siis ei olisi, mikäli se ihminen toimisi epäitsekkäistä syistä, silloin minulla ja vaimollani ehkä olisi ollut vielä pieni mahdollisuus toimia yhdessä rakastavana pariskuntana minun kuntouduttua masennuksestani
.
kaikki tämä vain vyöryy päälleni estoitta kuin joku s**tanan höyryjuna täynnä rautamalmia.
*pahoittelen ulkoasua, siistitty kopio ystävälleni laittamasta viestistä*
Vaimosi siis on hoitanut lapsia yhdessä sinun kanssa, myös sinua kun olit 3tuntia päivässä hereillä aikoina. Hän hoiti ja hoiti ja antoi rakkautta, hän sai hymyn ja väsyneen miehen. Milloin hän tunsi että häntä rakastetaan, siis aikusella tasolla. SINÄ annoin luvan toisen miehen keskustella, oli viesti vaimollesi että et todellakaan välitä, vaikka itse väitit sitä luottamukseksi(kuten niin varmasti olikin) Olet höölisti "Luvannut" vaimosi rientoihin, ja taas tuli viesti ei kiinosta. Vaimosi hätä huuto kuuluu tänne asti, nyt se on vaan niin myöhästä. Milloin sanoit rakastavasi ja halasit niin että tuntuu? Milloin kiitit että olette olemassa perheenä? Miti ja ole rehellinen. Jos mieheni antasi "luvan" ns toisen miehen keskustella, olisin varma ettei häntä kiinostaisi pätkän vertaa mitä teen. Hellyys
kun puuttuu ei ole mitään. Miehille seksi on rakkautta, naisille huomiointi pienissä asioissa, sitä hän nyt saa..toiselta mieheltä, joka kuuntelee hänen huoliaan ja osaa antaa juuri sitä mitä vaimosi tarvitsee juuri nyt..
Jos olen hakoteillä suonet anteeksi, mutta minusta
tuntuisi todella pahalta jos mieheni kohtelisi minua noin välinpitämättömästi..
siinä mielessä sinisilmäinen ihminen, että en osaa nähdä aina asioiden huonoja puolia.
Kuten se varmaankin on tullut selväksi jo aiemmissa kirjoituksissani.
Masennukseni takia minä olen ollut itsekäs ja välinpitämätön, kun en ole ajoissa apua tajunnut ja jaksanut hakea vaikka sitä minulle on tolkutettu.
Kaikki nämä eri ihmisten vastaukset heijastelevat heidän omia kokemuksiaan ja ihmistuntemustaan.
Naisena ymmärrät asian vaimoni kannalta paremmin kuin moni mies.
Kyllä minä vaimolleni olen monesti sanonut että rakastan ja halannutkin (ehkä liian harvoin).
Syy miksi annoin luvan miehelle keskusteluun oli se, etten osannut kuvitellakaan hänen motiivejaan.
Hän on aiemmin ollut ihastunut vaimoni sisareen joka on ulkoisesti lähes saman näköinen kuin vaimoni.
Pyysin vaimolta anteeksi käytöstäni liittomme aikana ja sitä että liian myöhään haen apua.
Mutta nyt on mentävä, jotta kerkeän lääkärille.
Kiitos vastauksestasi.
kuntoon,olet todella sairas,ethän sää tuossa kunnossa ole kellekään hyväksi.Ja sitte kun olet kunnossa niin työhön tai koulutukseen,jollei sulla ole vielä ammattia.Kunnon päivärutiini aamulla ylös ja illalla nukkuun ja päivisin kunnon tekemistä.Muijas vois kanssa ottaa ittees niskasta kiinni ja keskittyy teijän kolmeen poikaan,nuorin vasta vauva ja unohtaa se äijäin perässä juoksentelu.